Yksinäisyys miesnäkökulmasta; liikunta ja tanssi

Se on sitä, että kukaan ei kilpaile minun huomiostani. Kukaan ei roiku sanoissani kiinni ja mieti kuumeisesti kiinnostavaa vastauta tai ujostele ja kerää rohkeutta puhumiseen.

Kuusi vuotta harrastin erilaisia tansseja ja yhden kerran minulta kysyttiin, että mitä kuuluu. Tämän saman naisen sain FB-kaveriksi eikä hän koskaan ole onnitellut synttäreillä tms.
Jopa opettajistani osa inhosi minua. Yksi opettaja tuli kerran tunnille sormus sormessa, vaikka hänellä ei ollut poikaystävää (näin hänen sanovan näin somessa kaverille) ja katsoi epäluuloisesti tai säpsähti inhosta, jos tulin lähelle jostain syystä. Myöhemmin hän tuli vähän vähemmän varautuneeksi, mutta keskusteluissa jätti kysymyksiä vastaamatta ja minun piti teeskennellä sen olevan OK, koska muutoin olisin polttanut sillat harrastukseeni.

Muistan, kun yhtenä kertana loppukeväästä kokoonnuimme ulos pienellä tanssiporukalla ja ajauduin juttelemaan hassunnäköisen naisen kanssa; etsin hänestä viehättäviä piirteitä ja ajattelin, että hän voisi ehkä piristyä pienestä huomiosta (tiedän monen tarttuvan tähän primaalireaktiona ikään kuin tämä olisi tekstini ydin ja hyväksyn sen). Tiesin, että minulla on pyöräilyä ja asunnolla oleskelua sisältävä kesä edessä, jos en nyt tee peliliikettä ja kysyin tältä hassunnäköiseltä naiselta, että mitä iltasuunnitelmia hänellä on, vaikka moni muu saattoi kuulla ollessaan lähellä. Hän meni vaivautuneennäköiseksi ja sanoi hänellä olevan jotain ja lopulta kaikki lähtivät omaan suuntaansa eikä kukaan sanonut mitään perussosiaalista.

Tällaisia "is that it? was that it?" hetkiä koin useamman kerran ja makasin kesäöinä kaupungin leikkipuiston verkkokeinuissa ja mietin, että olisiko ollut kuolemaksi heittää pientä flirttiä tai tulla juttelemaan edes jostain aiheesta. Joskus mielessäni pyöri runokin ja olin vähällä kirjoittaa runon tästä aiheesta runon lausuntakurssia varten. Runossa visualisoin kevään, kevenevät vaatteet, polkupyörän pyörimisen hiekan ja loskan päällä ja vienot heipan toivotukset, kun viimeiset tanssitunnit ovat ohi ja kävelymatka omalle asunnolle alkaa. Tässä runossa muistelen varsinkin yhtä naista, jolle tein aloitteen pari kertaa ja huomasin hänen katselevan minua salaa. Kuulin hänen kuitenkin toiselle naiselle jutellessaan puhuvan parisuhteestaan ja ruksasin hänet yli mielessäni. Harrastukseni loppuaikoina hän kuitenkin katseli minua haikeannäköisesti, mutta jäin odottelemaan hänen aloitettaan, koska olin jo antanut hänelle huomiota aiemmin. Hän oli yksi harvoista ellei ainut, joka silloin pyörällä kotimatkalla ohi karauttaessaan toivotti minulle heipat. Runossani, jota en koskaan julkistanut, oli integroituna tämä pyörä, auringonvalo ja valonloiston sekoittuminen toivon menemiseen vakan alle. Plandemian ankeimpana aikana kurottauduin yhtä sometuttua kohti, koska tulkitsin hänen pitävän minusta ja yritin saada pientä validoivaa juttelua aikaisesti ilman taka-ajatuksia, mutta vaikka hän piti minusta eniten, vastausta ei tullut. Vasta hän kysyi minulta mitä kuuluu; vastasin ja odottelen hänen vastaustaan jo toista tai kolmatta viikkoa.