Miksi työelämä on nykyään niin rankkaa?

Vierailija kirjoitti:

Työimussa henkilö pystyy kontrolloimaan työskentelyään, työnarkomaniassa ei. Ongelman taustalla voi olla riittämättömyyden tunteita työelämässä tai vaihtoehtoisesti kokemus siitä, että työ on ainoa asia elämässä, jossa henkilö kokee pärjäävyyttä. On tavallista, että työnarkomaanista ensimmäisenä huolestuu läheiset. Tavallisesti kotona huomautellaan siitä, että toinen on koko ajan töissä. Toisaalta henkilö saattaa olla kotona paikalla, mutta ei läsnä. Hän ei kuuntele eikä ole kiinnostunut kotiasioista.

Lähde

https://www.riippumatta.fi/työnarkomania

Lamasta alkoi riistovalta. Siitä lähtien maamme on sukeltanut  ja kaatuu perumattomasti.

Työn pitää olla mielekästä ja merkityksellistä, jotta sitä jaksaa. 

On raskasta. Mutta kyllä mää työni olen hoitanut hyvin aina. Mutta sitten vapaa-ajalla ei jaksa yhtään mitään. Makaan vaan sängyllä ja katon telsuu/nettii. Ihanaa, kun ei tarvitse tehdä mitään! 

Vierailija kirjoitti:

Olen myös loppunpalanut asiantuntija, viikonloppuna vain nukun. Vielä 15 vuotta eläkeikään. En jaksa, jos perhettä ei olisi niin tappaisin itseni.

Mietipä niitä jotka tekevät duunarihommia... Järki ja terveys lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Mistä näitä uhrautujia oikein sikiää?

Onko teillä joku yhdistävä tekijä?

Työnarkomania on sairaus. Ei hyve.

Kukaan ei jää teitä töissä kaipaamaan jos kuolla kupsahdatte kesken päivän.

Korkeintaan sen verran kaivataan, että pitäisi saada se X sieltä kuolleista taas töitä tekemään. Ei jaksais millään niin perehdyttää.

Vierailija kirjoitti:

Mistä näitä uhrautujia oikein sikiää?

Onko teillä joku yhdistävä tekijä?

Työnarkomania on sairaus. Ei hyve.

Kukaan ei jää teitä töissä kaipaamaan jos kuolla kupsahdatte kesken päivän.

Näinhän se on. Mä mietin asiaa paljonkin sairastumiseni jälkeen. En voinut olla samaan aikaan lomalla kuin pari muuta työkaveriani eli lomat piti järjestellä siten, ettei tule päällekkäisyyksiä. Lisäksi oli paljon palavereja, joissa mun on kuulemma aivan välttämätöntä olla. Ja koska niitä palavereja oli sitten just silloin, kun olisin voinut pitää lomaa, en voinutkaan olla lomalla silloin. Tienasin niinä vuosina ihan älyttömästi, koska otin rahana sen, mitä en voinut pitää vapaana. Eipä niistä rahoista pankkitilillä vaan mitään suurta iloa ollut, koska mulla ei ollut pahemmin aikaa käyttää niitä tai jos oli aikaakin, olin liian väsynyt tehdäkseni mitään, missä tarvitaan rahaa. Sairastumiseni jälkeen totesin, että palavereihin siis voi osallistua joku muukin kuin minä. Ja jos jokin palaveri osaa just mun lomani ajalle, joku muu osallistuu palaveriin. Koska nyt myös osaan ottaa ylityöt vapaana, pistän vapaat jo suoraan kalenteriini ja jos joku ehdottaa palaveria ajankohdalle, jolloin en ole töissä, joko palaveri sovitaan muuhun ajankohtaan tai joku muu osallistuu mun tilaltani palaveriin. 

Nro 17

Ihan älykääpiöhommaa. Ette ole ihan järjissänne.

Toivottavasti teidän lapset ei kärsi pakkomielteestänne😬

Vierailija kirjoitti:

Työn pitää olla mielekästä ja merkityksellistä, jotta sitä jaksaa. 

Tämä oli kai jostain vitsikirjasta

Minulle tuli burn out aika leppoisassa työssä. Mutta ihan hyvä niin, sillä työkyvyttömyyseläke kyllä maistuu.

Luulen, että suurin ongelma nykyään on se, että työ ei tunnu merkitykselliseltä. Ennen merkitys syntyi varmaan helposti jo siitä, että työllä elätti itsensä ja perheensä... mutta nykyään monilla ei edes ole perhettä, ja kortistoon pääsee aina korvauksia nostelemaan.

Tänne sitten kirjoitatte vaikka pitäisi varata aika psykologilta. Ongelmana ei ole työ vaan se että todennäköisesti työ on liian kuormittavaa kykyihin nähden.

Olen nähnyt monta tapausta jossa joltain asian hoitaminen kestää puolet vähemmän kuin joltain muilta.

Hakekaa apua ennen kuin palaute täysin loppuun. Ja entäs sitten jos menetätte työkykynne? Eihän teille jää sitten elämässänne yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työn pitää olla mielekästä ja merkityksellistä, jotta sitä jaksaa. 

Tämä oli kai jostain vitsikirjasta

Ei kai kukaan opiskele alaa mitä vihaa ja tee työtä mitä vihaa? Silloinhan vihaa itseään.

Jos työ innostaa niin vähän, että voisi irtisanoutua, miksi on niin vaikeaa vaihtaa se ajatusmalli siihen "mä oon vaan töissä täällä"?

Eli tulee aamulla työpisteelle, tekee 7,5h ja lopettaa. Lakkaa stressaamasta ja kiirehtimästä. Pitää vaan esihenkilön tietoisena niistä mitä ei ehdi tehdä, eikä haali lisää hommia.

Vierailija kirjoitti:

Työn pitää olla mielekästä ja merkityksellistä, jotta sitä jaksaa. 

Minä paloin pahasti loppuun hyvinkin mielekkäässä ja merkityksellisessä työssäni opettajana. Pidin työstäni ja oppilaista, enkä haalinut itselleni yhtään enempää hommia, kuin oli "pakko", mutta lopulta olin niin uupunut ja epätoivoinen, että ainoa vaihtoehto oli sairausloma ja nyt toipumisen myötä alanvaihto. Joten kyllä burnout voi tulla ihan vain työkuorman ja työntekijän voimavarojen epäsuhdan vuoksi.

Minä olen siirtynyt nelipäiväiseen työviikkoon ja elämä on nyt parempaa. Jaksan taas harrastaa iltaisin ja viikonloppuisin ja olen iloisempi. Toki tulotkin ovat hieman pienemmät, mutta pärjään palkallani oikein hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Itse jaksan oravanpyörässä vain siksi, että asun yksin ja minulla ei ole vilkasta sosiaalista elämää. En harrasta mitään. Vapaa-aikani käytän palautumiseen, no joskus siivoan pienen kotini. Jos olisi yhtään mitään enemmän, en jaksaisi tehdä töitä.

Mulla sama. En voi tehdä mitään oikein edes viikonloppuisinkaan, koska tarvitsen aikaa palautumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Samat fiilikset, ikää 34 vuotta. Viikonloppu menee palautuessa, ja tuntuu että omille lapsilleen tai puolisolle ei jaksa olla enää läsnä kun työ vie kaikki mehut.

Tämä, siksi yhteiskunnan pitäisi mahdollistaa ja panostaa ihmisten HYVINVOINTIIN ja korjata tuota. Ei kokoelämä voi perustua siihen että ei ehdi olla läsnä tai tehdä mitään (eli elää). Elämä on työtä? Tuo myös menee siihen et sit ihmiset ovat loppu ja tulee muita onglemia ja vaikeuksia jos ei palauduta tai huolehdita henkisesti hyvinvoinnista, ei ole aikaa olla läsnä perheen kanssa ym. Tulee ihmisille enemmän masennuksia ja uupumuksia ja sit ”saadaan” vasta levätä. Kun ollaan ajettu jo siihen pisteeseen koska muu ei oo ollu mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli burn out aika leppoisassa työssä. Mutta ihan hyvä niin, sillä työkyvyttömyyseläke kyllä maistuu.

Luulen, että suurin ongelma nykyään on se, että työ ei tunnu merkitykselliseltä. Ennen merkitys syntyi varmaan helposti jo siitä, että työllä elätti itsensä ja perheensä... mutta nykyään monilla ei edes ole perhettä, ja kortistoon pääsee aina korvauksia nostelemaan.

Tää on totta. Nimenomaan merkityksetöntä ja silti kuluttaa puhki kun oot jos valmiiks maassa että ei taas hulmenna kun joudut meneen sinne missä et viihdy tai tunnu edes nii tärkeältä ja ei ole millälailla palkitsevaa

Milloin se ei vielä mielestäsi ollut näin rankkaa? Pääsivätkö vanhempasi töissään helpommalla?

Työelämä on tilastuissa rankempaa kun naiset ovat enemmän edustajina.