Lue keskustelun säännöt.
Omien lasten lapsuuden muisteleminen sattuu!
01.02.2022 |
Minua itkettää, kun muistelen millainen äiti olin pienille lapsilleni. He rakastivat minua - ja antoivat lapsen rakkautta äidille - joka oli hirveä! Minä huusi ja huusin lapsilleni, olin kamala. Nyt lapset ovat isoja, välimme ovat ok. Mutta minä olin (olen) ongelma meidän perheessä. On vaikea katsella lasteni lapsuuskuvia. Miksi en osannut olla hyvä ja lempeä äiti? Sitä lapseni minulta odottivat. Olin kova, armoton, kontrolloiva, kylmä.
Kommentit (30)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten voi olla, että silloin kun lapset ovat pieniä, niin on kärsimätön hirviöäiti? MIKSI missään ei sanota, että OLE LEMPEÄ ÄITI! Joka tuutissa sanottiin silloin että lapselle pitää asettaa rajat. No minähän asetin. Sillä seurauksella että huutoa seurasi jos lapset eivät noudattaneet rajojani.
Nykyään jos esim. kaupassa kuulen jonkun lapsen itkua, ahdistun heti. Kyyneleet tulivat. Kuten kävi toissapäivänä: lapsi itki ja huusi sydäntäsärkevästi äitinsä perään, ”äitii äitii äitiiii oota”, mutta äiti paineli vihaisena kymmenen meträ edellä. Käänsi selkänsä ja poistui paikalta, vaikka lapsi itki hätäänsä.
Kuin suoraan elämästäni vuosia sitten. Tai mitä seurasi kotona, jos lapsi pudotti ja rikkoi jonkun astian, jne.
Muistatte ne pahimmat hetket. Kysykää lapselta itseltä mitä hän muistaa. Muisti on erikoinen juttu ja valikoiva. Lapset kestävät paljon enemmän kun luulisi jos perusturvallisuus ja hoitaminen on kunnossa. Lapsen mielikuva lapsuudestaan voi olla aivan erilainen.
Inhoan tuollaista jälkeenpäin parkumista. Okei, olet tehnyt virheitä, mutta ei ne sillä parane että vingut niitä itsesäälissä vuosikausia. Ole hyvä lapsillesi nyt, se on tärkeintä.
Oletko ap puhunut tästä asiasta suoraan lastesi kanssa nyt, kun he ovat isoja? Menneisyyttä et voi muuttaa, mutta yritä käsitellä asiaa lastesi kanssa ja kertoa heille, miten pahoillasi olet. Yritä vaikuttaa siihen, että lapsesi eivät toistaisi samanlaista käytöstä tulevaisuudessa omia lapsiaan kohtaan (jos heillä sellaisia joskus on).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi sain lapset vanhana, jaksoin olla kärsivällinen ja lempeä äiti. Lasteni lapsuus oli pullantuoksua, seurakunnan kerhoa, retkiä leikkipuistoon ja lähimetsään, soutelua kotijärvellä ja naapurin vasikoiden hoitamista. Aina paistoi aurinko ja talvella pihassa oli korkeat lumikasat vain lapsia varten.
Oletkohan äitini? Oli tosi ristiriitaista kun rakastin äitiä, mutta samalla joka päivä pelkäsin. Äiti oli usein vihainen ja huusi meille ihan naurettavista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi tulee, syntyy perhe. Äiti jää lapsen tai lasten kanssa yksin kotiin selviytymään kaikesta. Yksin. Kukaan ei ole auttamassa tai mitenkään puuttumassa/neuvomassa miten lasten kanssa olisi oltava. Ja jos joku neuvoo, niin siitä loukkaannutaan. Minusta pitäisi SELKEÄMMIN opettaa äidille ja isälle, miten ollaan lempeitä. Rakkautta lapsia kohtaan on valtavasti - niin minullakin - mutta joku omituinen asia on, että sitä lempeyttä ja rakkautta EI osoiteta. Ei osata olla lempeitä. Onko tämä joku suomalainen juttu? Vai omassa perheessä periytynyt salakavala sukupolviketju? Millainen tämä kansa olisi, jos Suomessa lapset kasvaisivat lempeässä, hyväksyvässä ja LASTA KUNNIOITTAVASSA ilmapiirissä?
Vierailija kirjoitti:
Inhoan tuollaista jälkeenpäin parkumista. Okei, olet tehnyt virheitä, mutta ei ne sillä parane että vingut niitä itsesäälissä vuosikausia. Ole hyvä lapsillesi nyt, se on tärkeintä.
Olen ap. -Niin minäkin inhoan jälkeenpäin parkumista ja itsesääliä. Mutta en kertakaikkiaan jaksa kantaa sisälläni enää tätä pahaa mieltä siitä, kuinka kamala äiti olin. Siispä opettelen olemaan itselleni lempeä - sitä en ole osannut, enkä siten olla muillekaan lempeä. Siksi kirjoitin tämän. Pidättelen sisälläni mustaa möykkyä siitä miten paha äiti olin. Tehtyä en saa tekemättömäksi. Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että tärkeintä on olla hyvä lapsille nyt. Sitä olenkin, kai.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Armoa itsellesi! Juuri noina vuosina on pinna tiukilla, koska on väsynyt, sillä kaikki vaatii jotakin: neuvola, mies, lapset, yhteiskunta, koulu, päiväkoti, työpaikka, taloyhtiö…
Sitten pitäisi ehtiä hoitamaan kuntoa, kauneutta, kotia, suunnitella ruuat, käydä kaupassa, miettiä perheen kanssa tekemistä, tavata ystäviä, käydä anoppilassa ja omilla vanhemmilla, hoitaa juoksevia asioita…
Kyllä toki saattaa ärähtää, jos maitolasi kaatuu vastamopatulle keittiönlattialle.
Minä taas olin varmaan ns. lempeä äiti kun yritin aina ajatella lasteni parasta, ja siteen sanottiinkin helikopteri- tai curling- vanhemmaksi, kun en koskaan oikein osannut olla vihainen ja autoin lapsiani aika paljon. En tiedä kumpi on sitten parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan äitini? Oli tosi ristiriitaista kun rakastin äitiä, mutta samalla joka päivä pelkäsin. Äiti oli usein vihainen ja huusi meille ihan naurettavista asioista.
Jep, juuri noin toimin. Huusin joka asiasta. Koko ajan. Myös silloin, kun lapsilla oli kavereita kylässä. Ei mitään itsehillintää, kun suutuin.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas olin varmaan ns. lempeä äiti kun yritin aina ajatella lasteni parasta, ja siteen sanottiinkin helikopteri- tai curling- vanhemmaksi, kun en koskaan oikein osannut olla vihainen ja autoin lapsiani aika paljon. En tiedä kumpi on sitten parempi.
Lempeydellä olet antanut lapsillesi elämänmittaiset ja kestävät eväät. Sen varassa he elävät aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan tuo on myös luonteen laadusta kiinni. Itse en vaan jotenkin osaa suuttua tai sanoa kovin tiukasti, ja monesti ajattelen, että olisi varmaan pitänyt olla paljon jämäkämpi kasvattaja.
Minä myös hurjistuin välillä ja pidin kuria. Silti lapseni muistavat myös rakkauteni heitä kohtaan.
Rakkauteni heitä kohtaan on niin suurta, että mikään ei sitä voita eikä muuksi muuta. Ovat kaikkeni. Aarteeni kalleimpani. Niin ikävä heidän lapsuuttaan. Aika meni niin nopeasti.
Sydän ikävästä karrella katselen heidän albumejaan.
Voi olisinpa osannut silloin enemmän nauttia. Pysähtyä. Elämään siinä hetkessä.
Ottakaa muut opiksi....vaikka arki ja kiireet vievät mennessään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhoan tuollaista jälkeenpäin parkumista. Okei, olet tehnyt virheitä, mutta ei ne sillä parane että vingut niitä itsesäälissä vuosikausia. Ole hyvä lapsillesi nyt, se on tärkeintä.
Olen ap. -Niin minäkin inhoan jälkeenpäin parkumista ja itsesääliä. Mutta en kertakaikkiaan jaksa kantaa sisälläni enää tätä pahaa mieltä siitä, kuinka kamala äiti olin. Siispä opettelen olemaan itselleni lempeä - sitä en ole osannut, enkä siten olla muillekaan lempeä. Siksi kirjoitin tämän. Pidättelen sisälläni mustaa möykkyä siitä miten paha äiti olin. Tehtyä en saa tekemättömäksi. Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että tärkeintä on olla hyvä lapsille nyt. Sitä olenkin, kai.
Kyllä, saat käsitellä asiaa, ja se on suotavaakin. Ei ole hyvä pidättää sisällään mitään möykkyjä.
-eri
Ainahan äitinä on huono omatunto. Eikä asiaa helpota se, että ihmiset aina haukkuu nykyvanhempia milloin mistäkin. Joko on liian tiukka tai liian tossu. Hemmottelee liikaa tai ei tarjoa tarpeeksi. Ei anna riittävästi virikkeitä tai vie liikaa hoitoon. En usko, että olet vain huono äiti ollut, vaan inhimillinen vain. Ne oikeasti huonot äidit eivät huonouttaan koskaan myönnä.
Olen samassa veneessä.