Lue keskustelun säännöt.
Onko palstalla ketään muuta, jonka elämä on moni tavoin ihan ok, mutta kuitenkin elämänhalu on hyvin vähäinen?
30.01.2022 |
Mulla on monet asiat ihan hyvin, mutta niin monet normaaliin elämään liittyvät asiat ovat niin vaikeita ja kuormittavia, että kuolema on mielessä koko ajan.
Kommentit (12)
Vierailija kirjoitti:
On.
Jos haluaisit kertoa jotain tilanteestasi, niin lukisin mieluusti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, aika perseestä tämä on. Ei ole kauheasti mitään intohimoa mihinkään.
Viime vuosina on myös kaikki yrittämäni mennyt pieleen ja mahdollisuuksia ei ole välttämättä yrittää uudestaan. Se siitä sitten, mitään uutta en keksi tilalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On.
Jos haluaisit kertoa jotain tilanteestasi, niin lukisin mieluusti.
Ap
En ole työelämässä, on aikuiset ihanat lapset, mukava koti, ihana aviomies, ei mitään pakkoja eikä velvoitteita (no ruoka miehelle pöytään, kun tulee töistä, ja puhtaita vaatteita kaappiin) ja vielä superkiltti koira seurana päivät. Voisin tehdä käsitöitä, savitöitä, maalata, kutoa sukkia köyhille, tehdä mitä vaan ja MIKÄÄN ei huvita. Joka aamu mietin vain, että jaa en kuollutkaan yöllä. Taas on taaperrettava yksi päivä iltaan asti. Aina kun rintaan pistää, ajattelen että jipii, sydänkohtaus, nyt kuolen. Mutta ei. Ei vain ole elämässä mitään iloa, enkä koe elämisen haluakaan.
Mulla mieliala vaihtelee, ylös alas....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On.
Jos haluaisit kertoa jotain tilanteestasi, niin lukisin mieluusti.
Ap
En ole työelämässä, on aikuiset ihanat lapset, mukava koti, ihana aviomies, ei mitään pakkoja eikä velvoitteita (no ruoka miehelle pöytään, kun tulee töistä, ja puhtaita vaatteita kaappiin) ja vielä superkiltti koira seurana päivät. Voisin tehdä käsitöitä, savitöitä, maalata, kutoa sukkia köyhille, tehdä mitä vaan ja MIKÄÄN ei huvita. Joka aamu mietin vain, että jaa en kuollutkaan yöllä. Taas on taaperrettava yksi päivä iltaan asti. Aina kun rintaan pistää, ajattelen että jipii, sydänkohtaus, nyt kuolen. Mutta ei. Ei vain ole elämässä mitään iloa, enkä koe elämisen haluakaan.
Kuitenkaan en aktiivisesti halua lopettaa elämääni, se ei olisi oikein läheisille. Tiedän että minua rakastetaan, ainakin kolme ihmistä rakastaa. Miestäni en uskalla kyllä laskea siihen joukkoon, välttämättä, vaikka se kultainen mies onkin. Se on opportunisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi. Periaatteessa kaikki ok, on koti, ruokaa, toimeentulo (en töissä, mutta ihan asiallinen ansiopvraha) ja terveenä olen pysynyt. Mutta paljon myös puuttuu. Ei ole ystäviä, läheisiä, ei parisuhdetta, eikä niitä töitä, koti ei ole mieluinen ja 'jokin juttu' puuttuu koko elämästä, jokin jota en osaa eritellä.
Olen ollut on/off masentunut koko elämäni. Kolme epäonnistunutta yritystä poistaa itseni elämästä ja taas mielessä päivittäin ja oikeastaan parikin suunnitelmaa valmiina.
Ei vaan jaksa enää, kun välillä pääsee eteenpäin muutaman askeleen, niin taas kohta mennään lujaa monta askelta taaksepäin. Koskaan ei ole ollut asiat niin hyvin, että aamulla heräisin uuteen päivään onnellisena, toiveikkaana ja hymyillen. Nykyään on paljon aamuja, että herään omaan itkuun ja itken monta tuntia sängyssä ennen nousemista. Kysyn, miksi pitäisi nousta? Mitä se auttaa? Samanlainen päivä kuin eilenkin. Samat rutiinit, sama hiljaisuus, sama yksinolo.
Yöllä viimeinen asia mitä mielessäni pyörittelen, on, voi kun kuolisin tänä yönä.
En nyt tiedä, onko monin tavoin OK. Kaipaisin parempaa terveyttä sekä rakastavan parisuhteen. Ei vain selviytymistä päivästä toiseen, vaan elämän, josta voisin olla innoissani. Samalla tuntuu, että pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä mulla on. Lämmin kämppä, ruokaa yms. perusasiat.
Viisivuotiaasta asti musta on jollain tasolla tuntunut siltä, etten haluaisi olla täällä. Vaikka mitä hyviäkin hetkiä olisi ollut, perusolemukseni on surullinen ja masentunut. En enää oikein jaksa uskoa, että tästä "parantuisin". Yrittänyt olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne täällä, olen kyllä vasta 19-vuotias, en tiedä onko se hyvä vai huono asia tässä tilanteessa.
Ei ole intohimoa mitään kohtaan, ei edes kiinnostusta, pitäisi muuttaa (taas) pois vanhempien nurkasta, koska haluan tilaa, muttei itsenäinen asuminen kaupungissa houkuta, eikä asunnot ole houkuttavia, kun kerran jo omillani olen ollutkin.
Kavereita varmaan saisin, muttei ole kiinnostusta siihenkään, saati parisuhteeseen, vaikka toisaalta niitä saattaisin kaivata, jos elämäntilanne olisi erilainen, muttei se lähiaikoina ainakaan tule muuttumaan.
Olisipa joku pieni kipinä.
Nuo on usein piilevän yksinäisyyden merkkejä.
Puuttuu todellinen yhteys toisiin.
HelsinkiMissiolla hyvät sivut aiheesta.
Oma olo koheni vasta, kun myönsin että en minä oikeasti halua olla erakko. Että kaipaan samanhenkistä keskustelua, yhdessäoloa sopivan ihmisen kanssa. Mutta pelkään tutustua, enkä edes tiedä miten. Se sopiva ei aina ole vanha puoliso eikä entiset kaverit. Erilleen kasvaminen sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään."
Joh. 12:25
Vierailija kirjoitti:
Nuo on usein piilevän yksinäisyyden merkkejä.
Puuttuu todellinen yhteys toisiin.
HelsinkiMissiolla hyvät sivut aiheesta.
Oma olo koheni vasta, kun myönsin että en minä oikeasti halua olla erakko. Että kaipaan samanhenkistä keskustelua, yhdessäoloa sopivan ihmisen kanssa. Mutta pelkään tutustua, enkä edes tiedä miten. Se sopiva ei aina ole vanha puoliso eikä entiset kaverit. Erilleen kasvaminen sattuu.
Musta tuntuu, että multa puuttuu todellinen yhteys itseeni.
On.