Tuleeko muille yksinäisille turvattomuuden tunteita ja pelkotiloja?

Kyllä on, olen tänään taas itkenyt tuota asiaa. Ei tosin ehkä niinkään hirveän turvaton vaan pahinta on sellainen olo kuin olisi yksin pimeässä kylmässä avaruudessa leijumassa eikä kehenkään saa mitään yhteyttä. Täysin merkityksetön, pimeä ja arvoton olo.

Lisään vielä aloitukseni että minä olen ihan normaali työssäkäyvä ja asioistani huolehtiva, elämässä kohtuullisesti pärjäävä ihminen enkä ymmärrä yksinäisyys aiheuttaa kamalaa turvattomuutta kun minullakin kuitenkin moni asia hyvin ja olen selvinnyt ikävistäkin asioista. Ap

Ei, mä olen luovuttanut. On vain Kristus ja minä - sekä kärsimystie johon minun on suostuttava. Ei mitään lisättävää enää. Paskaa sataa, satakoot:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä aloitukseni että minä olen ihan normaali työssäkäyvä ja asioistani huolehtiva, elämässä kohtuullisesti pärjäävä ihminen enkä ymmärrä yksinäisyys aiheuttaa kamalaa turvattomuutta kun minullakin kuitenkin moni asia hyvin ja olen selvinnyt ikävistäkin asioista. Ap

Kyllä kai se pitkäkestoinen yksinäisyys aiheuttaa useimmissa laumaeläimissä turvattomuuden tunnetta. Ihminen tyypillisesti tarvitsee lauman ympärilleen, edes yhden toisen ihmisen. Erakot sitten erikseen.

Tulee, ei ole ympärillä ihmisiä, jotka oikeasti välittäisivät. Mulla on tavallaan mennyt luottamus ihmisiin. Pelkään ihmisiä ja olen epäluuloinen.

Ps. 25:16-18

Raamattu, lukeminen lohduttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on, olen tänään taas itkenyt tuota asiaa. Ei tosin ehkä niinkään hirveän turvaton vaan pahinta on sellainen olo kuin olisi yksin pimeässä kylmässä avaruudessa leijumassa eikä kehenkään saa mitään yhteyttä. Täysin merkityksetön, pimeä ja arvoton olo.

Kuulostaa täysin tutulta. Illalla sitten kun on mennyt nukkumaan ja makaa yksin ihan oikeasti pimeässä pelottaa ihan hirveästi ja kaikki uhat tulee iholle eikä kukaan tiedä tai välitä missä minä olen. Ap

Ei tule. Olen mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä aloitukseni että minä olen ihan normaali työssäkäyvä ja asioistani huolehtiva, elämässä kohtuullisesti pärjäävä ihminen enkä ymmärrä yksinäisyys aiheuttaa kamalaa turvattomuutta kun minullakin kuitenkin moni asia hyvin ja olen selvinnyt ikävistäkin asioista. Ap

Kyllä kai se pitkäkestoinen yksinäisyys aiheuttaa useimmissa laumaeläimissä turvattomuuden tunnetta. Ihminen tyypillisesti tarvitsee lauman ympärilleen, edes yhden toisen ihmisen. Erakot sitten erikseen.

Minua hävettää että tunnen näin enkä voi vaikuttaa siihen, kun aina kaikkialla toistetaan että pitää tulla toimeen yksin ja että loppupeleissä ihminen on aina yksin ja pitää olla itselleen se luontotyyppi eikä turvata muihin. Olen vuosia, oikeasti koko aikuisikäni ollut yksin ja tosiaan hoidan omat asiani ja olen itselleni kiva mutta silti on se turvattomuus, välillä enemmän välillä vähemmän. Nyt korona-aikana se on vaan räjähtänyt käsiin ja minusta on tullut kotona ja välillä työpaikan vessassakin itkevä hervoton hyytelö kun toivoisin että olisi joku läheinen ihminen mukana elämässä ettei kaikesta pitäisi mennä läpi yksin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä aloitukseni että minä olen ihan normaali työssäkäyvä ja asioistani huolehtiva, elämässä kohtuullisesti pärjäävä ihminen enkä ymmärrä yksinäisyys aiheuttaa kamalaa turvattomuutta kun minullakin kuitenkin moni asia hyvin ja olen selvinnyt ikävistäkin asioista. Ap

Kyllä kai se pitkäkestoinen yksinäisyys aiheuttaa useimmissa laumaeläimissä turvattomuuden tunnetta. Ihminen tyypillisesti tarvitsee lauman ympärilleen, edes yhden toisen ihmisen. Erakot sitten erikseen.

Minua hävettää että tunnen näin enkä voi vaikuttaa siihen, kun aina kaikkialla toistetaan että pitää tulla toimeen yksin ja että loppupeleissä ihminen on aina yksin ja pitää olla itselleen se luontotyyppi eikä turvata muihin. Olen vuosia, oikeasti koko aikuisikäni ollut yksin ja tosiaan hoidan omat asiani ja olen itselleni kiva mutta silti on se turvattomuus, välillä enemmän välillä vähemmän. Nyt korona-aikana se on vaan räjähtänyt käsiin ja minusta on tullut kotona ja välillä työpaikan vessassakin itkevä hervoton hyytelö kun toivoisin että olisi joku läheinen ihminen mukana elämässä ettei kaikesta pitäisi mennä läpi yksin. Ap

Minäkin itken välillä työpaikan vessassa kuin mikäkin draamakuningatar. Nimenomaan yksinäisyyttä. "Ei töihin tulla kavereita hankkimaan" jne, vaan ei se työasioista puhuminen tyydytä ystävien tarvetta..

Koen myös huonommuutta tästä juuri siksi kun kaikki väittävät aina viihtyvänsä yksin ja tulevansa hyvin toimeen yksin, ja silti heidän ei kuitenkaan juuri koskaan tarvitse olla yksin...en usko että tosiasiassa kukaan kestäisi vuosien vastentahtoista yksinäisyyttä hajoamatta enemmän tai vähemmän mutta moni on tästä autuaan tietämätön, ja uskovat olevansa täysin yksin pärjääviä itsenäisiä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä aloitukseni että minä olen ihan normaali työssäkäyvä ja asioistani huolehtiva, elämässä kohtuullisesti pärjäävä ihminen enkä ymmärrä yksinäisyys aiheuttaa kamalaa turvattomuutta kun minullakin kuitenkin moni asia hyvin ja olen selvinnyt ikävistäkin asioista. Ap

Kyllä kai se pitkäkestoinen yksinäisyys aiheuttaa useimmissa laumaeläimissä turvattomuuden tunnetta. Ihminen tyypillisesti tarvitsee lauman ympärilleen, edes yhden toisen ihmisen. Erakot sitten erikseen.

Minua hävettää että tunnen näin enkä voi vaikuttaa siihen, kun aina kaikkialla toistetaan että pitää tulla toimeen yksin ja että loppupeleissä ihminen on aina yksin ja pitää olla itselleen se luontotyyppi eikä turvata muihin. Olen vuosia, oikeasti koko aikuisikäni ollut yksin ja tosiaan hoidan omat asiani ja olen itselleni kiva mutta silti on se turvattomuus, välillä enemmän välillä vähemmän. Nyt korona-aikana se on vaan räjähtänyt käsiin ja minusta on tullut kotona ja välillä työpaikan vessassakin itkevä hervoton hyytelö kun toivoisin että olisi joku läheinen ihminen mukana elämässä ettei kaikesta pitäisi mennä läpi yksin. Ap

Pystyn samaistumaan ihan täysin. Olen jo yli neljäkymppinen nainen, sinkku ja perheetön ja koen välillä ihan järjetöntä turvattomuuden tunteita. Korona-aika on tosiaan korostanut sitä vielä entisestään. Tuntuu, että kaikilla muilla on joku johon turvautua hädän hetkellä, mutta musta ei kukaan välitä oikeasti. Olen tonkinut oman itseni pohjamutia myöten läpi että mikä mussa on vikana kun olen päätynyt tälläiseen tilanteeseen. En kylläkään ole löytänyt vastausta, mutta itseinho ja -sääli on tämän vuoksi koko ajan läsnä. On mulla joitain kavereita, mutta ei ketään, jonka kanssa synkkaisi 100 prosenttisesti tai voisi olla täysin avoin. Ja heilläkin on kaikille tietenkin omat perheet, joista välittävät oikeasti ja menevät etusijalle. Välillä tuska on niin kova, että toivoisi vaan pääsevänsä pois täältä, vaikka mitenkään itsetuhoinen ei olekaan. Tätä ei kyllä voi ymmärtää ellei itse ole joutunut kokemaan. Tavallaan lohduttaa, että on muitakin samassa tilanteessa vaikka en tätä kenellekään toivoisikaan. Rutistus sulle kuitenkin. Tiedän tasan tarkkaan mistä puhut.

Vierailija kirjoitti:

Ei tule. Olen mies.

Ei ole tullut minullekaan, olen N71 ja 25 vuotta lapseton leski. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä aloitukseni että minä olen ihan normaali työssäkäyvä ja asioistani huolehtiva, elämässä kohtuullisesti pärjäävä ihminen enkä ymmärrä yksinäisyys aiheuttaa kamalaa turvattomuutta kun minullakin kuitenkin moni asia hyvin ja olen selvinnyt ikävistäkin asioista. Ap

Kyllä kai se pitkäkestoinen yksinäisyys aiheuttaa useimmissa laumaeläimissä turvattomuuden tunnetta. Ihminen tyypillisesti tarvitsee lauman ympärilleen, edes yhden toisen ihmisen. Erakot sitten erikseen.

Minua hävettää että tunnen näin enkä voi vaikuttaa siihen, kun aina kaikkialla toistetaan että pitää tulla toimeen yksin ja että loppupeleissä ihminen on aina yksin ja pitää olla itselleen se luontotyyppi eikä turvata muihin. Olen vuosia, oikeasti koko aikuisikäni ollut yksin ja tosiaan hoidan omat asiani ja olen itselleni kiva mutta silti on se turvattomuus, välillä enemmän välillä vähemmän. Nyt korona-aikana se on vaan räjähtänyt käsiin ja minusta on tullut kotona ja välillä työpaikan vessassakin itkevä hervoton hyytelö kun toivoisin että olisi joku läheinen ihminen mukana elämässä ettei kaikesta pitäisi mennä läpi yksin. Ap

Pystyn samaistumaan ihan täysin. Olen jo yli neljäkymppinen nainen, sinkku ja perheetön ja koen välillä ihan järjetöntä turvattomuuden tunteita. Korona-aika on tosiaan korostanut sitä vielä entisestään. Tuntuu, että kaikilla muilla on joku johon turvautua hädän hetkellä, mutta musta ei kukaan välitä oikeasti. Olen tonkinut oman itseni pohjamutia myöten läpi että mikä mussa on vikana kun olen päätynyt tälläiseen tilanteeseen. En kylläkään ole löytänyt vastausta, mutta itseinho ja -sääli on tämän vuoksi koko ajan läsnä. On mulla joitain kavereita, mutta ei ketään, jonka kanssa synkkaisi 100 prosenttisesti tai voisi olla täysin avoin. Ja heilläkin on kaikille tietenkin omat perheet, joista välittävät oikeasti ja menevät etusijalle. Välillä tuska on niin kova, että toivoisi vaan pääsevänsä pois täältä, vaikka mitenkään itsetuhoinen ei olekaan. Tätä ei kyllä voi ymmärtää ellei itse ole joutunut kokemaan. Tavallaan lohduttaa, että on muitakin samassa tilanteessa vaikka en tätä kenellekään toivoisikaan. Rutistus sulle kuitenkin. Tiedän tasan tarkkaan mistä puhut.

Ei todella ymmärrä jos ei ole kokenut. Minulla on päässäni ikään kuin pysyvä mielikuva siitä, että ihmiset juttelevat kanssani kyllä kohdatessamme pinnallisia iloisia juttuja, mutta kääntävät sitten selkänsä ja käpertyvät omien perheidensä kanssa katselemaan takkatulen loimua ja minä katselen kylmältä, pimeältä ja sateiselta kadulta toisten onnea..ja joo, voihan sitä alkaa olla "avoin oma itsensä" ja ruikuttaa yksinäisyyttään, mutta sitten saa vastaansa säälivän katseen ja kehotuksen mennä "jonkun kanssa juttelemaan". Vaan kun en minä (enää) terapiaa halua vaan oikeita ihmissuhteita..

Minulla on ihan sama tilanne. Kohta 40 ja minulla ei ole ketään. Käyn töissä ja muutama kaveri on, mutta heillä on omat perheet. Jos jotain tapahtuisi pitää pärjätä yksin. Tänäänkin ajattelin miten yksinäinen on, ei koskaan parisuhdetta tai edes deittiä. Eilenkin sain kuulla että: ”sinähän olet yksin”. No kidding! Olen ollut yksin koko aikuiselämäni siitä asti kun muutin kotoa kun olin 19. Ostin itselleni kukkia tänään koska taas on ystävänpäivä tulossa eikä minulla on poikaystävää. Kamalia asioita on tapahtunut, ja yksin olen niitä käynyt läpi.

Jos en olisi uskossa en jaksaisin elää. Turvaudun Jumalaan.

Tutulta kuulostaa, koko mennyt viikko ollut sitä että taistelee itkua vastaan. Yksin kahvilassa, yksin syömässä, hyvä etten tosiaan alkanut itkemään siinä.

Vierailija kirjoitti:

Ei tule. Olen mies.

Ei minullekaan. Olen nainen. Homo sapiens.

Yksinäisyys sekoittaa ihmisen ja tappaa hitaasti. Nyt kaikki keinot käyttöön. Vaikka sitten Raamattu. Ei ole mitään hävettävää tai menetettävää.

Usko Jumalaan antaa semmoisen perusturvan, ettei ole koskaan yksin, omien voimiensa varassa. Tämä ei ole tuputusta saati sanahelinää, vaan olen kulkenut pitkän tien syvästä masennuksesta nykyiseen seesteään oloon. Inhimillisesti olen yksin edelleen, Jumalakaan ei ole antanut minulle ystäviä eikä kumppania.

Keski-ikäinen nainen

Olen aina viihtynyt omissa oloissani. Vasta asunnottomaksi jääminen näytti, miten yksin oikeasti olin ollut jo pitkään. Kadulla en ehtinyt olla kauan, mutta sen ajan pelko ei lähde minusta enää koskaan. Ennen ei pimeänpelkoni ollut halvaannuttavaa, mutta nyt se on. En nukkuisi hetkeäkään, jollen pystyisi telkeämään koppini ovea niin, että vain karmit irrottamalla pääsee sisään. Melkein kuusikymppisenä tiedän, että kauhu seuraa minua hautaan asti.

Tämä siis sen lisäksi, että ketään ei kiinnosta.

Kyllä, vaikka en yleensä ole itkenyt sen takia. Kuljen vain hiiviskellen ja pelokkaana mahdollisimman huomaamattomasti tai sitten korostetun rempseästi.