Onko muita joiden täysi-ikäisillä lapsilla ei ole kavereita?

Voisi sillä olla, jos äiti ei olisi kieltänyt nuorena käymästä missäön ja kotiintuloaika ei olisi ollut 20.00.

Mitä sä ap olet oikein tehnyt, jos tilanne on tuollainen? Oot antanut lapsen ymmärtää, että tärkeintä on hyvät koulunumerot?

Niitä kavereita varmasti löytyy, kunhan oikea porukka/oikeat ihmiset osuvat kohdalle. Mun molemmat pikkusisarukset olivat riparille saakka ns. yksinäisiä susia, joilla ei oikeasti vaan ollut kavereita. Riparilta sitten löytyivät ne oikeat tyypit. Mä olen vain ajatellut, että olkoon kuinka jeesushihhuleita tahansa, niin pääasia on, että mun pikkusisaruksilla on kavereita, joiden kanssa viihtyvät ja haluavat viettää aikaa.

Ehkä voisit kannustaa lastasi jonkun uuden harrastuksen pariin? Entä koulu: onko koulu vaihtumassa piakoin/onko lukiota tai amista vielä paljon jäljellä? Jotkut löytävät ne oikeat tyypit vasta usein esim. lukion jälkeen kun suuntautuvat tietylle alalle. Siellä on tietynlaisia ihmisiä, joiden kanssa saattaa tulla paremmin juttuun.

n21

Niin ja nelonen jatkaa vielä. Meillä ei ole ainakaan kotikasvatuksesta ollut kiinni se, että kaksi nuorinta oli ripari-ikään saakka yksinäisiä. Minä ja isoveljeni taas ollaan aina oltu hyvinkin sosiaalisia ja molemmilla laajat kaveripiirit. Eli mun mielestä ihan turha syyttää aloittajaa, että olisi välttämättä hänen vika!

[quote author="Vierailija" time="06.06.2015 klo 10:29"]

Mitä sä ap olet oikein tehnyt, jos tilanne on tuollainen? Oot antanut lapsen ymmärtää, että tärkeintä on hyvät koulunumerot?

[/quote]

Hyvistä arvosanoista on kehuttu, mutta ei olla painostettu menestymään.

Nuori on aina ollut rauhallinen ja hiljainen. Jossain vaiheessa kavereita on ollut, mutta ei ilmeisesti enää yläkoulun lopulla tai lukiossa. Nuori ei halua puhua omista asioistaan, vetäytyy jos jotain kysyy. Nykyään opiskelee, mutta mietin että onkohan niitä kavereita sielläkään, mikään ei ainakaan siihen suuntaan viittaa.

Minä olin tuollainen. Kaikki kaverit (joiden kanssa muuten olin vain koulussa, ei vapaa-ajalla) jäivät lukiopaikkakunnalle eikä uusia ilmaantunut ennen kuin vasta yksi 26-vuotiaana. Seurustelusuhdetta ei ole ikinä ollut. Syynä on, että en ole kovin seurallinen luonne ja sitä paitsi huono lähestymään muita. Toisaalta eivät kaikki ihmiset kovin paljoa kaipaa seuraa, joten ei se välttämättä ole isokaan ongelma.

Sosiaalinen ja seurallinen eivät ole sama asia. Ihmisellä voi olla ihan hyvät sosiaaliset taidot, mutta hän ei vaan viihdy porukoissa. Silti esim. työpaikalla tulee hyvin toimeen työkavereiden kanssa.

Tää ei ollut mikään vastaus ap.lle, kunhan tuli vain mieleen kun luin tätä ketjua.

Ei minullakaan ole ystäviä, olen 38-vuotias perheenäiti. Meillä käy sukulaisia kylässä, en omista varsinaisia ystäviä. Tuskin olisi aikaakaan. Nuorena harrastus vei 6 iltaa viikossa, en olisi ehtinyt luomaan kovin syvällisiä kaverisuhteita harrastuksen ja koulun lisäksi. Miehelläni on 3 hyvää ystävää, joihin pitää aktiivista yhteyttä. Mutta hänenkin sukunsa on läheinen ja heihin olen minäkin yhteydessä. Ei se tee ihmisestä outoa, jos ei jaksa oman perheen lisäksi seurustella jatkuvasti muiden ihmisten kanssa. Töissäkin tulee niin paljon kontakteja.