Kaveri palasi sitten takaisin väkivaltaisen miehen luokse. Nyt en jaksa enää

Typerä

JSSAP

Kokemusta vähän vastaavasta, enkä ole katunut irtaantumistani.

Itselläkin on oma elämä elettävänä ja myös muita läheisiä, tytär ym. joille haluan antaa energiaani, joten vuodesta toiseen draamasta seuraavaan seilannut miesriippuvainen ja minuun tukeutuva kaveri sai jäädä.

Muistan kun itse olin toisessa väkivaltaisessa suhteessani vajaat 10-vuotta sitten ja samaan aikaan kaikki tutut kaverit oli samankaltaisissa suhteissa. Se oli ihan sairasta. Kaikki tekivät näitä on/off liikkeitä. Itse pystyin irtautumaan kamalasta suhteesta vasta terapian avulla ja nyt olen hyvässä suhteessa ja lapsikin on.

Ei sitä oikein pysty selittämään mitä siinä suhteessa ajattelee, mutta kovasta huumeesta se käy.

kannatan sinänsä olemaan tukena naisille jotka ovat tälläisissä suhteissa, mutta toisaalta myös kannustan pitämään itsestä huolta ja omista rajoista.

Pakko taas kommentoida ketjussa esitettyä yleistää luuloa ettei persoonallisuushäiriöistä voi parantua. Kyllä voi. Ei ehkä sellaiseksi jollainen olisi ollut tasapainoisessa perheessä kasvamalla, mutta sanotaan 80-prosenttisesti. Jopa vaikeimpiin kuuluvassa epävakaassa hoitoa saaneista alle 50% täyttää diagnostiset kriteerit 5 vuoden päästä. Narsisti on toki hankala parantaa koska ei ikinä päädy edes hoitoon ja jos päätyykin, defenssejä on vaikea ohittaa. Noiden lisäksi on liuta muita häiriöitä joista monesta on haittaa lähinnä ihmiselle itselleen.

Mä en kestä!!

Ei siihen mikään ystävän tuki auta, vaan tarviaa terapiaa. Huono itsetunto, masennus, lapsuuden traumat, läheisriippuvuus jne

Ystävä on manipuloitu ja rakastunut, eli vaikea pysyä poissa miehen luota. Olisiko sillä alueella joku 5-6 käyntikerran yksityisen firman laadukas terapeutti joka on erikoistunut eroihin ja väkivaltaisiin miehiin. Koska ammattilainen osaisi käydä vuoropuhelua erilailla kuin tavikset. Ja silloin ero voi onnistua. Älä vielä luovuta tai anna pallo jollekin toiselle. Joskus se onnistuu vielä.

Onko hölmö ajatus, mutta ehkä nämä naiset ovat niin seksin tarpeessa, että eivät väkivallasta huolimatta halua luopua suhteesta.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kuvitteleeko kaveri että kaiken jälkeen esim. menen istumaan iltaa heidän kanssaan tai edes pikaisesti kahville, niin kuin ei mitään?

Pyytääkö hän yökyläpaikkaa luotani kun mies taas riehuu?

Hohhoijaa. Minä olen nyt osuuteni tehnyt. Pärjätköön sitten itse valintansa kanssa.

Ap

Ota etäisyyttä ystävääsi. Hän on valintansa tehnyt niin kärsikööt.

Muutenkin kannattaa varoa, etti itse joudu väkivallan uhriksi.

Vierailija kirjoitti:

Onko hölmö ajatus, mutta ehkä nämä naiset ovat niin seksin tarpeessa, että eivät väkivallasta huolimatta halua luopua suhteesta.  

Suoraan sanottuna: on hölmö ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Onko hölmö ajatus, mutta ehkä nämä naiset ovat niin seksin tarpeessa, että eivät väkivallasta huolimatta halua luopua suhteesta.  

Ettekö te miehet aina sano ja ole katkeria siitä, kun nainen saa seksiä koska tahansa ja mistä tahansa?

Kristiina xx kirjoitti:

Niillä naisilla, jotka hakeutuvat alkoholistimiesten seuraan, on niin huono itsetunto, että he ajattelevat, etteivät he kelpaa kellekään ja on siksi tyydyttävä väkivaltaiseen juoppoon. Ja olen myös huomannut, että usein se menee niin, että alkoholisti-isien tyttäret hankkivat itselleen alkoholistipuolison.

Tai sitten toisinpäin. Oma isäni oli väkivaltainen juoppo ja päätin jo silloin etten vastaavaa äijää kattele ikinä. Päätös pitänyt.

Mä en oikein ymmärrä, miksi ihmiset ottaa henkilökohtaisesti sen, jos ystävä ei avusta huolimatta saa elämää korjattua.

Tollainen on parisuhdeväkivallan dynamiikka, on aika tavallista, että eroa yritetään moneen kertaan.

Mulla on ystävä, jonka kanssa ollaan oltu toisen rinnalla monet ylä - ja alamäet. Niihin kuuluu myös ystäväni väkivaltainen ex, mistä ei meinannut irrottautua.

Nyt elämä on ystävällä kunnossa. En mä koskaan miettinyt ystäväni jättämistä. Toki piti joskus suojella itseään ja miettiä, minkä verran voi ja jaksaa auttaa. Se elämä kuitenkin oli ja on hänen omansa. Miksi mä olisin hänelle siitä vihoitellut, ettei kyennyt elämäänsä korjaamaan silloin, kun mun mielestä ois pitänyt?

Vierailija kirjoitti:

Mun kaveri oikein kaipaa iskua. Pääsi eroon väkivallasta ja tapasi oikean miehen, joka oli aidosti mies. Seurusteli 3v tän kunnon miehen kanssa ja sai huomiota ja deittejä ja kaikkea mistä moni unelmoi.. Ei riittänyt. Väkivaltanen exä otti yhteyttä ja lähti taas sen matkaan. Tämä kunnon mies jäi ihmettelemään jne. Nyt kaverilla taas silmä mustana ja haikaili tämän kunnon miehen perään ja soitteli itkuisena hänelle. Ei ottanut takaisin enää. Sano, että teit valintasi itse ja jätit minut törkeästi, joten elä nyt unelmaasi vaan. Olen itse ystävystynyt tämän miehen kanssa ja hänellä on uusi suhde ja hyvä suhde onkin. Kerrankin hänellä on nainen, joka aidosti välittää ja tietää mitä hänellä on. Oli myös kivaa, kun meidän välit ei mennyt mitenkään vaan halusi olla minun ja mieheni ystävä. He ovat meidän vastasyntyneen lapsemme kummeja.

Ki l t t I mi e hen iltasatu.

Vierailija kirjoitti:

Kristiina xx kirjoitti:

Niillä naisilla, jotka hakeutuvat alkoholistimiesten seuraan, on niin huono itsetunto, että he ajattelevat, etteivät he kelpaa kellekään ja on siksi tyydyttävä väkivaltaiseen juoppoon. Ja olen myös huomannut, että usein se menee niin, että alkoholisti-isien tyttäret hankkivat itselleen alkoholistipuolison.

Tai sitten toisinpäin. Oma isäni oli väkivaltainen juoppo ja päätin jo silloin etten vastaavaa äijää kattele ikinä. Päätös pitänyt.

Jep, ei se aina noin mene.

Molemmilla päihdeongelmaisen ja väkivaltaisen miehen kanssa läheisriippuvais-suhteeseen päätyneillä vanhoilla kavereillani on ihanat ja lempeät absolutisti-isät.

Eikä kummankaan näiden sisaruksilla ole ollut ongelmia, eli nämä kaksi kaveria vaan ovat jostain ehkä ihan sattuman oikusta ajautuneet elämässään surullisiin kierteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Mä en oikein ymmärrä, miksi ihmiset ottaa henkilökohtaisesti sen, jos ystävä ei avusta huolimatta saa elämää korjattua.

Tollainen on parisuhdeväkivallan dynamiikka, on aika tavallista, että eroa yritetään moneen kertaan.

Mulla on ystävä, jonka kanssa ollaan oltu toisen rinnalla monet ylä - ja alamäet. Niihin kuuluu myös ystäväni väkivaltainen ex, mistä ei meinannut irrottautua.

Nyt elämä on ystävällä kunnossa. En mä koskaan miettinyt ystäväni jättämistä. Toki piti joskus suojella itseään ja miettiä, minkä verran voi ja jaksaa auttaa. Se elämä kuitenkin oli ja on hänen omansa. Miksi mä olisin hänelle siitä vihoitellut, ettei kyennyt elämäänsä korjaamaan silloin, kun mun mielestä ois pitänyt?

Ei kai täällä vihoitella?

En itse ainakaan ole vihoitellut vanhaa ystävää kohtaan, johon otin reilusti etäisyyttä kun en enää jaksanut sen draamoja, tarvitsevuutta ja sitä, ettei mitään muutosta tule, vaikka vuosia olin tukenut ja auttanut.

Aina olen toivonut hänelle pelkkää hyvää, vaikka en hänen elämässään enää jaksa mukana olla.

Toisaalta emme kyllä ole tukeneet toisiamme puolin ja toisin, sillä kun minä olin saikulla ja hoidossa uupumuksen vuoksi, hän vain kyseli kauan menee sairaalassa kun hän tarvitsisi apua jne.

Kaikki muut ystävät ja kaverit tulivat katsomaan ja olivat tukena, paitsi tää yksi joka ei tullut katsomaan tai mitään, oli huolissaan ainoastaan siitä kauan olen pois hänen käytettävistä.

Ongelmaiset, muihin tukeutuvat ihmiset valitettavan usein imee veren läheisiltään, vaikka sinänsä ihan hyviä tyyppejä perusluonteeltaan olisivatkin.

Jos ystävä hakattuna tulisi taas pyytämään yösijaa tai apua, niin en kieltäytyisi. Ei hädänalaista voi hylätä, vaikka se kuinka olisi hänen oman saamattomuutensa seurausta. Mutta tekisin selväksi, etten ole missään tekemisissä miespaskan kanssa enkä teeskentele, että heillä on mitään toivoa.

Tuollaisesta suhteesta voi olla todella vaikea irtaantua, varsinkin jos on itsetunnon kanssa äärimmäisen syvälle meneviä ongelmia ja muita henkisiä lukkoja taustalla. Näin miehenä en ole ikinä ollut fyysisesti väkivaltaisessa suhteessa, mutta henkisesti kyllä.

Sitä on/off aikaa kesti vuosia kunnes pääsin viimein myrkyllisestä kierteestä eroon lopullisesti. Ne arvet on vieläkin auki, mutta paranee päivä päivältä. Isona apuna irtaantumisessa oli ystävien, perheen ja terapeutin tuki. 

Vaikka tiesin suhteen aikana, ettei parisuhde ole terve ja irtaantuminen olisi molemmille oikea ratkaisu, oli käytännössä mahdotonta sanoa ei. Se tunne, kun viruu kotona toimintakyvyttömänä ja rypee itsesäälissä ja kun sitten se toinen osapuoli tulee juuri sillä hetkellä takaisin elämään ja pyytää yrittämään, on vaikea kieltäytyä. Tunne sillä hetkellä on euforinen ihmiselle, joka kokee kroonista riittämättömyyden tunnetta jokaisella elämän osa-alueella. "Ainakin riitän hänelle", oli ajatukseni tuona hetkenä...

En toki sitten myöhemmin enää riittänytkään ja nuo "uudet alutkin" johtui pitkälti siitä, että exän laastarisuhde oli kariutunut ja oli tullut jätetyksi jolloin tiesi minun olevan helppo kohde hakea tuttua tukea ja turvaa.

Jos minulla ei olisi ollut vahvaa tukiverkkoa ympärilläni eron hetkellä, en koskaan olisi rohkaistunut lähtemään. Asia vaivaa välillä vieläkin kun tiedän, että exällä oli jonossa heti seuraava vähän limittäinkin kun minä lähdin.

Olkaa tukena ystävillenne ja rohkaiskaa tekemään oikeita päätöksiä. Voitte parhaassa tapauksessa saada toisen ihmisen elämälle uuden, terveemmän alun.

Vierailija kirjoitti:

Kristiina xx kirjoitti:

Niillä naisilla, jotka hakeutuvat alkoholistimiesten seuraan, on niin huono itsetunto, että he ajattelevat, etteivät he kelpaa kellekään ja on siksi tyydyttävä väkivaltaiseen juoppoon. Ja olen myös huomannut, että usein se menee niin, että alkoholisti-isien tyttäret hankkivat itselleen alkoholistipuolison.

Tai sitten toisinpäin. Oma isäni oli väkivaltainen juoppo ja päätin jo silloin etten vastaavaa äijää kattele ikinä. Päätös pitänyt.

Sama homma. Toki yksi suhde oli sellainen, et yllättävästi mies tönäisi komeron oveen kännissä. Seuraavana päivänä pakkasin tavarat ja häivyin. Nollatoleranssi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en oikein ymmärrä, miksi ihmiset ottaa henkilökohtaisesti sen, jos ystävä ei avusta huolimatta saa elämää korjattua.

Tollainen on parisuhdeväkivallan dynamiikka, on aika tavallista, että eroa yritetään moneen kertaan.

Mulla on ystävä, jonka kanssa ollaan oltu toisen rinnalla monet ylä - ja alamäet. Niihin kuuluu myös ystäväni väkivaltainen ex, mistä ei meinannut irrottautua.

Nyt elämä on ystävällä kunnossa. En mä koskaan miettinyt ystäväni jättämistä. Toki piti joskus suojella itseään ja miettiä, minkä verran voi ja jaksaa auttaa. Se elämä kuitenkin oli ja on hänen omansa. Miksi mä olisin hänelle siitä vihoitellut, ettei kyennyt elämäänsä korjaamaan silloin, kun mun mielestä ois pitänyt?

Ei kai täällä vihoitella?

En itse ainakaan ole vihoitellut vanhaa ystävää kohtaan, johon otin reilusti etäisyyttä kun en enää jaksanut sen draamoja, tarvitsevuutta ja sitä, ettei mitään muutosta tule, vaikka vuosia olin tukenut ja auttanut.

Aina olen toivonut hänelle pelkkää hyvää, vaikka en hänen elämässään enää jaksa mukana olla.

Toisaalta emme kyllä ole tukeneet toisiamme puolin ja toisin, sillä kun minä olin saikulla ja hoidossa uupumuksen vuoksi, hän vain kyseli kauan menee sairaalassa kun hän tarvitsisi apua jne.

Kaikki muut ystävät ja kaverit tulivat katsomaan ja olivat tukena, paitsi tää yksi joka ei tullut katsomaan tai mitään, oli huolissaan ainoastaan siitä kauan olen pois hänen käytettävistä.

Ongelmaiset, muihin tukeutuvat ihmiset valitettavan usein imee veren läheisiltään, vaikka sinänsä ihan hyviä tyyppejä perusluonteeltaan olisivatkin.

Se on tietysti eri asia, jos ystävyys ei ole vastavuoroista. Ja se on on ihan hyvä peruste ottaa etäisyyttä, ei se, että ystävä sössii oman elämänsä.

Kyllä mun mielestä osassa kommentteja on ollut sitä henkeä, että "miten se noin teki, vaikka minä niin autoin, enää en auta".

Samoin uhrin syyllistämistä, typeräksi haukkumista, saa mitä ansaitsee jne. kommentointia.