Löytyykö muita, joille palkkatyö on suurin - ellei jopa ainoa - onnellisuutta nakertava asia?

Ei töissä käydä viihtymässä vaan tekemässä, mitä pomo käskee. Totta kai se nakertaa kuuppaa.

Totta joka sana.

Kun oliisi rahaa ryypätä niin ei ole aikaa ja kun olisi aikaa niiin ei ole rahaa.

Minä. Mulla on tosin miljoonaperintö, joten voisin jo vähentää. Olen tähänkin asti tehnyt 30h viikossa, se auttaa uskomattoman paljon jaksamisessa. Mutta ihanne olisi sellainen 2 päivää viikossa, tai sit viikko töissä (30h), viikko vapaalla.

Mutta nämä eivät onnistu, jos en tee uutta työsopimusta. Ja sitä en ehkä saisi kaikilla vanhoilla eduilla, joten mietin, mitä tehdä.

Todellakin, töissäkäynti on ahdistavaa, en todellakaan tekisi töitä, jos pystyisin muuten itseni elättää. En halua tukien varaan tieten tahtoen heittäytyä, kun en jaksaisi senkään mukana tulevia velvoitteita.

Aloin lukea otsikkoa, ja luulin, että siinä sanotaan, että palkkatyö on ainoa onnellisuutta tuottava asia. Sellaisia tapauksia on varmasti paljon. Miksi työ nakertaisi onnellisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Todellakin, töissäkäynti on ahdistavaa, en todellakaan tekisi töitä, jos pystyisin muuten itseni elättää. En halua tukien varaan tieten tahtoen heittäytyä, kun en jaksaisi senkään mukana tulevia velvoitteita.

Just näin. Ja ymmärrän hyvin, miksi niitä velvoitteita täytyy yhteiskunnassa olla. Mutta ahdistus jäytää elämänlaatua aika huolella.

SIiis autistia ei kiinnosta elämässä mikään muu kuin työnteko. ELämä on jatkuvaa suorittamista joko työnteon tai ryyppäyksen muodosssa.

Itse en työltä muuta odotakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Aloin lukea otsikkoa, ja luulin, että siinä sanotaan, että palkkatyö on ainoa onnellisuutta tuottava asia. Sellaisia tapauksia on varmasti paljon. Miksi työ nakertaisi onnellisuutta?

Jos luet aloituksen tarkemmin, huomaat että en puhunut työstä, jonka voi ilman taloudellisia paineita vapaasti valita. Se ei tietenkään ole realismia useimmille. Pakko mikä pakko.

Sama juttu. Mä en yhtään tajua kuka jossain paskatyössä haluaa käydä. Ainakaan mun toimistotyö ei herätä mussa muita tunteita kuin ärsytystä tuhlatusta päivästä. Se on sinäänsä tärkeää työtä, koska ilman mun työpanosta firma ei saisi rahaa, mutta ei se mua oikeasti kiinnosta. Mun mielestä on kyllä upeaa, kun ihmiset näkevät oman työnsä arvokkaana. Esimerkiksi siivooja, joka kokee tekevänsä merkityksellistä työtä. Se on tietysti merkityksellistä, koska maailma olisi pulassa ilman siivoojia, mutta se on raskasta, huonosti palkattua eikä se vaadi erityisiä taitoja.

Mä inhoan niitä löydä unelmasi -oppaita, joissa aina kysytään, mitä tekisit, jos raha ei olisi este. Mä olisin kotona ja harrastaisin kaikenlaista mitä mieleen pälkähtää. Mä tykkään kokeilla erilaisia juttuja, joten mulla ei ole mitään kunnollisia, rahastettavia taitoja missään. Ihan mielenkiintoista olisi kuulla, miten tuosta lähdetään tekemään jotain sivubisnestä.

Useimmilla varmaan näin, luulisin. Harvoja onnellisia ne tapaukset, joille työ tuo paljon onnea ja tyydytystä, itse en ainakaan tiedä ketään.

Vierailija kirjoitti:

Itse en työltä muuta odotakaan. 

Vaan entäpä kun työnantaja odottaa?

Pitäisi löytyä iloisuutta, energiaa, kunnianhimoa, proaktiivisuutta ja loputonta venymistä. Toki voi yrittää olla näistä vaatimuksista välittämättä, mutta käytännössä se on hyvin vaikeaa ja raskasta - kaiken muun stressin päälle kasautuvaa lisäkuonaa.

Vierailija kirjoitti:

Aloin lukea otsikkoa, ja luulin, että siinä sanotaan, että palkkatyö on ainoa onnellisuutta tuottava asia. Sellaisia tapauksia on varmasti paljon. Miksi työ nakertaisi onnellisuutta?

Koska se vie noin kolmanneksen elämästä, jonka voisi käyttää johonkin mitä oikeasti haluaa tehdä. Uni vie toisen kolmanneksen ja siinä viimeisessä kolmanneksessa joutuu tekemään myös kaikkia kotitöitä sun muita, jotka on pakko tehdä, mutta jotka ei tuo onnellisuutta. Siinä jää aika vähän aikaa niille oikeasti kivoille jutuille.

Vierailija kirjoitti:

Useimmilla varmaan näin, luulisin. Harvoja onnellisia ne tapaukset, joille työ tuo paljon onnea ja tyydytystä, itse en ainakaan tiedä ketään.

Et tunne ketään, joka ei suhtautuisi vastenmielisyydellä työhönsä? Kyllä minun pääosin korkeakoulutetussa tuttavapiirissäni ne ovat enemmistönä, jotka pitävät työstään.

Oikeastaan toisinpäin.

Palkkatyö lisää onnellisuutta, kun on päässyt sellaiseen työhön joka inspiroi, kokee tekevänsä merkityksellisiä ja vaikuttavia asioita. Lisäksi sosiaalinen verkosto ja yhteisöllisyyden tunne ja kokemus on vahva. Tästä kaikesta kun saa vielä erittäin merkittävän taloudellisen kompensaation, niin onnellisuus vain lisääntyy.

Tällä hetkellä se on siinä mielessä,etten ole mieleisessä työssä,ihmiset ok,mut työ ei(ei riittävän haastavaa,eikä oman alan)mutta kun on rahaa saatava. Tykkään käydä töissä,kunhan se ei ole koko elämä,vaan elämään on mahduttava muutakin. Ei itse työssäkäyminen minua ahdista. ikävä työyhteisö tai jo muutama idiootti työpaikalla voi pilata hyvän työkokemuksen ja ahdistaa. Onnellisuutta elämään tuo mahdollisuus tehdä elämässään haaveilemiaan asioita ja työstä saatava palkka mahdollistaa sen.

Minä pidän työstäni. Olen onnellinen siitä, että voin tehdä työtäni etänä.

Onnellisuuttani vähentää se, että tiimikaverit ja muut työyhteisön jäsenet lykkäävät omia töitään minulle kun eivät itse viitsi niitä tehdä. Parhaani mukaan niitä torppailen tai jätän tekemättä.

Onnellisuuttani vähentää myös se, että tiimikaverini syyttää minua aikavarkaaksi ("katso nyt että se on oikein tai multa menee taas ylimääräinen tunti") kun omassa toiminnassaan ei näe mitään vikaa -> kaikki löydetyt virheet ovat mun tekemiä ellen toisin todista. Mun pitää sitten käyttää aikaani siihen, että todistan etten minä ole tehnyt virhettä vaan hän. Kuka on aikavaras? Lisäksi tiimikaverini on aina oikeassa, mun pitää todistaa olevani oikeassa sillä muuten olen automaattisesti väärässä.

Onnellisuuttani vähentää se, että työpaikallani kaikkia ei kohdella tasa-arvoisesti vaikka me kaikki olemme tasa-arvoisia. Eniten arvostetaan tietenkin miesoletettuja ja plussaa on kielen väri. Tilanne on onneksi hieman parantunut kun ylin johto vaihtui.

Onnellisuuttani vähentää se, että esimieheni vaihtui todella upeasta tyypistä täysin välinpitämättömään tyyppiin. Olenkohan ehkä kaksi kertaa jutellut hänen kanssaa vuoden aikana.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan toisinpäin.

Palkkatyö lisää onnellisuutta, kun on päässyt sellaiseen työhön joka inspiroi, kokee tekevänsä merkityksellisiä ja vaikuttavia asioita. Lisäksi sosiaalinen verkosto ja yhteisöllisyyden tunne ja kokemus on vahva. Tästä kaikesta kun saa vielä erittäin merkittävän taloudellisen kompensaation, niin onnellisuus vain lisääntyy.

Onnea sinulle. Myönnän että vähän kateeksi käy.

Tiedän, että monelle korkeakoulutusta vaativa asiantuntijatyöni olisi unelmahomma ja palkkakin on ok. Valitettavasti en itse koe työtäni muuta kuin kuluttavaksi, ja tunnen tai paremminkin tiedän olevani ominaisuuksiini ja kykyihini nähden väärällä alalla. Mutta koska se oikea ala ei työllistä - ja vaikka työllistäisikin, siitä ei saisi elantoa - jatkan tällä tiellä ja yritän välttyä burnoutilta.

Vierailija kirjoitti:

Minä pidän työstäni. Olen onnellinen siitä, että voin tehdä työtäni etänä.

Onnellisuuttani vähentää se, että tiimikaverit ja muut työyhteisön jäsenet lykkäävät omia töitään minulle kun eivät itse viitsi niitä tehdä. Parhaani mukaan niitä torppailen tai jätän tekemättä.

Onnellisuuttani vähentää myös se, että tiimikaverini syyttää minua aikavarkaaksi ("katso nyt että se on oikein tai multa menee taas ylimääräinen tunti") kun omassa toiminnassaan ei näe mitään vikaa -> kaikki löydetyt virheet ovat mun tekemiä ellen toisin todista. Mun pitää sitten käyttää aikaani siihen, että todistan etten minä ole tehnyt virhettä vaan hän. Kuka on aikavaras? Lisäksi tiimikaverini on aina oikeassa, mun pitää todistaa olevani oikeassa sillä muuten olen automaattisesti väärässä.

Onnellisuuttani vähentää se, että työpaikallani kaikkia ei kohdella tasa-arvoisesti vaikka me kaikki olemme tasa-arvoisia. Eniten arvostetaan tietenkin miesoletettuja ja plussaa on kielen väri. Tilanne on onneksi hieman parantunut kun ylin johto vaihtui.

Onnellisuuttani vähentää se, että esimieheni vaihtui todella upeasta tyypistä täysin välinpitämättömään tyyppiin. Olenkohan ehkä kaksi kertaa jutellut hänen kanssaa vuoden aikana.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta sanot pitäväsi työstäsi? Huh, olet sitten aika sitkeä sissi. Mulla hajoaisi pää.