Huonohko isä vai ei isää ollenkaan?

Tämä aloitus on varmasti aikamoinen provomagneetti, mutta halusin silti kuulla teidän näkemyksiänne. Olen itse yksinhuoltajan lapsi. Isä oli alkoholisti ja vanhemmat erosivat kun olin pieni. En ole koskaan tästä päätöksestä ollut katkera tai surullinen, enkä koe että isättömyys olisi ollut jotenkin erityisen ankeaa. Toki rahatilanne on aina parempi kahden elättäjän perheissä, mutta muuten ihan ok. Äiti ei yrittänyt mitenkään eristää meitä, mutta muutto toiselle paikkakunnalle aiheutti sen, että näkemiset olivat vähissä. Myös isän oma käyttäytyminen (juominen, uhoaminen) aiheutti usein sen, että sovitut tapaamiset peruttiin. 

Telkkarissa on näytetty useaan otteeseen perheitä, jotka eroavat jo lapsen ollessa pieni. Täällä jotenkin aina syytetään isiä vastuupakoilusta, mutta lapsen näkökulmasta en voi olla miettimättä että onko se tosiaan niin huono juttu? Varsinkin jos kyse on isästä, joka ei itse aktiivisesti osoita kiinnostusta lapseen. Mielestäni olisi kaikille parempi, että myös eroperhekulttuurissa siirrytään siihen, että kenenkään ei ole pakko kantaa vastuutaan jos ei halua. Syyllisyyden kautta se vanhemmuus ei joka tapauksessa rakennu, joten sekin painostus menee täysin hukkaan. 

Mitä mieltä olette? Pitääkö etäisiä painostaa vanhemmaksi?