Miehen sossupummi-veli halveksuu meitä, koska olemme pienituloisia

Käyn töissä (ja mieheni myös), molempien meidän palkka on n. 2200-2300 e/kk brutto. Miehen veli on omasta halustaan pitkäaikaistyötön, joka nostaa kaikki mahdolliset tuet, joita vaan onnistuu nyhtämään. Hän naureskelee avoimesti meille, koska viitsimme käydä töissä, vaikka kotona makaamalla saisi käytännössä lähes saman elintason.

Miehen veljelle on tarjottu ties mitä töitä, mutta ei ota vastaan niitä milloin mistäkin syystä. Hänelle on ehdotettu koulutusta ja kurssitusta ja kaikkea mahdollista, mutta mikään ei kiinnosta eikä mihinkään jaksa lähteä. Aina kun tuet on katkolla, tyyppi menee töihin kuukaudeksi-pariksi ja sitten mystisesti joku paikka hajoaa (selkä, käsi, jalka) niin, että pääsee saikulle, josta sitten aikaa myöden valuu työttömäksi. Oikeasti ainoa ongelma on ylipaino ja laiskuus. Ja tämän on ihan suoraan myöntänyt meille.

Minut taas on kasvatettu niin, että työttömyydessä ei toki ole mitään hävettävää, mutta jotain pitää elämässään tehdä. Että työttömän työtä on hakea töitä, ja edes jotenkin koittaa kehittää itseänsä (kurssit, opinnot, harrastukset, kerhot, kirjasto, taide tms). Tai sitten opiskella uusi ala. Kohan nyt jotain tekee, eikä makaa kotona päivästä toiseen. Siksi myös itselle kelpaa lähes työ kun työ, eikä palkankaan tarvitse kummoinen olla. 

Yhteyksissä on pakko olla, mutta vituttaa aina kuunnella sitä irvimistä, ja aina joutua puolustelemaan työntekoaan. En jaksa :(