Masentuneiden puolisot! Kuinka te jaksatte?

Hei 20. Meillä lapset ova 3.5v kaksoset ja 6kk vauva. Miehen masennus alkoi kun hän jäi työttömäksi kuopuksemme syntymän aikaan ja kantoi kovaa stressiä perheemme elättämisestä. 

Synnytyksen jälkeen hän vielä vähän jaksoi olla apuna, mutta masennus on tosiaan vaan syventynyt ja nyt minä hoidan lapset yksin. Onneksi olen itse toipunut synnytyksestä hyvin ja vauva on helppo. Isommat lapset eivät ymmärrä isän muuttuunutta käytöstä, ja toinen lapsista on lakannut ottamasta häneen kontaktia.toinen vielä yrittää, mutta miestä heti itkettää jos lapsi jotain pyytää.

oma jaksaminen on kortilla,kun miehen vanhemmat ovat nyt suuttuneet poikaansa eivätkä jaksa enää auttaa. Eivät oikein ymmärrä että mies ei voi vaan tahdonvoimallareipastua. Muille ei olla vielä oikein kerrottu. Oma isäni on kuollut ja äitini on muistisairas. Koen olevani vähän kolmen tulen välissä; äiti, mies ja lapset kaikki tarvitsisivat hoivaani. Sitä en tiedä kauanko itse jaksan. Pelkään, että jos miehen vointi paranee niin sitten romahdan itse. Nythän ei ole muita vaihtoehtoja kuin jaksaa.

Kiitos kaikille vastanneille. Ap

Ap, olen tuo kirjoittaja 20 ja minulla on lähes samanikäiset lapset. Mistä päin olet? Ymmärrän sinua niin kovin hyvin! Osa asioista on kuin itseni kirjottamia.

Olemme pirkanmaan aueella.

ap

Jaksoin kuin uskoin: Masennus menee kyllä ajan kanssa ohi.

Mä olen jo tottunut. Mies on kärsinyt keskivaikean ja vaikean välillä vaihtelevasta masennuksesta jo kymmenisen vuotta. Masennuslääkkeellä + päivittäin unettomuuteen ja ahdistukseen syömillään bentsoilla pärjää jotenkuten työkykyisenä, mutta kotona on kyllä hyvin jaksamaton ja masentunut. Ajattelen vaan olevani yksinhuoltaja, ja että kun olen tähän asti jaksanut, jaksan vastakin. Lapsetkin kun kasvaa koko ajan eli helpottuu.

Haluaisitko vaihtaa ajatuksia sähköpostitse tms? Meillä voisi olla paljon juteltavaa. Meillä miehen olo on seilannut edes takas, välillä mies on ollut todella huonona. Ja mitä lapsiin tulee, hoitaminen on jäänyt minulle. Kuten myös kaikki muut kodin asiat. Pelkään itse myös romahdusta ja pienen olen jo kokenut kun miehellä oli parempi kausi. Pelkään silti vielä aivan totaalista romahdusta, sillä varsinkin vauva perheessä ja tälläinen tilanne on todella kuluttavaa. Tuntuu että olen sinnitellyt äärirajoilla jo kauan. Lähipiiristä moni ei ota asiaa tosissaan ja ajattelee että miehen pitäisi vain ryhdistäytyä. Minulle hoetaan että on vaan jaksettava, tuntuu niin musertavalta. Se ihminen jonka tunsin on hukkunut jonnekin niin syvälle että pelottaa. T. 20

Mekin olemme pirkanmaalta! T. 20

Minun mieheni on traumatisoitumisen takia välillä epävakaa, mutta jos se vielä masentuivat niin eroaisin. Sairastupa ei ole lapsille sopiva kasvuympäristö.

2, kauanko puolison masennus kesti? Mikä sai sen menemään ohi? 

3: mitä olet puhunut miehen masennuksesta lapsille ja minkä ikäisenä, kuinka he sen kokevat? Meillä lapset vielä niin pieniä etteivät ymmärrä.

Taidan olla masentuneen puoliso. Oikeastaan viimeisen 3 vuoden aikana kaikki on muuttunut. Mies on ärtyisä, väsynyt, nukkuisi aina vaan, oikein mikään ei kiinnosta, työt kaikkein vähiten, ei perhe-elämä, ei seksi, ei mikään yhteinen tekeminen. Sanoo rakastavansa, ei halua missään nimessä erota, mutta haluaa pois kotoa. Juo paljon, itkeskelee, haastaa riitaa humalassa, on ahdistunut. Ei suostu terapiaan, ei lääkityksiin, ei lääkärille puhumaan asiasta. Nyt on siinä pisteessä, että käytännössä on jo hakenut asuntoa ja muuttaa heinäkuun aikana. Ei myydä taloa, onneksi on varaa maksaa myös miehen yksiön vuokra. Minun arkea tämä ikävä kyllä vaan helpottaa, koska kaikki käytännön asiat on periaatteessa jo mun vastuullani, eikä ole sitä yhtä mörrimöykkyä kotinurkissa, mutta en usko että miehen elämää erillään asuminen helpottaa, jos ei hae mitään tukitoimia siihen rinnalle. Saa tietysti ainakin nukkua aina kun haluaa, mutta on tässä aika perkeleen hylätty ja yksinäinen olo. Miehen kirkas ajatus on, että asutaan hetki erillään ja hän "hoitaa päänsä kuntoon" ja sit palaa kotiin. Itse näen asian toisin. Mies muuttaa pois, mun ja lasten elämä helpottaa huomattavasti, mies ei hoida mitään kuntoon, masentuu yksinäisyydessään enemmän ja haluaa kotiin, mutta tämän hylkäämisen jälkeen en usko että enää otan. 

Enkä tarkoita hylkäämistä käytännön tasolla, vaan että hän ei anna minun olla edes tukena, vaan kaikki pitää hoitaa yksin. Hoitakoon, väsyttää tässä itseäkin tää alakuloinen tunnelma mikä kotiin hiipii aina kun mies on siellä mököttämässä, anteeks vaan. Ja näinhän ei tietysti saisi sanoa, kun pitäisi vaan jaksaa rinnalla... No olen yrittänyt ja olisin jaksanutkin, mutta miehen päätä ei tässä asiassa käännetä, enhän minä voi toista väkisin kotiinkaan sitoa.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 19:36"]

Mekin olemme pirkanmaalta! T. 20

[/quote]

aika lähellä siis varmasti :) 

menen nyt nukuttamaan lapsia, mutta yritän huomenna tai lähipäivinä ehtiä luoda anonyymin sähköpostioisoitteen johon voi ottaa yhteyttä.

ap

Meillä on miehellä sosiaalisia pelkoja (ei pysty juuri menemään ulos, käymään kaupassa yms) masennusta (mieliala vaihtelee päivittäin, mutta suurimmaksi osaksi masentunut) ja muitakin terveysongelmia. Täytyy sanoa että elämä on ajoittain todella raskasta ja itsekin olen vähitellen alkanut ottamaan asenteen että olen yksinhuoltaja, hoidan lapsemme ja autan miestä siinä missä pystyn mutta usein tulee riittämättömyyden tunne. Miehellä on lääkkeet ahdistukseen mutta ne eivät ole juuri auttaneet. Voimia kaikille masentuneille ja läheisille. <3

Vastailen mieheni puolesta. Sairastan itse keskivaikeaa masennusta, syön lääkkeitä ja käyn psykoterapiassa. Parisuhteelle tämä on ollut todella rankkaa, mieskään ei välillä ole meinannut jaksaa. Voimaa antavat kuitenkin oma aika, harrastukset ja ystävät, puhumme myös avoimesti. Yritämme asennoitua niin, että "tämä menee ohi ja on vain väliaikaista". Tahdon toivottaa voimia kaikille masentuneiden läheisille, olette korvaamaton tuki.

Hei nro 5. Kiitos viestistäsi. Tutulta kuulostaa tuo ajatus, että yksin olis helpompaa, kun kaiken kuitenkin jo yksin hoitaa. Ja että itsellä on tosi yksinäinen olo.Meillä on se ero, että mieheni yrittää hoidattaa ongelmiaan terapiassa, vaikkakin toistaiseksi tilanne on menyt tasaisesti vaan huonompaan. Mieheni ei onneksi myöskään juo.

 Haluaisin kovasti miestäni auttaa ja uskon, että mieheni rakastaa minua ja lapsiaan. Tuntuu, että olemme molemmat silti tahoillamme yksin enkä oikein osaa kurottaa välillämme olevan kuilun yli. Eikä mieheni osaa ottaa apua vastaan. Enkä aina edes jaksaisi kun on myös pienet lapset hoidettavana. 

Ap

No eikös avioliittolupauksessa nimenomaan sovita, että myötä ja vastoinkäymisissä tuetaan toista??? Eikö se vala sitten mitään merkitsekään, ja samaan aikaan ollaan muka niin tohkeissaan homoliitoista, että niitä ei nyt missään nimessä voi sallia ja ei ainakaan kirkkoahäitä.

Ap, oletteko saaneet palvelusetelin? Sillä saat lähes ilmaista lastenhoitoapua, jotta voit kerran viikossa käydä jossain itseksesi. Mitä muita tukipalveluita teillä on? Vaadi nyt kaikki mahdollinen apu neuvolasta ja kunnalta. Et voi palaa loppuun pienten kanssa ja se on iso riski.

minun puolisoni sairastui esikoisen syntymän jälkeen. Olen ollut todella yksin, kantanut vastuuta. Nyt olemme eron partaalla. Olen niin väsynyt tähän että on vastuu lapsista ja lisäksi miehestä. Lisäksi mieheni ei ota vastuuta edes sairaudestaan. Ei hoida itseään niin kuin pitäisi. Haluaisin erota, mutta lapset ovat niin pienet ja en tiedä miten pärjättäisiin taloudellisesti.

[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 19:54"]

No eikös avioliittolupauksessa nimenomaan sovita, että myötä ja vastoinkäymisissä tuetaan toista??? Eikö se vala sitten mitään merkitsekään, ja samaan aikaan ollaan muka niin tohkeissaan homoliitoista, että niitä ei nyt missään nimessä voi sallia ja ei ainakaan kirkkoahäitä.

[/quote]

Ei ole mitään järkeä aiheuttaa omille lapsilleen mielenterveysongelmia, jos kotona on toinen vanhempi sairas ja toinen palaa loppuun siitä syystä. Erilleen muutto, sitten voi katsoa uudelleen kun toinen on toipunut.

2 jatkaa: masennus oli keskivaikea. Puoliso ei nukkunut kuin muutamia tunteja yössä, suuttui älyttömän helposti. Akuutti vaihe kesti vuoden ja sitten vuosi siihen päälle vielä toipumista. Puoliso ei halunnut syödä lääkkeitä, paras apu tuli unettomuuteen akupunktioista (kiinalainen lääkäri, TRE) ja henkinen apu työterveyshoitajalta.

Olin todella yksinäinen, uusi harrastus uusine tuttavuuksineen oli meikäläisen henkireikä.

Mies ei muista ajasta jälkeenpäin mitään, itse kyllä muistan. Onneksi puoliso aloitti uudestaa musiikin harrastamisen kaveriporukassa ja kuntoilun, jotka ovat henkireikä kuluttavan työn vastapainoksi. Myös aivojen kannalta hyvät öljyt ja D-vitamiini ovat tärkeitä.

En jättäisi masentunutta puolisoa kuten en jättäisi minkään muunkaan sairauden takia. Sairaudet kuuluvat elämään eikä lapsia tarvitse niiltä suojella kunhan vain selittää, mistä on kyse. Pahinta on kaikenlainen salailu ja esittäminen. Ja jos lapsi tarvitsee keskusteluapua, järjestää sitä.

Mutta en hyväksyisi sitä, että masentunut päättää olla hoitamatta itseään tai hoitaa päihteitä käyttämällä. Miehelläni on ollut keskivaikea masennus ja hän sai siihen lääkitystä. Terapiassa mieheni kävi psykologilla kerran viikossa. Hänellä oli/on lisäksi paniikkihäiriö mutta on oppinut tulemaan sen kanssa hyvin toimeen ja nykyisin se vaivaa vain silloin, kun töissä on erityisen stressaava tilanne. Koska miehen masennuksen ja p-häiriön pahin vaihe oli silloin, kun meillä ei vielä ollut lapsia, tilanne ei ollut kauhean kuormittava. Ja mieheni on tiedostanut aina hyvin, ettei oma olo ole muiden syytä, osannut ja halunnut puhua tunteistaan ja etsinyt keinoja tulla toimeen herkemmän mielen kanssa.

Seitsemän vuotta jaksoin rinnalla. Lähinnä enimmäkseen alamäkeä, mutta nyt mies on tolpillaan ja jopa töissä. Tämä tapaus kanssa karkaili aikoinaan itsemurhaamaan ja veteli pilleriövereitä päästäkseen hengestään. Pariin otteeseen herraa etsittiin myös ambulanssivoimin. Raakaa se oli ja nyt olen aika katkera ja henkisesti verillä, vaikka tilanne on jo laantunut. Nyt vasta on löytynyt aikaa käydä itse läpi omaa padottua surua.