En kestä kuunnella itteäni

En tiedä mistä pitäis lähteä apua hakemaan, jakakaa kokemuksianne. Meillä 2,5v ja 7kk lapset. Vauva heräilee öisin ja jatkaa uniaan kun vähän taputtelen ja käännän takaisin mahalleen. Ei herää nälkään, sillä jos syötän klo 22 ei ole aamullakaan vielä kunnon nälkä. 

Esikoisella päiväunet jäämässä pois, ja siihen kai liittyen joku vaihe meneillään että toisinaan herää 5:30 aloittamaan päivän. Mä oon hulluuden partaalla tän asian kanssa. Mies on kotona työttömänä ja auttaa kyllä, mutta mikään ei auta tähän univelkaan. Miten mä saan tuon vauvan nukkumaan heräilemättä huutamaan? Esikoinen ollut aina niin hyvä nukkuja että tää ihan uutta mulle. 

Sitten väsyneenä esikoinen tappelee joka asiasta ja "aikuismaisesti" lähden siihen mukaan, purkamaan tietty omaa pahaa oloani ja väsymystä. Nalkutan kokoajan, en siedä huutoa ollenkaan ja alan huutaa takasin ja välillä olen napannut esikoista käsivarsista aika lujaa ja koittanut huutaa sille järkeä päähän... tämähän ei tietysti johda mihinkään tulokseen, tyhmäkin sen tietää. Mutta niissä tilanteissa tuntuu, että järki lähtee eikä oo enää mitään itsekontrollia. Tuntuu että tekis mieli heittää seinään koko kakara ja karjua naama punasena. Lapsi parka on oikeasti aika kiltti, ja ongelmahan on siinä että mä puran lapsiin jotain ihan henkilökohtaista pahaa oloani..... enkä oikeastaan tiedä mitä. Mua pelottaa, mitä vielä teen suutuspäissäni. Pelkään että joku päivä lyön. Musta katoaa kaikki kontrolli noissa hetkissä. 

Tiedän olevani paska äiti tällä hetkellä....  ennen tiesin olevani hyvä. Nyt olen huono, eikä se herätä mussa edes kummostia tunteita. Tiedän vain, että tulevaisuudessa tulen katumaan tätä jatkuvaa nalkutusta, pinnan pettämistä, tappelua ja karjumista. Miksi en vois vaan lohduttaa huutavaa lasta, ajaa huomiota muualle... sen sijaan että ryhdyn kinastelemaan? Mitä mä teen? Millä mä muutan asenteeni????

JA kertokaa pliis etten ole ainoa.