Mikä on ollut elämäsi rankin kokemus, josta luulit ettet selviä mutta selvisit sittenkin?

miehen kuolema

Monta vuotta ystävinäni pitämieni ja paljon aikaa viettämieni ( reissut, retket, tapahtumat illanvietot, ilot ja surut) ihmisten katoaminen elämästäni, yhteydenotot vähenee,  loppuu, ei enää vastauksia. Sama juttu siskon kanssa - se kuilu mihin tippuu ja oljenkorret joihin yrittää takertua kun yrittää vaan selviytyä. Vaikka asiasta on jo vuosia, luotto ihmisiin on mennyt ja yksi paranemiskeino on etsiä elämäänsä muita tapaamisryhmiä. Sen ainakin oppii, että vaikka kuinka autat,  teet hyvä töitä ja palveluksia kavereillesi, siskollesi, sekään ei takaa mitään, jos sinut nähdään vaan hyödykkeenä .  Nyt ymmärrän hyvin ainakin lemmikkien pitäjiä - kyllä yksi ihana koira korvaa sata keskinkertaista ystävähahmoa.

Nähdä, kuinka suomalaisesta yhteiskunnasta on tullut sellainen kuin se nykyään on. En tosin tiedä onko naurettavuuden huippu jo saavutettu, joten tiedä, olenko täysin selvinnyt.

Kun ekan kerran sain hesestä kotiin tilattujen safkojen mukana pahvipillin. Pirtelön ryystämisestä muodostui melkoinen painajainen. Ei koskaan enää.

Iso sydän teille kaikille ❤️

Vierailija kirjoitti:

Kun ekan kerran sain hesestä kotiin tilattujen safkojen mukana pahvipillin. Pirtelön ryystämisestä muodostui melkoinen painajainen. Ei koskaan enää.

Tää vie nyl voiton kaikista, MITEN sä selvisit 🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ekan kerran sain hesestä kotiin tilattujen safkojen mukana pahvipillin. Pirtelön ryystämisestä muodostui melkoinen painajainen. Ei koskaan enää.

Tää vie nyl voiton kaikista, MITEN sä selvisit 🤣

Löysin keittiön kaapista muovipillejä, jotka olivat peräisin varmaan 90-luvulta.

Tyypin 1 diabeteksen puhkeaminen 17 vuotiaana. Suvussa ei ollut lainkaan diabeetikoita, joten en ollut varautunut siihen mitenkään. 

Pelkäsin neuloja ja minusta tuntui, että elämäni on ohi. Nyt sairauden puhkeamisesta on kulunut vuosia, ehkä oikeastaan ajattele koko asiaa, tai koe muutenkaan diabeteksen rajoittavan elämääni millään tavalla. 

Kahden vuoden syvä mielisairaus. Maailma oli kuin olisi katsellut sitä pitkän putken läpi. Näytti oikeasti siltä, ikään kuin kaikki oli kaukana. Yhdessä vaiheessa menetin osittain lihasten hallinnan, kävely oli vaikeaa kun ei pystynyt kunnolla jännittämään vatsalihaksia.

Toinen oli opioidiyliannostus. Otin kahta eri opparia yhtaikaa. Älkää kokeilko.

Hengityslama iski osittain. Selvisin makaamalla lattialla vatsallaan pari tuntia. Pelotti todella paljon.

Vatsallaan maassa saa paremmin ilmaa.

Kaikenlaista muutakin ollut, mutta nuo nyt tulivat mieleen. Keski-ikäinen ukko.

Omaisten kuolemat

Bakteeri infektio, verenmyrkytys (monta kuukautta sairaalassa)

Auto-onnettomuus (iikuntakyvyn menetys; kävelyn uudelleen opetteleminen)

Kun puoliso petti ollessani viimeisimmilläni raskaana.

Syöpä

Väkivaltainen koti ja pitkään jatkunut koulukiusaaminen. Muistan hyvin kun 16-vuotiaana ajattelin epätoivoisena että en tule kestäämään millään vielä kahta vuotta, en millään. No sitten löysinkin alkoholin. Raitistuin kolmekymppisenä, loppuvuodet oli sellaisia juovana aikana etten todellakaan enää uskonut selviytyväni. Aika vaikeaa on välillä vieläkin mutta kaikesta huolimatta joka ikisessä päivässä on niin paljon hyvää! Sitä nauttii kai aika pienistä asioista (ei ne mulle ole pieniä) kun on h elvetin läpi tullut.

Lasten kuolema. Ei siitä selviä, mutta valitettavasti sen kanssa oppii elämään.

Ja sen jälkeen lemmikkien kuolemat - ne tapahtuivat kaikki vasta lasteni kuolemien jälkeen, ja siinä oli se kaksipiippuinen juttu, että silloin jo tiesi, että se kuolema on helv3tin lopullinen, mutta siitäkin huolimatta mun elämä jatkuu.

Sairastuin syöpään. Lääkärin kommentti oli, että tilanne on vakava. Nyt ei saa masentua. Siitä on nyt 20 vuotta. Lapsi ehti aikuistua, perhe on kasassa ja elämä on ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Monta vuotta ystävinäni pitämieni ja paljon aikaa viettämieni ( reissut, retket, tapahtumat illanvietot, ilot ja surut) ihmisten katoaminen elämästäni, yhteydenotot vähenee,  loppuu, ei enää vastauksia. Sama juttu siskon kanssa - se kuilu mihin tippuu ja oljenkorret joihin yrittää takertua kun yrittää vaan selviytyä. Vaikka asiasta on jo vuosia, luotto ihmisiin on mennyt ja yksi paranemiskeino on etsiä elämäänsä muita tapaamisryhmiä. Sen ainakin oppii, että vaikka kuinka autat,  teet hyvä töitä ja palveluksia kavereillesi, siskollesi, sekään ei takaa mitään, jos sinut nähdään vaan hyödykkeenä .  Nyt ymmärrän hyvin ainakin lemmikkien pitäjiä - kyllä yksi ihana koira korvaa sata keskinkertaista ystävähahmoa.

Minulla on täsmälleen tämä sama tilanne. Yritin ostaa ystävien hyväksyntää auttamalla ja olemalla mahdollisimman mukava. Rahaa ja aikaa heille työnsin ja sain siitä palkaksi yhä uudelleen vain paljon pahaa mieltä ja hylätyksitulemista. Aina auttamishaluani on käytetty hyväksi ja kohdeltu todella häikäilemättömästi. Olen asberger niin olen semmoinen yksinkertainen ja sinisilmäinen. Rakastin yhteen aikaan ihmisiä mutta nyt olen alkanut vihata ja karttaa. Nyt minulla on neljättä vuotta koira ja täytyy sanoa, että se on minulle turvasatama ja ainoa uskollinen ystävä. Sen rakkaus ei lakkaa kuten ihmisten, sillä on uskollisuus jota ihmisillä ei ole, ja mikä tärkeintä, se antaa minun tehdä virheitä tai kun olen epäonnistunut olen sen luo edelleen tervetullut.

Henkeäni uhattiin veitsellä omassa kodissani.

Psykoosi on tähän saakka ollut rankin, se oli hyvin traumatisoiva kokemus. Toipumiseen menee aikaa mutta selvisin siitä.

Lapsen huumeidenkäytön paljastuminen ja sitä seuranneet tapahtumat.

Toiseksi pahinta puolison pettäminen samaa sukupuolta olevan kanssa ja se hetki kun asia minulle paljastui nähtyäni sattumalta meilinvaihtonsa.

Psykoosi

Lapsenhakkaaja-narsistivanhemman ”käsittely” 18v ajan ilman että kukaan olisi koskaan auttanut mitenkään, oli pakko vaan kestää ja toivoa että säilyy elossa.