Missä menee mielestänne raja siihen, että mikä on kiusaamista?

Sellainen mihin ei enää pysty vastaamaan huumorilla

Pelkkä syrjiminen on kiusaamista silloin, jos joku jätetään systemaattisesti yksin töissä tai koulussa. Kaikkien kanssa pitää tulla siinä määrin toimeen, että ei laita toista kärsimään yksinäisyydest.

Kiusaamista on esimerkiksi se jos rokottamattomien ihmisten elämää rajoitetaan.

Vähän sama jos tulisi laki ettei naiset saisi mennä baariin mutta miehet saisi mennä.

Riippuu tapauksesta. Joissain tapauksissa ystäväporukan ulkopuolelle jättämisessä voi olla vikaa itsessäänkin. Joidenkin tapa olla muiden kanssa vain on sellainen, ettei se miellytä monia.

se, mikä tuntuu toisesta jatkuvasti pahalta, on yleensä kiusaamista ja kaltoinkohtelua.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamista on esimerkiksi se jos rokottamattomien ihmisten elämää rajoitetaan.

Vähän sama jos tulisi laki ettei naiset saisi mennä baariin mutta miehet saisi mennä.

Tuo olisi toisinpäin: naiset saisi menmä ja miehet ei, koska humalainen mies on muille ihmisille isompi uhka kuin humalainen nainen.

Ei kannata olla niin inhottava ja olevinaan että ei tykätä.

Kyllä minusta on luonnollista ja inhimillistä, etteivät kaikki välttämättä jaksa toisen seuraa, jos hän esim. tunkeilee, kyselee liian henkilökohtaisia kysymyksiä, keskeyttää jatkuvasti muita, tulee liian lähelle puhumaan eikä osaa yhtään huomioida muita, vaan puhuu vain itsestään ja/tai itseään kiinnostavista asioista, vaikkei hän tekisikään niin ilkeyttään. Varsinkin lapsilla ja nuorilla, jotka ovat vielä kehitysvaiheessa. Se on juuri sitä epätäydellisyyttä.

Missä menee vainoamisen raja, että ryhmä ihmisiä tulee kotiin asti perässä ja hokee et me ei tykätty, meitä sun olemus ärsytti, tehdään tästä lähtien sulle mitä tykätään. Aina ja ikuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos joku poika ei saa tytöiltä huomiota? Miksei sitä koskaan haluta nähdä kiusaamisena?

Eipä sitäkään nähdä kiusaamisena, ettei joku tyttö saa pojilta huomiota. Ja miksi pitäisi nähdäkään?

Kyllä sen yleensä tietää, nauretaanko mulle koska olen niin "tyhmä ja naurettava", vai nauretaanko hyväntahtoisesti yhdessä. Olen sen vanhemmiten ymmärtänyt, että minulla on tässä asiassa ihan terveet vaistot, eikä yliherkkyyttä. Jos jokin epäselvä tilanne tapahtuu kerran, sen voi vielä katsoa sormien läpi, etenkin uudessa seurassa, mutta kyllä sen tajuaa jos se toistuu.

Vapaa-ajalla mielestäni kaikki saavat valita seuransa. Jos joku tiputetaan pois kaveriporukasta, niin sh*t happens, se on elämää, aika etsiä arvostusta muualta. Koulussa ja työpaikalla tai harrastuksessa pitää ottaa kaikki huomioon.

Kaikki toiminta tai huomiotta jättäminen joka perustuu pahantahtoisuuteen toista kohtaan. Se on selvää kiusaamista.

Mutta jokaisella on myös velvollisuus katsoa peiliin ja pohtia mitä sellaista annettavaa on toisille, että pääsee mukaan porukkaan ja vaikuttamaan. Pelkkä olemassaolo ei oikeuta kovin paljoon.

Alaikäisiltä emme voi odottaa riittävää kypsyyttä ja erottelukykyä vaan näitä asioita pitää kasvatuksella teroittaa vuosikausia. Sittenkin moni oppii vasta omakohtaisen kokemuksen kautta jos oppii ollenkaan.

Kunhan ei päälle käy. - Yleisesti ottaen kiusaaja on meillä kingi ja menestyy.

Kysyppäs pikku-nitalta hän varmasti osaa auttaa.