nöyryyttävä tilanne, jossa olet ollut

Osallistuin ala-asteella hiihtokisoihin vaikka en ollutkaan hyvä hiihtämään. Kisojen jälkeen näin pari luokkalaistani tyttöä käytävässä ja he käskivät minun käydä katsomassa tulokset ilmoitustaululla. He myös pyysivät minua tulemaan takaisin ja kertomaan monenneksi olin tullut kisoissa. Naiivina pikkutyttönä en tajunnut että he olivat jo käyneet katsomassa tulokset. Olin toiseksiviimeinen. En mennyt takaisin vaan luikin häpeissäni toista kautta ulos. Voin vain kuvitella kuinka vahingoniloisia tytöt olivat. Seuraavana vuonna hiihtokisojen jälleen lähestyessä opettaja totesi että "sinne hiihtokisoihin ei sitten tarvitse mennä jos ei osaa hiihtää, se ei ole mikään sunnuntaikävely. Viime vuonna joku pisti koko homman ihan läskiksi." Tarkoitti varmasti minua. Nöyryyttävä kokemus, en todellakaan osallistunut uudestaan!

Ihan perusjutut, kuten muilla.

-liikuntatunneilla valittiin aina viimeisenä ja muut kiukuttelivat, kun minut oli "pakko" ottaa omaan joukkueeseensa

-yläasteen liikuntatunnilla, kun opeteltiin tansseja, kukaan poika ei halunnut hakea minua, vaan jäin aina ylimääräiseksi

-ryhmätöissä jäin aina ilman paria ja jouduin anelemaan ottaisiko joku minut ryhmäänsä kolmanneksi

Junassa, olisiko ollut 15 vuotta sitten.

Olin matkalla Helsingistä Jyväskylään. Olin jo etukäteen ostanut opiskelijalipun automaatista, mutta lipuntarkastajan tullessa tajusin, että opiskelijakortti oli jäänyt toiseen käsilaukkuun. Konnari ensin kovaan ääneen kailotti jotain suuntaan "Niinhän ne kaikki sanoo, ja alkaako sitä korttia nyt löytyä vai jäätkö kyydistä?"

Minä paniikissa kaivelin vielä joka taskun, eikä sitä korttia tietenkn löytänyt. Lopulta konnari sanoi, että saan matkustaa Tampereelle asti, siellä minun pitäisi käydä pankkiautomaatilta rahaa, jotta maksaisin normihintaisen lipun... ei helpottanut opiskelijan oloa, kun tiesin tilillä olevan vielä hurjat €2,80. Siinäpä paniikin partaalla istuin Tampereelle asti ja mietin että mites sitten, jos matka tyssää sinne?

Tampereella konnari tuli taas öyhäämään, ettei "tässä nyt kannata mihinkään lähteä poukkoilemaan, istu siinä nyt Jyväskylään asti ja siellä käydään YHDESSÄ pankkiautomaatilla." Alkoi olla jo itku lähellä, muut matkustajat katsoivat pitkään, jotkut pilkallisesti, jotkut huvittuneina, pari aika myötätuntoisestikin...

Jyväskylään tullessa se korsto tuli taas. "Painu nyt siitä, mutta anna olla viimenen kerta, älä yritä tätä toista kertaa, häivy nyt!"

Hitto että hävetti ja nolotti ja otti päähän, jälkeenpäin harmitti, etten paremmin pitänyt puoliani vaan olin se kiltti pikku opiskelijatyttö joka nöyristeli VR:n setää.

ei tapahtunut minulle mutta kaverilleni.

olimme ulkomailla ravintolassa ja ennen ruuan tuloa kävimme vessassa. kaverini meni edeltä ja oli reippaana astumassa sisään, kun huomasi että se onkin poikien vessa. seuraavaksi kaverini meni vessaan ja minä jäin lavuaareille. kun kaverini yritti päästä pois vessasta, ovi olikin lukossa eikä suostunut aukeamaan ennen kuin minä vedin ja hän työnai toiselta puolelta. onneksi jonoa ei ollut kertynyt kuin paei ihmistä. hän pesi kädet ja huomasi että käsirnkuivaamisliinojen vieressä on ilmakuivain. hän päätti sitten kokeilla sitä ja kuinka ollakkaan, se oli vain ilmakuivaimen näköinen roskis!

ei ehkä näin kuulosta kauhean nololta mutta kyllä se silloin molempia nauratti ja kaveriani nolotti !

nim tapahtui teininä

Tutustuin alle kouluikäisenä tyttöön, josta tuli ystäväni ja tapasimme joka viikko harrastuksen tiimoilta. Myöhemmin päädyimme samalle yläasteelle, olimme rinnakkaisluokilla ja koulussa emme olleet keskenään tekemisissä. Harrastus kuitenkin jatkui myös yläasteella eli näimme joka viikko ja harrastuksessa olimme kuin paita ja peppu. Joka tapauksessa tämä tapahtui seiskaluokalla, olin yhtenä päivänä koulun jälkeen menin parhaan ystäväni kanssa kauppaan ja kaupassa oli tämä harrastuskaverini oman kaveriporukkanssa kanssa. Menin innoissani häntä tervehtimään ja jotain hänelle siinä juttelin. Harrastuskaverini häpesi jostain syystä minua ja huusi "pitääkö sun mua aina ahdistella, opettelisit edes puhumaan, ei sun sössötyksestä saa mitään selvää", hänen kaverinsa hihittelivät vieressä. Kyyneleet tulivat silmiin, hävetti ja oli nöyryytetty olo. Minulla oli s-vika, mutta kukaan ei ollut koskaan huomauttanut siitä, ei ainakaan noin ilkeästi. Paras ystäväni veti minut pois tilanteesta ja lohdutti. Kotona mietin vielä harrastekaverin käyttäytymistä ja en enää muista, otinko häneen etäisyyttä silloin. Tämän jälkeen ystävyytemme jatkui harrastuksen parissa, myöhemmin menimme opiskelemaan samaa alaa ja kavereita ollaan oltu jo 30 vuotta, edelleen ollaan siis tekemisissä. Koskaan ei olla tästä välikohtauksesta juteltu, en edes tiedä muistaako kaverini tätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin on pakko kääntää aina kaikki keskustelut mun virheisiini. Kerran esim. äidin ystävä kertoi että tyttärensä on mennyt kihloihin ja äiti alkoi luetella mun vikoja, että "Tuo meidän "Inka" tuskin ikinä pääsee kihloihin asti kun sillä on se skolioosi ja akne." Äidin ystävä kysyi multa mitä opiskelen ja äiti vastasi mun puolesta, että "Harmi kun tuosta meidän tytöstä ei tuu mitään oikeaa kun siellä humanistisessa vaan jotain kieliä lukee". Niin joo ei, opettaja vain.

Sorry, sisäinen kyökkipsykologini heräsi tuota viestiäsi lukiessa, äitisi kuulostaa pahasti persoonallisuushäiriöiseltä, on mitä luultavimmin narsisti. Heillä on tapana vähätellä toisia ihmisiä, he ovat myös usein kateellisia toisten ihmisten ominaisuuksista, saavutuksista ja menestymisestä. Noita äitisi ikäviä kommentteja ei kannata olla kuulevinaankaan, anna niiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tsemppiä!

Tai sitten äiti on niitä, joiden mielestä itse ollaan aina huonompia kuin muut. Jonkinlainen ylikorostunut itsensä (ja samalla oman perheen) mitätöinti. Kaikki ei aina ole narsismia. Tarinan perusteella mahdotonta tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle ei suuria noloja ole sattunut. Paitsi se klassinen vessajuttu ulkomailla. Halpa hotelli, missä kävin aamupaskalla ja pönttö ei tietenkään toiminut. Sellainen vanhanaikainen ylhäältä vedettävä. Rynkytin ja rynkytin ja ei vettä, ei mitään. Kutsuin siivoojan käytävältä avuksi ja osoitin sormella pönttöä. Siivooja katsoi minua pitkään ja nykäisi terävästi narusta ja kas, pönttö veti nätisti ja paska solahti putkistoon.

Silloin nolotti.

Tämä on urbaani legenda. Yleensä tapahtunut ruotsinlaivalla.

Pytyn kakkaaminen tukkoon tai vessan vetämisen epäonnistuminen on melko tavallista. Olen joskus onkinut kakkakikkareen pytystä ja laittanut paperikääreissä roskikseen, kun se ei mennyt pytystä alas. Olen myös käyttänyt muutaman kerran pyttyä, joka ei sitten vetänytkään, kun huuhtelumekanismi on ollut rikki. Siskoni on kahdesti kakannut pytyn tukkoon. Molemmilla kerroilla piti isäni tulla pilkkomaan jööti pienemmäksi. Näitä hotellistooreja olen kuullut tutuilta, esim. monessa etelän kohteessa on tosi pienet putket jotka tukkeutuu herkästi.

Miksi jöötin pilkkomiseen piti isän tulla? Moottorisahalla ja sirkkelilläkö niitä pilkottiin?

Sisko kävi pyytämässä vanhempia apuun. Oli silloin ehkä nelivuotias, eli ymmärrettävästi ei osannut toimia itse. Isä ei näyttänyt hirveän ilahtuneelta, niin sisko sitten pahoitteli ettei ollut tarkoitus kakata niin isoa kakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sydänfilmi nolottaa täälläkin. Minua hävetti myös rintani, mutta eri syystä. Minulla on riipputissit vaikka ikää ei ole kuin 30. Näin sydänfilmiä ottavan miehen inhon ja hämmennyksen kun riisuin liivit ja selälläni ollessa nännit valahtivat valehtelematta kainaloihin saakka. Miesparka ei varmasti ole sellaista näkyä ennen nähnytkään.

Enemmän tuolla miehellä olisi syytä hävetä kuin sinulla. Otan itsekin työssäni sydänfilmejä eikä mikään tuollainen inhota minua ja aika monenlaisia rintoja tai rinnattomuutta on tullut nähtyä. Ammattitaidoton tyyppi ollut tuo mies! Vaikka inhottaisikin, sen ei saa antaa näkyä. Kuka tahansa meistä hoitajista voi olla joskus itse potilaana ja voisi miettiä miten itse haluaisi tulla kohdelluksi.

Sain pitää rintaliivit, kun minulta otettiin sydänfilmi Meilahdessa. Hoitaja oli taitava ja onnistui ottamaan filmin. Mainitsin tilanteesta seuraavalle hoitajalle ja häneltäkin onninstui kuvaaminen, vaikka käytin liivejä. Jos hoitaja osaa tehtävänsä, niin rintaliivejä ei tarvitse riisua.

Hoitaja toimi väärin. Sydänfilmi pitäisi aina ottaa ilman rintaliivejä. Elektrodit tulee sijoittaa tarkkoihin kohtiin, ja aina samoin, että sydänkäyrät ovat vertailukelpoisia keskenään. Sijoittelun lisäksi liivit aiheuttavat puristusta, ja esim. kaarituen metalli saattaa aiheuttaa häiriötä. Hoitaja ei siis todellakaan ollut taitava. Antakaa ottaa EKG oikein, kyllä ne labrahoitajat on nähnyt niin paljon tissejä ettei niitä teidän rintamuksenne liikuta vähääkään.

Opettaja piti pienen "castingin" ala-asteella ja valitsi näin näytelmän "puheroolit". Jokaisen piti päättää mitä roolia hakee, esittää vuorosana luokan edessä opettajaa kohti ja sitten opettaja sanoi kenet valitsi. Haluaamaani rooliin valittiin urheilumestari ja luokan siksi suosittu tyttö, minusta tuli puu.

Tänä päivänäkin olen ihan vitun varma, että olin oikeasti parempi ja minusta tuli puu ihan muista kuin näyttelijäntaidollisista syistä :D

Mutta siis oikeasti, kuka laittaa pienet tenavat kilpailemaan rooleista? Ala-asteella? Vai onko tää muista ihan normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Osallistuin ala-asteella hiihtokisoihin vaikka en ollutkaan hyvä hiihtämään. Kisojen jälkeen näin pari luokkalaistani tyttöä käytävässä ja he käskivät minun käydä katsomassa tulokset ilmoitustaululla. He myös pyysivät minua tulemaan takaisin ja kertomaan monenneksi olin tullut kisoissa. Naiivina pikkutyttönä en tajunnut että he olivat jo käyneet katsomassa tulokset. Olin toiseksiviimeinen. En mennyt takaisin vaan luikin häpeissäni toista kautta ulos. Voin vain kuvitella kuinka vahingoniloisia tytöt olivat. Seuraavana vuonna hiihtokisojen jälleen lähestyessä opettaja totesi että "sinne hiihtokisoihin ei sitten tarvitse mennä jos ei osaa hiihtää, se ei ole mikään sunnuntaikävely. Viime vuonna joku pisti koko homman ihan läskiksi." Tarkoitti varmasti minua. Nöyryyttävä kokemus, en todellakaan osallistunut uudestaan!

Älytöntä. Kouluissa kun pitäisi nimenomaan opettaa lapsille liikunnan ilo, ei tehdä siitä hullun kunnianhimoista suorittamista periaatteella "voitto on tärkein, jos et osaa jotain lajia niin turha edes yrittää". Opettajasi oli typerä, hänen olisi pitänyt kehua sinua yrittämisestä ja kannustaa muitakin kokeilemaan!

Itse kävin liikuntapainotteisen yläasteen, ja sielläkin urheiluluokkalaisia pidettiin parempina ihmisinä. Sen sijaan me, jotka emme olleet niin hyviä mutta sentään yritimme tunneilla jotakin, saimme liikunnanopen ivat päällemme. Tekisi näin jälkeenpäin mieli lähettää koululle kyseenalaistava kirjoitus loputtomista kevään pesäpallotunneista, uinticoopereista 25m altaassa (jossa meitä ui yhtä aikaa liki 40 tyttöä) ja muista koululiikunnan idioottimaisuuksista. Ei siellä mitään oikeita taitoja mitattu.

Kerroin yläasteella ihastukselleni että olen ihastunut häneen. Vastaukseksi sain "oot ruma." En enää ikinä kerro miehelle tunteistani kiitos tuon tapauksen.

Minulla oli asunnossani putkiremontti ja kaverini lupasi majoittaa minut luonaan muutaman viikon, jonka sen piti alkuperäisen suunnitelman mukaan enää kestää. Remontti kuitenkin venyi ja kysyin kaveriltani, voinko olla vielä viikon heillä. Sen jälkeen majoittuisin serkkuni luo. Kaveri lupasi. Aistin perjantaina kaverini ja hänen miehensä olevan kireän oloisia. He olivat koko päivän jossakin omilla asioillaan ja kotona käydessään eivät puhuneet minulle mitään. Lähdin viikonlopuksi kotipaikkakunnalleni, jotta saisivat olla rauhassa kahdestaan. Vanhemmilla ollessani minulle tuli kaverilta viesti, että voisinko sittenkin mennä serkkuni luokse tulevaksi viikoksi.

Asia oli mulle muuten ok, vaikka harmitti kun kaveri oli ensin luvannut muuta. Se taas ei ollut ok, kun seuraavana päivänä koulussa kaveri nauroi luokkakavereiden kuullen: "Minä häädin Liisan pois meiltä!" Muutenkin hän piikitteli minulle: "Arvaa mitä Jussi sanoi? Se sanoi, että ei se Liisa varmaan tykännyt olla meillä, kun teki vaan koko ajan koulujuttuja." Niin. Olin tehnyt meidän yhteistä oparia sillä aikaa, kun kaveri ja miehensä olivat koko päivän poissa.

Ei sittemmin oikein puhuttu koko jutusta. Minä en halunnut kertoa tuntemuksiani, koska pelkäsin sen johtavan riitaan. Teimme kaverin kanssa yhteistä opinnäytetyötä ja ajattelin sen vaan kärsivän riidasta. Olemme yhä kavereita, mutta kuitenkin tapaus kalvaa minua aina välillä.

Kaverilla ollessa luonnollisesti osallistuin ruokakuluihin. Olisin maksanut myös osuuteni vuokrasta ja muista kuluista, mutta he kieltäytyvät. Nyt vähän aikaa sitten tapasin kaverin vanhemmat. Kaverin isä kertoi lähtevänsä työhommiin toiseen kaupunkiin ja asuvansa sen ajan poikansa ja tämän puolison nurkissa. Sitten hän painotti: "Niin, mutta minä MAKSAN osuuteni siitä asumisesta. Eihän siinä silloin mitään ole, jos maksaa." Mua jäi vahvasti kalvamaan, että tuossa oli joku piikki minulle, vaikka minulta ei rahaa silloin huolittukaan.

Minulle oli jo nöyryyttävää pyytää päästä asumaan toisten nurkkiin ja pelätä, että on häiriöksi tai vaivaksi. Sitten vielä todeta oikeasti olevansa häiriöksi + nuo kaverin piikittelyt sen jälkeen. Puhumista tämä tilanne kaipaisi, mutta nyt on ehkä jo liian myöhäistä kaivella enää. Onneksi oli rakas ja ymmärtäväinen serkku, joka majoitti loppuremontin ajaksi. ♡

Vierailija kirjoitti:

Pitkän ja vaikean kaksosraskauden jälkeen jouduttiin päätymään sektioon. Menetin paljon verta ja olin vähällä kuolla. Kun pääsin tarkkailusta osastolle, sain jonkun järkyttävän allergia- tms. reaktion ja olin täynnä vesirakkuloita. Oli juuri se kauhea kolmas päivä synnytyksestä, jolloin kaikki on sekaisin muutenkin, kun hoitaja kysyi, voisinko tulla ihottumani kanssa jonnekin ihotautilääkäreiden konferenssiin. Olin niin sekaisin, että lupauduin. Olin tullut sairaalaan jossain kauheassa miehen vanhassa collegepaidassa ja verkkareissa, kun en enää ollut muihin vaatteisiin mahtunut. Ne puin päälleni ja minut kärrättiin pyörätuolissa taksiin ja sillä Meikkuun. Konferenssin osallistujat istuivat auditoriossa ja minut pyydettiin eteen. Sitten tapaustani selostettiin ja pyydettiin ottamaan vaatteet, ne karmeat retkut,  pois. Olin siis niissä Kättärin verkkoalkkareissa vesirakkulaisena ja raskausarpisena roikkumahana sektiohaavasiteineni siinä lavalla, ja lopulta osanottajat tulivat oikein käsikopelolla tarkastelemaan lähempää tuota mielenkiintoista ihottumaa. 

Se oli karmeaa, hirveää ja järkyttävää. Olin ollut siihenastisen elämäni se kaunis tyttö, jonka meikit ja vaatteet olivat aina tiptop. Kyllä kolisi ja lujaa...

Eikä nöyryytys loppunut tähän. Muutaman vuoden kuluttua halusin poistaa pienen kauneuspilkun kasvoistani, ja lääkäri sanoi mietteliäästi, että tunnun jotenkin tutulta... Tunnistin hänet oitis. Sanoin kuivasti, että olemme varmaan tavanneet joskus ihotautilääkärien kansainvälisessä konferenssissa.

Nauroin ääneen tälle, tämä oli niin hauska. Ja kauhea! Voin vähän samaistua, koska ihottumani (ekseema) pahimmassa vaiheessa (rakkulaa, tulehdusta, kuivunutta paksua karstaa, punoitusta) ihotautilääkärini halusi ottaa minusta kuvan ennen hoidon aloittamista. Siellä se on jossain hänen arkistoissaan. Onneksi sentään hoito tehosi.

Vierailija kirjoitti:

Olin 5. tai 6. luokalla ja rintani olivat alkaneet kasvaa ja muita muotojakin tulla. Aloin käymään tämän vuoksi yksin suihkussa. Kerran isoveljeni pamahti suihkuun kun olin siellä, hakemaan pyyhettä tai muuta ja samalla tokaisi minulle "iso maha". Tuntui pahalta jo se että hän näki minut alasti, ja tuo kommentti tuntui nöyryyttämiseltä.

Pikkuveljeni näki minut teininä kasvuvaiheessa ja kommentoi "näytät ihan ET:ltä". Siitä on vaikea laittaa pahemmaksi. Sen jälkeen olen vetänyt vatsaa sisään :D

Ollessani 11-vuotias olimme koko perheen kanssa saunassa, jossa pikkuveljeni yhtäkkiä totesi: "Sun rrrrrinnat on alkaneet kehittyä!" Äiti pärähti nauramaan ja minä olin tomaatti. Sen jälkeen halusin jostakin syystä saunoa yksin. :)

Olin ihastunut yhteen mieheen ja hän tuli luokseni. Jostain syystä mahassani oli paljon kaasua ja koko illan yritin pidättää pierua eli istuin mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Menin jossain vaiheessa käymään vessassa ja yritin pieraista ihan hiljaa (seinät ohuet), mutta ei siitä mitään tullut. Pieru oli kunnon tötteröääni ja se ei loppunut millään. Hävetti niin paljon, että alkoi naurattamaan. Nauroin ja piereskelin vessassa, en sanonut miehelle mitään, kun tulin pois sieltä, eikä hänkään kommentoinut asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Voi että kuulostaa tutulta. Kävin Kuninkaanhaan yläasteen - Porissa sekin - liki 10 vuotta myöhemmin, ja meininki samaa. Mitään ei saanut sanoa tai tehdä, pukeutuminen ei saanut olla pikkuhiukkasenkaan persoonallista tai teloitusjengi (koulukiusaajani) oli ympärillä raakkumassa ja nokkimassa. Sanomattakin selvää, että nöyryyttävien tilanteiden sarja oli loputon.

Terveisin se, joka ei osannut käyttää bussikorttia ja sai kuulla päiviä myöhemminkin. Yläasteaika oli perseestä.

Nyt on melko Sherlock-olo, sillä tuon aiemman bussiviestisi luettuani pohdin, että kuulostaa aivan siltä kuin olisit käynyt Kuninkaanhakaa :'D Jos yhtään lohduttaa, niin minäkään en pienenä kutosluokkalaisena ensin tiennyt, että miten sitä bussikorttia käytetään. Onneksi itse kuljin sillä aiemmalla bussilla, niin ei siellä ollut ketään muita kunkkulaisia näkemässä.

Vierailija kirjoitti:

Olin tapaillut pari viikkoa erästä miestä ja olin jo ihastunutkin häneen ja hehkuttanut häntä kavereilleni. Yhtenä päivänä eräs näistä kavereista kertoi parhaalle kaverilleni että yksi kaverimme oli saanut kaveripyynnön Facebookissa tältä mieheltä vaikka he eivät ole koskaan nähneet toisiaan. Kyllä, juttu kiersi kolmen ihmisen kautta korviini, mikä teki tilanteesta vielä nöyrryttävämmän. Itse tulkitsin asian niin (ja luultavasti muutkin vaikkeivat kehdanneet sitä minulle sanoa) että mies kiinnostui kauniista kaveristani ja siksi lähestyi häntä. Kaikki olivat ihmeissään miehen toiminnasta. Kysyin selitystä mieheltä, vastaus oli:"ajattelin että on hyvä että meillä on yhteisiä kavereita facebookissa". Ja paskat!

Aika surkea selitys mieheltä... Olisi edes yrittänyt keksiä paremman :D

Vierailija kirjoitti:

Olin teininä kaverin kanssa illalla kaupungilla, kun mun isä soitteli humalassa, että jotain asiaa on ja pitäis nähdä yhden jäskikiskan lähellä.. asiaa en enää muista, mutta sen muistan, kun tämä heti tervehtimisen jäökeen lähti kuselle nurkan taakse ja kun hoippui takas, oli sepalus auki.. siinä se sitten päissään pyöri ympyrää, välillä otti seinistä tukea ja kovaan ääneen kirosi, kun ei saa nappeja farkuista kiinni.

"On vissiin liian iso kyrpä, kyn ei ees housut mee kii, heh heh" yms kivaa läppää siunä mun kaverin ja kaikkien ohikulkijoiden edessä.

Hävetti.

Ei ollu eka eikä vika häpeän hetki ukon kanssa, mutta eka, mikä tuli mieleen..

 Tästä tuli mieleeni kun olin perheeni mukana käymässä Tukholmassa, tuo tapahtui joskus 90-luvun alussa ja olin noin kymmenvuotias. Tuo reissu oli jokin isäni työpaikan "virkistysreissu" joilla oli perheetkin mukana monilla. Laivareissun jälkeen menimme Tukholmaan tutustumaan ja ostoksillekin, isäni oli jo vahvassa humalatilassa. Kun kävelimme jossain Tukholman kaduilla, isäni alkoi huutelemaan siellä että HJEEELP! Humalassa toikkaroi ja huuteli. Minua hävetti suunnattomasti kun luulin että kohta tulee poliisit ja ollaan ongelmissa, niin kuin elokuvissa :D. Itse en humalassakaan huutele tuolla lailla. M34

Ihan kamala lukea näitä juttuja kun omat kokemukset palaavat elävänä mieleen.

En ollut koskaan suosittu koulussa, ala-asteella hengailin kyllä luokan suosituimpien tyttöjen kanssa. Leirikoulussa ollessa löysin meidän huoneesta lapun parhaan kaverin yöpöydältä, jonka yksi suosittu poika oli kirjottanut. "Ei oteta Annaa mukaan, kaikki vihaa Annaa."

Olin todella yllättynyt tästä ja hävetti etten ollut tajunnut miten muut tekevät pilkkaa musta. :(

Ala-asteella kiusaaminen jatkui tosta vaan pahempana ja harrastuksestani kiusattiin, olin hevostyttö.

Yläasteella sama meno jatkui ja muut luokkalaiset nöyryyttivät todella usein. Eräs maantiedon tunti on kuitenkin jäänyt niin mieleen että vieläkin tekee pahaa muistella sitä. Olin vähän pyöreä siihen aikaan (8lk) kun kasvoin ensin leveyttä ja sitten vasta pituutta. Oli viimeinen tunti menossa ja niiden välitunnilla piti päästä välipalalle, olin lähdössä koulusta suoraan tallille joten siksi halusin syömään. Opettaja kysyi pidetäänkö tunnit yhteen vai mennäänkö välitunnille?

Olin ainoa joka välipalalle oli menossa ja viittasin haluavani välitunnin.

Luokan eräs poika huusi kovaan ääneen että ei sun kannattais enää mitään syödä...

Kaikki rupesivat nauramaan, opettaja mukaanlukien.

Seuraavana vuonna sairastuin anoreksiaan.

Muutama vuosi anoreksian jälkeen olin jo ammattikoulussa kun vapaa-ajalla kaveriporukkaan kuuluvat pojat haukkuivat minua kun olin taas vähän pyöreämpi. Kirjoittelivat facebookissa toisten tilapäivityksiin mun nimellä solvauksia ja kuinka mun ja yhden isomman pojan pitäis ottaa syömiskilpailu jne.. Nää satuttaa vieläkin vuosien jälkeen.

Isäni kuoli ollessani viidennellä luokalla. Olin koulusta pois kolme päivää. Kun palasin kouluu , asiasta ei sen koommin mitään puhuttu, taisi joku opettajistakäydä sanomassa minulle "ota ihan rauhallisesti ja tee mitä jaksat" tms. Olinkin tähän tyytyväinen, halusin vain olla rauhassa.

Jokunen päivä kouluun palaamisen jälkeen opettajamme pyysi meitä kaikkia lattialle ri kiin istumaan. Itse hän istui viereeni ja laittoi sileän kiven kiertoon niin että jokainen kosketti sitä. Hän itse kosketti sitä viimeisenä, kääntyi puoleeni ja itkuhalasi minua ja sanoi jotain "ollaan niin surullisia sun isän kuolemasta" ja itki siinä.

Olin tyrmistynyt ja vihainen, sillä en missään nimessä olisi halunnut tällaista "muistotilaisuutta" luokkani kanssa, jossa olin yksi luokkani "hylkiöistä". Kaunis ajatus sinänsä opettajalta mutta hutiin meni ja tuohon pitäisi lapselta kysyä jollain tapaa lupa.