Iski ihan hirveä kriisi

Tajusin juuri että koko 10 vuotta kestänyt parisuhteeni oli pelkää näytelmää, jota mieheni pyöritti alusta lähtien ja minä halusin uskoa siihen.

Viimeiset vuodet olivat täyttä helvettiä, eikä eron jälkeenkään ole ollut helppoa exän terrorisoinnin vuoksi.

Luulin kuitenkin "selvinneeni" niistä pahoita asioista mitä exäni teki, etten murehtisi enää niitä, mutta mieleen alkoi vyörymään kaikki menneet, nekin joita pidin harmittomina ihan kaikki. 

Ajattelin aluksi että meillä oli hyvät aikamme, enkä katuisi ollenkaan niitä vaan "muistelisin" lämmöllä, siitä huolimatta vaikka exä yrittää edelleenkin sabotoida minun elämääni ja tekee sitä jopa lasten kautta.

nyt kuitenkin tajusin ettei se ihan niin mennyt. Ne hienot ja hyvät asiat, eivät olletkaan sitä millaisiksi ne olin kuvitellut ja itselleni selitellyt.

Eihän menneelle voi kuitenkaan mitään, mutta jotenkin tuntuu niin pahalta että sitä onkin ollut toisen lelu kaiken aikaa, tajuamatta sitä kuitenkaan itse... 

Tajusin kyllä jossain vaiheessa ettei mies arvosta minua laisinkaan, mutta en ajatellut että hän ei todellisuudessa arvostanut minua koskaan.

Johtuiko se sitten siitä etten osannut arvostaa itseänikään, vai mikä voi olla syynä siihen että jättää huomioimatta arveluttavat asiat ja uskoo sokeana toiseen ihan kaikessa?

Tuli siinä jossain vaiheessa ummistettua silmät myös ihan päivän selvillekin asioille ja uskottua "joulupukkiin". Mä vaan ajattelin sen meidän suhteen muuttuneen sellaiseksi ajan myötä.

On jotenkin vaikeampaa hyväksyä tätä että sitä on elellytkin omissa harhoissaan, eikä mikään ole ollut todellista. Tai no kyllä minä mielestäni oikeasti rakastin miestäni, tai ainakin olin niin syvästi kiintynyt, etten edes halunnut uskoa mitään pahaa hänestä. Hän selitteli kaiken aina edukseen ja minä halusin uskoa ja edettiin siinä sitten toiveajattelullakin hyvin pitkään, vaikka tuli saatu niin henkisesti kuin fyysisestikin turpaan. Aluksi luulin tämän kaiken ansainneeni.

Luulin siis ansainneeni miehen julman käytöksen ja tämä pistää kyseenalaistamaan sen omankin rakkauden exää kohtaan. Jos minä sain exäni voimaan pahoin, niin miksi en ymmärtänyt erota hänestä?

 10 vuotta meni elämästä hukkaan, enkä tiedä kenelle olisin vihainen. Exälle olen toki ollut vihainen kaikista hänen tekemistään vääryyksistä. Eronkin jälkeen ajattelin että turha minun on ketään vihata tai niitä kurjia asioita vatvoa, sillä en voi olla onnellinen jos kannan koko ajan jotain murhetta harteillani. Menneisyyttä ei voi saada takaisin, mutta miksi sen todellisuuden täytyi lyödä täysin päin kasvoja?

Miksei voinut riittää se että kasvoimme vaikkapa erillemme, että sellaiseksi se suhde vaan muuttui, kun tuhoon tuomittu se suhde oli alun alkaenkin?

Toisaalta miksi vatvoa sitäkään, kun ei sitä menneisyyttä edelleenkään pysty muuttamaan?

Pitäisi saada ajatukset järjesteltyä uudelleen, mutta tunnen olevani jumissa tässä. Veikkaan että osittain exän häiriköintikin vaikuttaa tähän että asiat otetaan raskaammin kuin mitä ovat?

Oli pakko saada avautua, jos vaikka joku jaksaisi lukea ja jopa kommetoidakin.

En toivo ilkeilyjä vaan uusia tai vanhoja näkökulmia.

Kiitos jos jaksoit lukea!