Lue keskustelun säännöt.
Miten puuttuisitte tällaiseen lapsen käytökseen?
15.02.2022 |
Juuri 4 täyttänyt lapsi kävelee kotona sisällä usein silmät kiinni ja siten törmäilee huonekaluihin ja joskus satuttaa itsensä siinä myös. Tarkoituksenaan saada äiti lopettamaan vaikka tiskaaminen tms. Eli huomionhakua, yrittää saada itselleen huomion niin että menee tahallaan vaaratilanteisiin. Saa kyllä muuten huomiota eli sillä tämä ei ratkea. Eikä sillä että anna satuttaa itsensä koska on jo muutaman kerran satuttanut eikä lopeta.
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Ei jos siihen yhdistetään se että niitä toivottuja käytösmalleja taas palkitaan.
"Kiitos kun et tänään [lisää tähän jonkun kielletyn jutun nimi]. Tässä sinulle karkki palkkioksi."
Ei tietenkään mitään karkkia vaan asioita jotka vahvistavat aikuisen ja lapsen positiivista suhdetta. Eli vaikka se rauhallinen mukava satukirjan lukuhetki jossa lapsi käpertyy aikuisen kainaloon kuuntelemaan tai joku muu yhteinen mieluinen tekeminen.
Jos lapsi hakee aikuisen huomioita tekemällä jotain kiellettyä, sen huomion pitää silloin olla nimenomaan palkinto hyvästä käytöksestä.
Ei se ole niin yksinkertaista, että rangaistukset voi vaan korvata hyvästä käytöksestä palkitsemisella. Sekä rangaistuksille että palkinnoille on paikkansa.
Tietenkin mutta mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen isompi rooli on palkitsemisella ja sen vähäsempi on rangaistuksilla. Lapsen pitää olle aika iso ennen kuin hän pystyy hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään niin hyvin että rangaistukset ovat mikään toimiva keino. Joku lapsen kiukku tai uhma tulee lapsesta "ulos" ihan yhtä automaattisesti kuin vaikka itku kun kolauttaa kipeästi polvensa eikä se reaktio poistu rankaisemalla. Lapsi pitää siis opetaa pääsemään nopeasti ulos tunteistaa joita hän ei hallitse ja se vahvistuu kun hyvästä käytöksestä seuraa hyvää ja niihin negatiivisiin käytöksiin ei ragoida liian voimakkaasti.
Tunne sitä ja tunne tätä. Tunnekasvattajat luulevat löytäneensä jonkun graalin maljan noine tunteineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Päinvastoin, vanhempi joka reagoi jokaiseen "risahdukseen" voimakkaasti, menettää auktoriteettinsä koska hän on silloin vain lapsen tekoihin reagoiva toimija, ei auktoriteetti joka on se joka johtaa toimintaa.
Jos lapsi provosoi jatkuvilla risahduksilla, niin sitten on syytä langettaa risahduksista sellaiset seuraukset, että risahtelu loppuu.
Ei vaan silloin pitää selvittää mikä on se asia jota lapsi hakee sillä provosoinnilla. Ei se lapsi ole hankala pahuuttaan vaan koska sen käytöksen takana on joku lapsen tarve joka ei täyty.
Yleensä se lapsen tarve on yksinkertaisesti se, että lapsi haluaa päättää asioista vanhempien sijasta. Tai jokin muu sellainen tarve jota ei voi hyväksyä.
Ei ole. Se voi päällisin puolin näyttää siltä mutta sen takana on vielä paljon muuta. Vanhemmuutta on juuri se että oppii näkemään sen lapsen käytöksen "pinnan alle" ja ymmärtämään mitä siellä on.
On lapselle luontaista haluta valtaa ja ns. testata aikuisia.
Sitä paitsi mikään "ymmärrys" ei voi korvata sitä jos asiat menevät käytännön tasolla jatkuvasti pieleen.
Jos ei ole vaaraa pudota portaikosta alas, niin liekkö tuo niin vaarallista. Ehkä tulee kolhu, jos kävelee täysillä päin seinää, mutta entäs sitten? Kaipa hän silmät aukikin voisi juosta seinään halutessaan, joten en lähtisi kieltelemään silmien sulkemista.
Ja voihan sillä lapsella olla jotain silmissä. Olen kärsinyt kuivasilmäisyydestä koko elämäni, mutta ei sitä vielä lapsena tunnistettu, kun en osannut asiasta kertoa. Silmät oli usein ärtyneet ja varsinkin ulkona pidin silmiä vain raollaan, äiti vain harmitteli, kun ei saanut minusta hyvää kuvaa ulkona, kun en suostunut pitämään silmiä auki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Ei jos siihen yhdistetään se että niitä toivottuja käytösmalleja taas palkitaan.
"Kiitos kun et tänään [lisää tähän jonkun kielletyn jutun nimi]. Tässä sinulle karkki palkkioksi."
Ei tietenkään mitään karkkia vaan asioita jotka vahvistavat aikuisen ja lapsen positiivista suhdetta. Eli vaikka se rauhallinen mukava satukirjan lukuhetki jossa lapsi käpertyy aikuisen kainaloon kuuntelemaan tai joku muu yhteinen mieluinen tekeminen.
Jos lapsi hakee aikuisen huomioita tekemällä jotain kiellettyä, sen huomion pitää silloin olla nimenomaan palkinto hyvästä käytöksestä.
Ei se ole niin yksinkertaista, että rangaistukset voi vaan korvata hyvästä käytöksestä palkitsemisella. Sekä rangaistuksille että palkinnoille on paikkansa.
Tietenkin mutta mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen isompi rooli on palkitsemisella ja sen vähäsempi on rangaistuksilla. Lapsen pitää olle aika iso ennen kuin hän pystyy hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään niin hyvin että rangaistukset ovat mikään toimiva keino. Joku lapsen kiukku tai uhma tulee lapsesta "ulos" ihan yhtä automaattisesti kuin vaikka itku kun kolauttaa kipeästi polvensa eikä se reaktio poistu rankaisemalla. Lapsi pitää siis opetaa pääsemään nopeasti ulos tunteistaa joita hän ei hallitse ja se vahvistuu kun hyvästä käytöksestä seuraa hyvää ja niihin negatiivisiin käytöksiin ei ragoida liian voimakkaasti.
Päinvastoin. Mitä pienempi lapsi on niin sitä rajallisempi on lapsen ymmärryskyky. Eli sitä enemmän lasta joutuu painostamaan ja pakottamaan, jotta lapsen käytös pysyy hyväksytyillä urilla. Isompien kanssa sitten pystyy keskustelemaan hedelmällisemmin.
Nyt puhuttiin lapsen rankaisemisesta, ei siitä että lapsi saadaan tekemään jotain. Lapsi saadaan kyllä pukemaan ne vaatteet päälle vastustelusta huolimatta kun pitää lähteä päiväkotiin mutta ei siinä ole kyse mistaan rankaisemisesta vaan siitä että vanhempi näyttää että tietyt asiat nyt vain tehdään riippumatta siitä haluaako lapsi vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Ei jos siihen yhdistetään se että niitä toivottuja käytösmalleja taas palkitaan.
"Kiitos kun et tänään [lisää tähän jonkun kielletyn jutun nimi]. Tässä sinulle karkki palkkioksi."
Ei tietenkään mitään karkkia vaan asioita jotka vahvistavat aikuisen ja lapsen positiivista suhdetta. Eli vaikka se rauhallinen mukava satukirjan lukuhetki jossa lapsi käpertyy aikuisen kainaloon kuuntelemaan tai joku muu yhteinen mieluinen tekeminen.
Jos lapsi hakee aikuisen huomioita tekemällä jotain kiellettyä, sen huomion pitää silloin olla nimenomaan palkinto hyvästä käytöksestä.
Ei se ole niin yksinkertaista, että rangaistukset voi vaan korvata hyvästä käytöksestä palkitsemisella. Sekä rangaistuksille että palkinnoille on paikkansa.
Tietenkin mutta mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen isompi rooli on palkitsemisella ja sen vähäsempi on rangaistuksilla. Lapsen pitää olle aika iso ennen kuin hän pystyy hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään niin hyvin että rangaistukset ovat mikään toimiva keino. Joku lapsen kiukku tai uhma tulee lapsesta "ulos" ihan yhtä automaattisesti kuin vaikka itku kun kolauttaa kipeästi polvensa eikä se reaktio poistu rankaisemalla. Lapsi pitää siis opetaa pääsemään nopeasti ulos tunteistaa joita hän ei hallitse ja se vahvistuu kun hyvästä käytöksestä seuraa hyvää ja niihin negatiivisiin käytöksiin ei ragoida liian voimakkaasti.
Päinvastoin. Mitä pienempi lapsi on niin sitä rajallisempi on lapsen ymmärryskyky. Eli sitä enemmän lasta joutuu painostamaan ja pakottamaan, jotta lapsen käytös pysyy hyväksytyillä urilla. Isompien kanssa sitten pystyy keskustelemaan hedelmällisemmin.
Nyt puhuttiin lapsen rankaisemisesta, ei siitä että lapsi saadaan tekemään jotain. Lapsi saadaan kyllä pukemaan ne vaatteet päälle vastustelusta huolimatta kun pitää lähteä päiväkotiin mutta ei siinä ole kyse mistaan rankaisemisesta vaan siitä että vanhempi näyttää että tietyt asiat nyt vain tehdään riippumatta siitä haluaako lapsi vai ei.
Et pysty pakottamaan lasta kaikkeen toimintaan. Sitä paitsi jatkuva pakottaminen ei usein ole hedelmällistä jos sen pystyy ehkäisemään ennakolta esimerkiksi rangaistuksilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Ei jos siihen yhdistetään se että niitä toivottuja käytösmalleja taas palkitaan.
"Kiitos kun et tänään [lisää tähän jonkun kielletyn jutun nimi]. Tässä sinulle karkki palkkioksi."
Ei tietenkään mitään karkkia vaan asioita jotka vahvistavat aikuisen ja lapsen positiivista suhdetta. Eli vaikka se rauhallinen mukava satukirjan lukuhetki jossa lapsi käpertyy aikuisen kainaloon kuuntelemaan tai joku muu yhteinen mieluinen tekeminen.
Jos lapsi hakee aikuisen huomioita tekemällä jotain kiellettyä, sen huomion pitää silloin olla nimenomaan palkinto hyvästä käytöksestä.
Ei se ole niin yksinkertaista, että rangaistukset voi vaan korvata hyvästä käytöksestä palkitsemisella. Sekä rangaistuksille että palkinnoille on paikkansa.
Tietenkin mutta mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen isompi rooli on palkitsemisella ja sen vähäsempi on rangaistuksilla. Lapsen pitää olle aika iso ennen kuin hän pystyy hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään niin hyvin että rangaistukset ovat mikään toimiva keino. Joku lapsen kiukku tai uhma tulee lapsesta "ulos" ihan yhtä automaattisesti kuin vaikka itku kun kolauttaa kipeästi polvensa eikä se reaktio poistu rankaisemalla. Lapsi pitää siis opetaa pääsemään nopeasti ulos tunteistaa joita hän ei hallitse ja se vahvistuu kun hyvästä käytöksestä seuraa hyvää ja niihin negatiivisiin käytöksiin ei ragoida liian voimakkaasti.
Tunne sitä ja tunne tätä. Tunnekasvattajat luulevat löytäneensä jonkun graalin maljan noine tunteineen.
Et sinä saa tunteita ihmisestä poistettua vaikka kuinka rankaisisit. Niitä pitää aina ymmärtää jotta voi ymmärtää ihmistä. Vai ajattelitko että voisit saada vaikkapa toimivan avioliiton jossa et huomioi mitenkään sen kumppanin tunteita? Tuskin, joten miksi kasvattaisit lastakaan niin että et huomioi niitä? Lapsen kohdalla ne tietenkin otetaan huomioon eri tavoin kuin aikuisen kanssa mutta periaate on ihan sama.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Ei jos siihen yhdistetään se että niitä toivottuja käytösmalleja taas palkitaan.
"Kiitos kun et tänään [lisää tähän jonkun kielletyn jutun nimi]. Tässä sinulle karkki palkkioksi."
Ei tietenkään mitään karkkia vaan asioita jotka vahvistavat aikuisen ja lapsen positiivista suhdetta. Eli vaikka se rauhallinen mukava satukirjan lukuhetki jossa lapsi käpertyy aikuisen kainaloon kuuntelemaan tai joku muu yhteinen mieluinen tekeminen.
Jos lapsi hakee aikuisen huomioita tekemällä jotain kiellettyä, sen huomion pitää silloin olla nimenomaan palkinto hyvästä käytöksestä.
Ei se ole niin yksinkertaista, että rangaistukset voi vaan korvata hyvästä käytöksestä palkitsemisella. Sekä rangaistuksille että palkinnoille on paikkansa.
Tietenkin mutta mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen isompi rooli on palkitsemisella ja sen vähäsempi on rangaistuksilla. Lapsen pitää olle aika iso ennen kuin hän pystyy hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään niin hyvin että rangaistukset ovat mikään toimiva keino. Joku lapsen kiukku tai uhma tulee lapsesta "ulos" ihan yhtä automaattisesti kuin vaikka itku kun kolauttaa kipeästi polvensa eikä se reaktio poistu rankaisemalla. Lapsi pitää siis opetaa pääsemään nopeasti ulos tunteistaa joita hän ei hallitse ja se vahvistuu kun hyvästä käytöksestä seuraa hyvää ja niihin negatiivisiin käytöksiin ei ragoida liian voimakkaasti.
Päinvastoin. Mitä pienempi lapsi on niin sitä rajallisempi on lapsen ymmärryskyky. Eli sitä enemmän lasta joutuu painostamaan ja pakottamaan, jotta lapsen käytös pysyy hyväksytyillä urilla. Isompien kanssa sitten pystyy keskustelemaan hedelmällisemmin.
Nyt puhuttiin lapsen rankaisemisesta, ei siitä että lapsi saadaan tekemään jotain. Lapsi saadaan kyllä pukemaan ne vaatteet päälle vastustelusta huolimatta kun pitää lähteä päiväkotiin mutta ei siinä ole kyse mistaan rankaisemisesta vaan siitä että vanhempi näyttää että tietyt asiat nyt vain tehdään riippumatta siitä haluaako lapsi vai ei.
Et pysty pakottamaan lasta kaikkeen toimintaan. Sitä paitsi jatkuva pakottaminen ei usein ole hedelmällistä jos sen pystyy ehkäisemään ennakolta esimerkiksi rangaistuksilla.
Kun pienellä lapsella on se "tunne päällä" niin ei siihen pieneen mieleen mitkään rangaistuksen mahdu. Et pysty ennaltaehkäisemaan lapsen tunteita ranagistuksen uhalla. Tai jos pystyt niin aiheutat melkoista vahinkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Ei jos siihen yhdistetään se että niitä toivottuja käytösmalleja taas palkitaan.
"Kiitos kun et tänään [lisää tähän jonkun kielletyn jutun nimi]. Tässä sinulle karkki palkkioksi."
Ei tietenkään mitään karkkia vaan asioita jotka vahvistavat aikuisen ja lapsen positiivista suhdetta. Eli vaikka se rauhallinen mukava satukirjan lukuhetki jossa lapsi käpertyy aikuisen kainaloon kuuntelemaan tai joku muu yhteinen mieluinen tekeminen.
Jos lapsi hakee aikuisen huomioita tekemällä jotain kiellettyä, sen huomion pitää silloin olla nimenomaan palkinto hyvästä käytöksestä.
Yhteinen hetki pitää ansaita?
Ei ansaita vaan että se on se normaali tilanne kuten normaali tilanne on se että lapsi käyttäytyy hyvin. Se että yhteisiä hetkiä ei ole on erikoistilanne joka johtuu siitä että lapsi on käyttäytynyt huonosti.
Ymmärsikö joku muu mitä tässä ajetaan takaa?
Tietenkin. Ei lapsen huono käytös ole mikään normaali tilanne ja hyvä kytös poikkeus joten ei se hyvästä käytöksestä palkitseminenkaan ole sitä että lappsi saisi sitä huomiota palkaksi vain joskus harvoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Ei jos siihen yhdistetään se että niitä toivottuja käytösmalleja taas palkitaan.
"Kiitos kun et tänään [lisää tähän jonkun kielletyn jutun nimi]. Tässä sinulle karkki palkkioksi."
Ei tietenkään mitään karkkia vaan asioita jotka vahvistavat aikuisen ja lapsen positiivista suhdetta. Eli vaikka se rauhallinen mukava satukirjan lukuhetki jossa lapsi käpertyy aikuisen kainaloon kuuntelemaan tai joku muu yhteinen mieluinen tekeminen.
Jos lapsi hakee aikuisen huomioita tekemällä jotain kiellettyä, sen huomion pitää silloin olla nimenomaan palkinto hyvästä käytöksestä.
Ei se ole niin yksinkertaista, että rangaistukset voi vaan korvata hyvästä käytöksestä palkitsemisella. Sekä rangaistuksille että palkinnoille on paikkansa.
Tietenkin mutta mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen isompi rooli on palkitsemisella ja sen vähäsempi on rangaistuksilla. Lapsen pitää olle aika iso ennen kuin hän pystyy hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään niin hyvin että rangaistukset ovat mikään toimiva keino. Joku lapsen kiukku tai uhma tulee lapsesta "ulos" ihan yhtä automaattisesti kuin vaikka itku kun kolauttaa kipeästi polvensa eikä se reaktio poistu rankaisemalla. Lapsi pitää siis opetaa pääsemään nopeasti ulos tunteistaa joita hän ei hallitse ja se vahvistuu kun hyvästä käytöksestä seuraa hyvää ja niihin negatiivisiin käytöksiin ei ragoida liian voimakkaasti.
Tunne sitä ja tunne tätä. Tunnekasvattajat luulevat löytäneensä jonkun graalin maljan noine tunteineen.
Et sinä saa tunteita ihmisestä poistettua vaikka kuinka rankaisisit. Niitä pitää aina ymmärtää jotta voi ymmärtää ihmistä. Vai ajattelitko että voisit saada vaikkapa toimivan avioliiton jossa et huomioi mitenkään sen kumppanin tunteita? Tuskin, joten miksi kasvattaisit lastakaan niin että et huomioi niitä? Lapsen kohdalla ne tietenkin otetaan huomioon eri tavoin kuin aikuisen kanssa mutta periaate on ihan sama.
Huomioidakseen tunteita ei tunteita tarvitse ylikorostaa tai nostaa niitä jalustalle. Tunnekasvatuksen ongelma on siinä, että siinä keskitytään puhumaan vai todellisista tai oletetuista tunteista ja hylätään lähes kaikki muu. Ihminen on niin paljon muutakin kuin vain se alleviivattu tai väitetty tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kertoisin joka kerta mikä on pelin henki, eli mitä odotat lapselta ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja mitkä ovat huonosta/epätoivotusta käytöksestä aiheutuvat seuraukset: esim. "Äiti aikoo nyt tiskata, leiki sinä hetken yksiksesi, niin äiti tulee pian kanssasi leikkimään/tehdään yhdessä jotain kivaa. Anna äidille tiskirauha tai muuten tapahtuu x (esim. 'jäähypenkille' joutuminen)"
Jos lähtee törmäilemään niin lapsen voisi istuttaa johonkin näköetäisyydelle, ja kertoa, että tuo on epätoivottua käytöstä, jota et hyväksy. Jos lähtee harhailemaan siitä uudestaan ympäriinsä, niin ottamatta katsekontaktia tai sanomatta mitään tienti takaisin siihen samaan paikkaan, ja uudestaan ja uudestaan kunnes lapsi luovuttaa ja tajuaa ettei saa sitä mitä toiminnallaan yrittää. Lapsihan tavoittelee huomiota ja kontakita, ja sehän on huomioimista vaikka toruisi lasta.
Miksi lapsen kasvatus on niin vaikeaa nykyaikana?
Netti ja kirjat pullollaan tietoa ja silti vaikeaa.
Sanoisinko että maalaisjärki kadonnut vanhemmilta tyystin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko nähnyt paljonkin noin tekeviä koululaisia?
3 vuotta (4+3=7) on pitkä aika sietää tuollaista käytöstä.
Mitä sinä sitten luulit sen vanhemmuuden olevan? Lapsi istuu söpösti sohvalla ja arki on ikuista sunnuntaita, jossa on koka ajan kivaa? Tervetuloa todellisuuteen!
Vanhemmus on sitä, että kasvatetaan. Eikä sitä, että nostetaan vaan kädet pystyyn.
Osa kasvatusta on myös se että vanhempi valitsee sotansa eikä lähde mukaan jokaiseen lapsen temppuun.
Se, että "valitsee sotansa", eli katsoo sormien välistä lapsen provosointia ja temppuilua, ei johda muuhun kuin siihen, että vanhemman auktoriteetti rapautuu. "Sotansa valitseminen" on keinottoman ja luovuttaneen vanhemman toimintaa.
Ei jos siihen yhdistetään se että niitä toivottuja käytösmalleja taas palkitaan.
"Kiitos kun et tänään [lisää tähän jonkun kielletyn jutun nimi]. Tässä sinulle karkki palkkioksi."
Ei tietenkään mitään karkkia vaan asioita jotka vahvistavat aikuisen ja lapsen positiivista suhdetta. Eli vaikka se rauhallinen mukava satukirjan lukuhetki jossa lapsi käpertyy aikuisen kainaloon kuuntelemaan tai joku muu yhteinen mieluinen tekeminen.
Jos lapsi hakee aikuisen huomioita tekemällä jotain kiellettyä, sen huomion pitää silloin olla nimenomaan palkinto hyvästä käytöksestä.
Ei se ole niin yksinkertaista, että rangaistukset voi vaan korvata hyvästä käytöksestä palkitsemisella. Sekä rangaistuksille että palkinnoille on paikkansa.
Tietenkin mutta mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen isompi rooli on palkitsemisella ja sen vähäsempi on rangaistuksilla. Lapsen pitää olle aika iso ennen kuin hän pystyy hallitsemaan tunteitaan ja käytöstään niin hyvin että rangaistukset ovat mikään toimiva keino. Joku lapsen kiukku tai uhma tulee lapsesta "ulos" ihan yhtä automaattisesti kuin vaikka itku kun kolauttaa kipeästi polvensa eikä se reaktio poistu rankaisemalla. Lapsi pitää siis opetaa pääsemään nopeasti ulos tunteistaa joita hän ei hallitse ja se vahvistuu kun hyvästä käytöksestä seuraa hyvää ja niihin negatiivisiin käytöksiin ei ragoida liian voimakkaasti.
Päinvastoin. Mitä pienempi lapsi on niin sitä rajallisempi on lapsen ymmärryskyky. Eli sitä enemmän lasta joutuu painostamaan ja pakottamaan, jotta lapsen käytös pysyy hyväksytyillä urilla. Isompien kanssa sitten pystyy keskustelemaan hedelmällisemmin.
Nyt puhuttiin lapsen rankaisemisesta, ei siitä että lapsi saadaan tekemään jotain. Lapsi saadaan kyllä pukemaan ne vaatteet päälle vastustelusta huolimatta kun pitää lähteä päiväkotiin mutta ei siinä ole kyse mistaan rankaisemisesta vaan siitä että vanhempi näyttää että tietyt asiat nyt vain tehdään riippumatta siitä haluaako lapsi vai ei.
Et pysty pakottamaan lasta kaikkeen toimintaan. Sitä paitsi jatkuva pakottaminen ei usein ole hedelmällistä jos sen pystyy ehkäisemään ennakolta esimerkiksi rangaistuksilla.
Kun pienellä lapsella on se "tunne päällä" niin ei siihen pieneen mieleen mitkään rangaistuksen mahdu. Et pysty ennaltaehkäisemaan lapsen tunteita ranagistuksen uhalla. Tai jos pystyt niin aiheutat melkoista vahinkoa.
Et pysty sanelemaan lapselle sitä, että mikä lapsen tunne on, eikä sitä kannata edes yrittää. Käytös on eri asia kuin tunne.
Vierailija kirjoitti:
Miksi lapsen kasvatus on niin vaikeaa nykyaikana?
Netti ja kirjat pullollaan tietoa ja silti vaikeaa.
Sanoisinko että maalaisjärki kadonnut vanhemmilta tyystin.
Koko homma on mennyt uskomattoman ideologiseksi ja samalla joudutaan pelkäämään yhä enemmän viranomaisia jotka puuttuvat koko ajan herkemmin kaikkeen huonoksi kokemaansa kasvatukseen.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole vaaraa pudota portaikosta alas, niin liekkö tuo niin vaarallista. Ehkä tulee kolhu, jos kävelee täysillä päin seinää, mutta entäs sitten? Kaipa hän silmät aukikin voisi juosta seinään halutessaan, joten en lähtisi kieltelemään silmien sulkemista.
Samaa mieltä.
Mun sisarusten lapsilla ja omalla lapsella on ollut samantyylinen leikki kuin ap:n lapsella, joten ei ole edes mitenkään harvinaista tuollainen "silmät kiinni, päin seiniä" kävely. Oikeasti kaikilla noilla lapsilla oli vähän silmät raollaan, jotta pystyivät kontrolloimaan mm. osumisen voimakkuutta ja uskon että ap:n lapsella sama juttu. Me emme sen kummemmin puuttuneet "leikkiin", kunhan ei mitään päätöntä juoksemista tai törmäilyä toisiin ollut (silloin kun yhdessä olivat). Yksinään ollessaan eivät jaksaneet kauaa toteuttaa, kun ei ollut toista yllyttämässä ja muuta yleisöä eivät saaneet mukaan.
Kaikki lopettivat leikin, kun ei siihen pahemmin kiinnitetty huomiota ja toki itsekin kyllästyivät lopulta. Lapsillahan on aina vuorollaan joku "hauska" (omasta mielestään) leikki päällä, ja kun sitä jonkun aikaa tekevät ja toistavat, alkaa lopulta homma tuntua puuduttavalta, varsinkin kun ei kukaan aikuinen naura mukana ja huomioi tarpeeksi.
Ja kyllä, jokainen noista lapsista on vuorollaan juossut päin seinää silmät aukinaisina, kun ovat keskenään jonkinlaisen juoksuhepulin saaneet. Hetkeksi taukosi, kunnes taas koko kuhmu unohtui ja takaa-ajo oli kivempaa. Ehkä pikkasen myös vauhti hiljeni, mutta vain vähän. ;)
Ei ole. Se voi päällisin puolin näyttää siltä mutta sen takana on vielä paljon muuta. Vanhemmuutta on juuri se että oppii näkemään sen lapsen käytöksen "pinnan alle" ja ymmärtämään mitä siellä on.