Painostava mies ahdistaa minua

Olen liitossa miehen kanssa, jonka hyviä puolia on kaikenkaikkiaan kunnollisuus. Hän huolehtii ja varmistaa että asiat ovat kunnossa; raha-asiat, koti, asuminen, työpaikka lomatkat ajoissa varattuna ym.

Huonona puolena, joka todella alkaa ahdistaa minua on hänen halunsa ikäänkuin hallita minua ja ohjata elämäni ja tekemiseni täysin hänen ohjaamaansa ja haluamaansa suuntaan. 
Hän peittää tämän halunsa ja "valtaansa pakottamisen" siihen, että hän huolehtivainen ja haluaa vain meille pariskuntana hyvää. Minä kaipaan itsenäisyyttä ja olen aika itsepäinen, kun huomaan että minua taas kerran ohjataan johonkin.

Hän lähtee aina mukaani kauppaan, tietysti, avuliaisuuttaan, ettei minun tarvitse yksin kantaa ostoksia ja ajaa autolla markettiin jota käytämme. Haluaisin joskus kyllä mennä yksinkin.

Hän tulee yllättäen hakemaan minua töistä, tietysti kuten kunnollinen ja vaimoaan ajatteleva mies tekee. Kun sanon, että hänen ei tarvitse minun takiani ajaa hakemaan, että matkustan ihan mielelläni julkisilla päivän päätteeksi rauhoittuen yksin kotiin hän hämmästyy ja ihmettelee tätä kovasti. Jos sinnikkäästi väitän, että mua ei haittaa ollenkaan istua matka julkisissa ja vaikka lukea lehteä, hän loukkaantuu ja puhisee, että "no okei, jos susta on tosiaan hauska odottaa vesisateessa kyytiä ja kököttää ruuhkassa, niin ei sitte."

Tämän jälkeen hän tuhahtelee ja puhisee ja tekee kaikkensa että ymmärtäisin kuinka tyhmää on sanoa, ettei hänen tarvitse tulla hakemaan minua töistä. Hän on tarkka rahasta, ja hän joutuu minun työpaikalleni kuitenkin ajamaan erikseen, joten kun vetoan siihen, ettei ole mitenkään taloudellisesti järkevää hänen ajaa varta vasten minun työpaikalleni, ei hän pysty sanomaan mitään ja näen miten hän miettii sopivaa "keinoa" keksiä hyvä syy ajaa ylimääräinen mutka.

Työni on "pakopaikkani" eli asia, johon hän ei pysty vaikuttamaan. Seuraava henkien taistelu ja minun puolustustaisteluni käytiin taas kerran:

Mies aloittaa, tietysti kautta-rantain- ja muka-huolettomasti: "Yritin tänään soittaa sulle, mutta et vastannut"
-"Jaa, mulla on kännykkä äänettömällä töissä. Ei meillä ole suotavaa pitää siviilikännykkää työssä päällä." (Työpaikkani määräyksiin se ei voi sanoa mitään)
-"No, mikset sä pidä sitä luuria näkyvissä, että olisit nähnyt kun mä soitan?"
-" No se puhelin oli varmaan unohtunut käsilaukkuun. "
-Hiljaisuus. Mies miettii, miten jatkaa.
-"Mä soitin sun työhuoneeseen, mut et vastannut".
-"Jaa. Et jättänyt soittopyyntöä keskukselle, kyllähän sä tiedät että ne laittaa mulle meiliin soittopyynnön jos on joku hätä ja haluat että soitan".( Ei sillä ole mikään hätä ollut, eikä se halua ilmoitella keskukselle miten usein se soittaa)
Uusi miettimistauko mieheltä. Uuteen yritykseen: -"Mihin aikaan sulla on ruokkis?"
"-"Mulla on liukuva työaika, mä käyn sen mukaan miten töihin sopii".(Mä en aio antaa sulle mahdollisuutta alkaa väijymään mun ruokatuntien aikoja ja menoja. En tule vastaamaan tähän väijytykseen ollenkaan.)
-"Ajattelin vaan, että voisit ruokatunnin aikaan varmaan pitää kännykän mukana ja päällä"
-"Joo, jos mä muistan ottaa sen mukaan, menen joskus suoraan toisesta paikasta syömään pikaisesti enkä käy hakemassa mitään mukaan" (En muuten aio luvata kantaa kännykkä säännöllisesti missään mukana. Jätän asian tahallaan ihan auki, enkä muista enkä lupaa mitään)

Miestä harmittaa. Näen kyllä, että se kihisee halusta saada minut jallitettua, mutta en ole tietävinäänkään koko juonesta. Laittelen kotihommia ja teen ruokaa ihan muina naisina. Mies alkaa murjottaa. Kun kutsun syömään, hänellä ei ole nälkä. "No voi kun harmi, tein tätä sun herkkuruokaa just tänään. Mä laitan sulle jääkaappiin valmiin annoksen, jos sä haluat syödä myöhemmin." Mies myöntyy tähän. Se ei kuitenkaan voi heti alkaa syömään, koska sen pitää osoittaa mulle että sillä on nyt joku asia huonosti. Se, ettei se saa mua myöntymään haluamaansa.

Illalla katselen telkkaria ja ompelen. Mies tulee muka katsomaan telkkaria myös, mutta murjottaa edelleen. En ole edelleenkään moksiskaan, koska enhän ole tehnyt mitään. Olen päinvastoin oikein rentoutunut ja nautin tv-ohjelmasta.Kyselen mieheltä, että ei kait hän ole tulossa kipeäksi, että pitäisköhän sun mennä aikaisemmin lepäämään, ettet vaan pääse sairastumaan. Mies ei tietenkään voi mennä ennen minua nukkumaan.Pariskunnat menee yhdessä nukkumaan, toisen ei ole soveliasta jäädä vielä valvomaan.

Sanon että taidan vielä valvoa hiukan, on hieman kotitöitä tekemättä. Kotitöiden tekeminen on hyvää ja hyväksyttävää tekemistä, joten mies ei voi minua siitä kieltää ei vaatia lopettamaan. Aloitan silittämään oikein reilua pyykkikorillista ja päätän että silitän joka ikisen sukan resorin ja paidanhelman. Mies huokailee ja joutuu vetäytymään makuuhuoneeseen kuitenkin. Mä jään yksin, rauhassa silittämään. Saanpa hetken huokaista. 

Tiedän että uusi taisto on taas myöhemmin edessä. Kuten sanottua olen itsepäinen. Mutta alan väsyä. Todella kaipaan yksinoloa, yksin menemistä ja yksin tekemistä. Ilman että siitä pitää joka kerta käydä helvetinmoinen väijytys-jallitus-ja puolustustaistelu. Ja koko ajan joudun olemaan varpaillani ja valppaana, etten tee tai sano jotain, jota myöhemmin käytetään minua vastaan. Sillä miehellä todella hyvä ja pikkutarkka muisti. Siksi tekeydynkin tahallani hyvin epämääräiseksi ja hajamieliseksi enkä ikinä mene lupaamaan mitään, mistä hän voisi minut myöhemmin vaatia valalle.

En osaa tätä lyhyemmin tai ehkä oikein selittää, mutta ahdistaa. Onkohan kenelläkään muulla tällaista? Lasten aika voisi olla, mutta en oikein uskalla.