"Työtön masentunut kotiäiti ei jaksa työelämää, mutta jaksaa..."
Anteeksi provosoiva otsikko.
Mitä ajatuksia herättää?
Kotona jaksaa suht ok, mutta työelämää ei arkeen jaksa sovittaa. Mistä jaksaminen tulee arkeen lapsiperheessä vaikka on mielenterveysongelmia? Meneekö kaikki energia arjen pyörittämiseen? Työelämää kokeillut mutta elämästä tuli suorittamista ja voimavarat loppui.
Kommentit (32)
Nuorin lapseni on jo yli 3v ja olen nyt alkanut yhä enemmän työstämään menetystä kun lapset vähän isompia. En siis koe niin kuin aikaisemmin sanoinkin että enää tämän ahdistuneisuuden/masennuksen syy on yksistään menetys..
En muista oikeasti miltä tuntuu olla onnellinen,millainen on onnellinen olo.. vaikea taas selittää. Olen kyllä onnellinen perheestäni, se on minulle kaikki kaikessa mutta en vain ole saanut tuntea sitä olotilaa enää vuosiin. Elän ja olen päivän kerrallaan ja toivon voivani antaa lapsilleni mahdollisimman hyvän elämän iloineen ja suruineen
Ap
Ja olen ikään kuin sivuuttanut menetyksen käsittelyä, vaikka se on ollut joka päivä mielessä. .. se kuormittaa todella paljon. .. tai olen käynyt asiaa paljon läpi,mutta on asioita joiden kanssa en ole päässyt "sinuiksi". On vain yritettävä elää niin hyvin kuin jaksaa...
Ap
Elämä on suorittamista kaikilla muillakin, jos näin sivistyneessä yhteiskunnassa aikoo toimia, mutta kun masennus ja kotiäitiys --> mitään muuta ei "jaksa" tehdä. Näitä sitten elätellään yhteisin voimin me, jotka huolehdimme perheistämme, sukumme vanhuksista ja siitä työstämme.
Oletko kenties väärällä alalla? Entä uudelleen koulutus? Itselläni töihin paluu tuntuu lähes rentouttavalta lomalta, vaikka kotona viihdyinkin...Voimia menetyksestä toipumiseen!<3
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 21:13"]
Anteeksi provosoiva otsikko. Mitä ajatuksia herättää? Kotona jaksaa suht ok, mutta työelämää ei arkeen jaksa sovittaa. Mistä jaksaminen tulee arkeen lapsiperheessä vaikka on mielenterveysongelmia? Meneekö kaikki energia arjen pyörittämiseen? Työelämää kokeillut mutta elämästä tuli suorittamista ja voimavarat loppui.
[/quote]
Siis ainakin sellaisen ajatuksen, että eikö toi lause lopu kesken? En oikein ymmärrä.
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 22:01"]
Ja olen ikään kuin sivuuttanut menetyksen käsittelyä, vaikka se on ollut joka päivä mielessä. .. se kuormittaa todella paljon. .. tai olen käynyt asiaa paljon läpi,mutta on asioita joiden kanssa en ole päässyt "sinuiksi". On vain yritettävä elää niin hyvin kuin jaksaa... Ap
[/quote]
Minulla on myös surua käsiteltävänä. Välillä olen ihan jumissa sen kanssa. En itke, en vello surussa. Silti olen ihan tukossa. Suru painaa fyysisesti ja henkisesti ja suorituskyky on murto-osa normaalista. Aivot ovat sumussa eikä ajatus kulje ja tuntuu että arjen yksinkertaiset asiat imevät kaikki voimat. Mihinkään itsensä huoltamiseen, nauttimiseen tai palautumiseen ei ole aikaa tai mahdollisuutta.
Sitten joskus saan itseni surkeaksi ja itkun ilmoille. Voin taas hetken aikaa hengittää vapaammin ja ilma kulkee. Ilmeisesti se suru pitäisi joko haudata paremmin tai käsitellä paremmin, tämä tapa ei ole oikea. Tai sitten se vaan kertakaikkiaan ottaa aikansa. Pitkän ajan.
Olen tuota koulutusta miettinyt, mutta en osaa oikein vielä sanoa mikä voisi olla se oikea ala. Olen opiskellut hoitoalalla
Ap
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 22:18"][quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 22:01"]
Ja olen ikään kuin sivuuttanut menetyksen käsittelyä, vaikka se on ollut joka päivä mielessä. .. se kuormittaa todella paljon. .. tai olen käynyt asiaa paljon läpi,mutta on asioita joiden kanssa en ole päässyt "sinuiksi". On vain yritettävä elää niin hyvin kuin jaksaa... Ap
[/quote]
Minulla on myös surua käsiteltävänä. Välillä olen ihan jumissa sen kanssa. En itke, en vello surussa. Silti olen ihan tukossa. Suru painaa fyysisesti ja henkisesti ja suorituskyky on murto-osa normaalista. Aivot ovat sumussa eikä ajatus kulje ja tuntuu että arjen yksinkertaiset asiat imevät kaikki voimat. Mihinkään itsensä huoltamiseen, nauttimiseen tai palautumiseen ei ole aikaa tai mahdollisuutta.
Sitten joskus saan itseni surkeaksi ja itkun ilmoille. Voin taas hetken aikaa hengittää vapaammin ja ilma kulkee. Ilmeisesti se suru pitäisi joko haudata paremmin tai käsitellä paremmin, tämä tapa ei ole oikea. Tai sitten se vaan kertakaikkiaan ottaa aikansa. Pitkän ajan.
[/quote]
Tuo niin tuttua <3 Voimia!! On "helpottavaa" huomata etten ole ainut ajatusteni kanssa, vaikken tälläistä olotilaa kenellekään toivo.
Ap
Juu ja oli vähän tökerö otsikko.. oli pidempi mutta piti lyhentää ja olin jo tuon tekstin kirjoittanut niin meni nyt noin...
Ap
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 22:20"]
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 22:18"][quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 22:01"] Ja olen ikään kuin sivuuttanut menetyksen käsittelyä, vaikka se on ollut joka päivä mielessä. .. se kuormittaa todella paljon. .. tai olen käynyt asiaa paljon läpi,mutta on asioita joiden kanssa en ole päässyt "sinuiksi". On vain yritettävä elää niin hyvin kuin jaksaa... Ap [/quote] Minulla on myös surua käsiteltävänä. Välillä olen ihan jumissa sen kanssa. En itke, en vello surussa. Silti olen ihan tukossa. Suru painaa fyysisesti ja henkisesti ja suorituskyky on murto-osa normaalista. Aivot ovat sumussa eikä ajatus kulje ja tuntuu että arjen yksinkertaiset asiat imevät kaikki voimat. Mihinkään itsensä huoltamiseen, nauttimiseen tai palautumiseen ei ole aikaa tai mahdollisuutta. Sitten joskus saan itseni surkeaksi ja itkun ilmoille. Voin taas hetken aikaa hengittää vapaammin ja ilma kulkee. Ilmeisesti se suru pitäisi joko haudata paremmin tai käsitellä paremmin, tämä tapa ei ole oikea. Tai sitten se vaan kertakaikkiaan ottaa aikansa. Pitkän ajan. [/quote] Tuo niin tuttua <3 Voimia!! On "helpottavaa" huomata etten ole ainut ajatusteni kanssa, vaikken tälläistä olotilaa kenellekään toivo. Ap
[/quote]
Kiitos ja voimia myös sinulle *halaus*
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 21:24"]
Mikä saa ap sut kuvittelemaan, että et ole ainutlaatuinen yksilö? Se, että nainen joutuu olemaan sekä äiti että työssäkäyvä on historiallisestakin näkökulmasta vasta hyvin hiljattain muodostunut tapa. Jos olisit elänyt 1700-luvulla ja pääasiallisesti hoitanut kotia ei sua kukaan olisi tullut moittimaan masentuneeksi tai laiskaksi jos et sen homman päälle jaksaisi tehdä palkkatöitä.
Vaihtamalla perspektiiviä voi antaa itselleen enemmän armoa :)
[/quote]
Tää on sarkasmia...? Pakko olla. Vielä 100 vuotta sitten vain hyvin harvat, hyvin harvat, naiset sai olla tekemättä töitä tai oikeastaan nekin joutui tekemään, kun toimivat valtavissa talouksissa työnjohtajina. Suuri massa, 99,99%, naisista teki paljon enemmän töitä kuin nykynaiset. Raadettiin, puurrettiin, synnytyksestä suoraan takaisin töihin ja lapset pyöri siinä jaloissa. Maalla nypittiin kasvimaata, hoidettiin eläimiä jne. ´Kaupungissa tehtiin kehruutöitä tai mitä milloinkin, autettiin rikkaammissa taloissa kiireapuna ja omat pienet jätettiin toisten pienien vahdittaviksi. Paljon oltiin kotonakin, mutta se oli raakaa työtä koko päivä. Ei siellä mitään "kotia hoideltu" sillä tavoin kuin nykypäivänä ajatellaan. Ne naiset todellakin teki töitä, ihan palkkatyöhön rinnastettavaa duunia.
Ai kysyt ajatuksia? No, että nykyelämän vaatimukset ei ole enää ihan kohdillaan. Monien eri asioiden yhteensovittaminen ei onnistu kaikilta. Itsekin olin tautisen uupunut kun kävin töissä ja lapset oli päiväkodissa. Onneksi tajusin jäädä työttömäksi ennen kuin paloin loppuun.
Kiitos vastauksesta
Olen siis itse kuvailemani tapaus ja poden jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten jaksa sovittaa työtä ja perhe-elämää. Uuvun totaalisesti. Nykyisellään olo on suht siedettävä, niin että pärjään voimavarojeni kanssa.
Olen myös vahvasti ilta/yöihminen joten jo senkin vuoksi olen joutunut tekemään paljon töitä että lapsiperhe elämä sujuu.
Olen hyvin syvällinen ihminen, ajattelen liikaa, stressaan helposti ja masennusaltis yms..
Tuntuu että olen vain laiska :(
Ap
En tahdo minäkään oikein jaksaa tätä työn ja arjen yhteensovittamista, vaikka en kai ole edes masentunut. En toki tiedä masennuksesi taustoja, mutta näkisin että väsyminen tän kaiken pyörittämiseen on normaali reaktio. Voisin tehdä kolme päivää viikossa töitä, se olis hyvä.
Mikä saa ap sut kuvittelemaan, että et ole ainutlaatuinen yksilö? Se, että nainen joutuu olemaan sekä äiti että työssäkäyvä on historiallisestakin näkökulmasta vasta hyvin hiljattain muodostunut tapa. Jos olisit elänyt 1700-luvulla ja pääasiallisesti hoitanut kotia ei sua kukaan olisi tullut moittimaan masentuneeksi tai laiskaksi jos et sen homman päälle jaksaisi tehdä palkkatöitä.
Vaihtamalla perspektiiviä voi antaa itselleen enemmän armoa :)
Mulla reilu 10v sitten traumaattinen kokemus taustalla ja aikaisemmin myös olen ollut helposti ahdistuva ja masentuva yms.
Meillä useampi lapsi, yksi lapsi enkelinä.
Aloin pohtimaan, että miten ihmeessä jaksan kotiäitinä kun en jaksa edes töissä käydä. Että mistä sen jaksamisen saa kotiäitinä mutta töihin ei voimavarat riitä. Olen tehnyt joitain keikkaluontoista työtä ja muutaman tunnin pituisia vuoroja mutta ei... hetken jaksan ja sitten romahdus.
Tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä tähän yhteiskuntaan
Ap
Siis sitähän se on, arjen pyörittämistä ja suorittamista, ei siihen mielenterveysongelmia tarvita.