Lue keskustelun säännöt.
Onko elämäsi mennyt niin kuin suunnittelit?
27.05.2015 |
Haluaisin herättää keskustelua siitä, ovatko teidän elämänne kulkeneet niitä polkuja pitkin, joita nuorempana suunnittelittekin kulkevanne? Jokainen meistä on varmasti asettanut jonkilaisia tavoitteita elämälleen ja kuvittelut sen "ideaalielämän", mutta ovatko nämä tavoitteet ja ideaalit toteutuneet elämissänne? Itse tunnun painiskelevan epäonnistumisen tunteiden kanssa, ja jotenkin se elämän rajallisuus on iskenyt tajuntaan vasta nyt - eihän sitä oikeasti olekaan aivan kaikkeen aikaa ja resursseja!
Nuorena (ja myös naiivina) kuvittelin, että löydän sen oikean alan juuri minulle, matkustelen paljon ja näen maailmaa. Valmistuttuani saisin miellyttävän työpaikan ja jossain vaiheessa perustaisin perheen. Noh, olisihan se pitänyt tietää ettei elämä koskaan mene niin kuin suunnittelee, mutta silti tunnen katkeruutta siitä, ettei suunnitelmani toiminutkaan. Opiskelualaa etsiskelin peräti kolme vuotta, kunnes päädyin opiskelemaan alaa joka ei tuntunut lainkaan omalta. Järki kuitenkin pakotti suorittamaan tutkinnon loppuun, koska olin jo "tuhlannut" useamman vuoden ja onhan se hyvä nyt edes joku tutkinto saada. Valmistuttuani sain kyllä alani töitä, mutta koska ala ei tunnu omalta, ei työn miellyttävyyskään ole niin hyvä kuin sen tulisi mielestäni olla. Ai niin, matkustelu ja maailman näkeminenkin jäi, sillä eihän opiskelijalla ole siihen varaa, ja nyt olenkin raskaana, ja resurssit keskitetään siihen.
Tekstistäni saattaa saada katkeroituneen ämmän kuvan, mutta älkää ymmärtäkö väärin. Halusin vain herättää keskustelua tästä asiasta ja kuulla myös teidän muidenkin mielipiteitä. Lisäksi halusin alkuun jakaa oman tarinani. Haluan myös korostaa, että koen elämäni pääosin kyllä onnelliseksi, ja esimerkiksi lapsen saaminen on jo niin suuri ilo, että kaikki muut murheet tuntuvat nyt jäävän sen alle. Mutta pakkohan se on myöntää: välillä sitä miettii, kuinka erilailla olisi elämän ehkä halunnut toteuttaa. Mutta nyt minä vaikenen - jakakaa te kokemuksianne ja tarinoitanne!
Kommentit (33)
En ole ikinä suunnitellut elämääni, joten ei ole paljoa mikä olisi voinut mennä "vikaan".
Kaksi ammattia, matkustelua, töitä tehnyt. Rellestääkkin kerkesin melkoisesti.
Kohta kaksi lasta, vuokralla ja parisuhde ok. Ikääkin on vasta 24. Ei valittamista, ainahan rahaa voisi olla enemmän mutta minkäpä sille mahtaa kun ei sitä puissakaan kasva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, ja hyvä niin. Luulin, että elämässä on pelkkää tyhjää 30 ikävuoden jälkeen, kun _kaikki_ on saavutettu ennen sitä. :D
[quote author="Vierailija" time="28.05.2015 klo 15:34"]
Ei ole, ja hyvä niin. Luulin, että elämässä on pelkkää tyhjää 30 ikävuoden jälkeen, kun _kaikki_ on saavutettu ennen sitä. :D
[/quote]
Ihana. Näinhän se menee, nuorena on hyvin vaikea kuvitella vanhenevansa ja vielä vaikeampi kuvitella vanhemmilla ihmisillä olevan minkäänlaista tyydyttävää elämää:)
En ole saavuttanut mitään haaveistani. Ei koulutusta, ei töitä, en ole koskaan seurustellut, ei kavereita, ei elämänkokemusta. Ainoa haaveni on useasti toistuvat ajatukset kuolemasta.
mies 35v
Urani suhteen minulla oli suunnitelma A ja suunnitelma B. En päässyt opiskelemaan vaihtoehtoa A, joten laitoin kaikki paukut suunnitelmaan B ja lähes valmistuinkin. Opintojen loppuvaiheessa (työharjoittelussa) jouduin kuitenkin toteamaan etten yksinkertaisesti ole alalle sopiva ihminen, enkä muutenkaan sellainen kuin olin antanut itseni vuosia jo ymmärtää. En ole täsmällinen, huolellinen, monta lankaa käsissä pitävä, stressinsietokykyinen tai erityisen supliikki. Romahdin täysin.
Nyt neljä vuotta romahduksen jälkeen, olen uskaltanut ottaa taas askelia kohti suunnitelmaa A. En tiedä onko sekään oikea valinta, mutta ainakin osaan nyt suhtautua haasteisiin ja kehittymiseen omaan rennommin.
-
Olen saanut sellaisen miehen, josta haaveilinkin, vaikka toki hänessä on paljon puolia joita en osannut odottaa (niin hyvässä kuin pahassa).
-
Se miten elämäni tästä jatkuu, on täysi mysteeri, sillä romahdukseni jälkeen tulevaisuuden suunnitelmien tekeminen on tuntunut täysin ylivoimaiselta ja pelottavalta. Nyt otan vain vastaan sen mitä tulee, toivon parasta ja nautin matkasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole. Koulutus ym on kyllä mutta perheessämme kuristava hätä päihteisiin sekaantuneesta nuorestamme. Kouluja jouduin käymään useita ennen kuin talous saatiin tasapainoon. Samaten puoliso. Kun kaikki oli lähes mallillaan niin tuli tuo em asia ihan nurkan takaa. Se on pilannut meiltä kaikilta aivan kaiken.
Kaikki isot asiat ovat menneet kuten suunnittelinkin. Nyt 36-vuotiaana olenkin omituisessa tilanteessa. Mitä nyt? Haaveet ovat toteutuneet ja on todella tyhjä olo. Tai siis olen tyytyväinen ja onnellinen mutta haaveet ovat loppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei ole. Hyvässä ja pahassa ei olisi mielikuvitukseni riittänyt tätä kaikkea ennakoimaan.
Jossain vaiheessa kaikkea tapahtui paljon nopeammin kuin olisin uskonut. Menin naimisiin, asuin ulkomailla, valmistun maisteriksi, sain kaksi lasta, omakotitalon ja hyvän miehen. Sain myös hyvän työpaikan ja vielä kaksi uutta parempaa työpaikkaa sen jälkeen. Opiskelin lisää ja nyt olen uudella suunnalla. Olen matkustellut paljon. Kaikki tämä viimeisen 15 vuoden aikana.
Mielikuvitukseni ei olisi riittänyt toivomaan näin paljoa. Nyt kuitenkin tunnen jotenkin junnaavani. Mitä nyt tekisi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse asiassa on. Opiskelin järkevän alan ilman sen suurempaa kutsumusta ja sain valmistuttuani mieluisan työpaikan. Työhön en tunne mitään intohimoa mutta en mitään negatiivistakaan - palkka, työn sisältö ja firma ihan ok. Tapasin sopivan miehen, ja nyt meillä on ne kaksi lasta, talo ja farmariauto. Matkustelen pari kertaa vuodessa, perheen kanssa pakettimatkalle ja ystävien tai miehen kanssa kaupunkilomille. Suunnitelma oli ehkä tylsä, kliseinen ja keskiluokkainen, mutta olen onnellinen. Mielestäni onni ei löydy erikoisuuden tavoittelusta.
Minä ymmärsin (ehkä tiettyjen elämässäni tapahtuneiden asioiden kautta) jo nuorena, että kaikki ei välttämättä mene niin kuin suunnittelee. Siksi minulla on ollut enemmänkin toiveita, joiden toteutumista en ole pitänyt mitenkään itsestään selvyytenä. Mutta oikeastaan suurelta osin kaikki on mennyt toiveideni mukaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä on mennyt. Reitti on tietenkin kulkenut vähän eri maisemissa, kuin etukäteen ajattelin, mutta suunta on ollut koko ajan tiedossa.
Ei todellakaan. Luulin: kouluttaudun maisteriksi hyvin arvosanoin, tapaan naisen, pääsen hyviin töihin ja muutetaan omakotitaloon. Oikeasti: kouluttauduin maisteriksi hyvin arvosanoin, en saanut naista, masennuin, jouduin työttömäksi, asun vuokralla vvo:lla. Koulutus kannattaa joopajoo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole koskaan osannut suunnitella eläämäni sen kummemmin, mutta jotenkin nuorena kuvittelin, että minusta tulisi aikuisena "hieno ihminen". Jokunen vuosi sitten ymmärsin, ettei minusta sellaista tullut. Olen kohta 40v ja toisinaan ajattelen, että joskus vielä alan pukeutua hyvin, laittaa hiukseni kauniisti, kutsua ihmisiä kylään syömään hienosti jne. vaikka sitä ei koskaan tule tapahtumaan.
35-40-vuotiaana tulee eteen tuo kriisi, missä on pakko kohdata oma rajallisuutensa ja pettyä tai tyytyä saavutuksiinsa - tai lähteä kohti uutta ja erilaista. Olen samassa kohtaa elämässäni ja täydellisen pettynyt tämänhetkiseen elämääni. Kaikissa suhteissa. Nyt on siis kaksi vaihtoehtoa: joko jatkan tässä oravanpyörässä ja katkeroidun täydellisesti tai lähden raivaamaan uutta tietä. Se vie aikaa ja on hiton vaikeaa ja vaivalloista, mutta vaihtoehto on liian kamala.
Niinpä olen lähdössä taas opiskelemaan. Vaihdan alaa ihan kokonaan, muutan toiseen kaupunkiin ja yritän kehittää itselleni uusia unelmia. Nuoruuden unelmista ei ole toteutunut yksikään. :(
On ja ei.
En ole vieläkään keksinyt mitä haluaisin "isona" tehdä enkä löytänyt "kutsumus-ammattia".
Olen passiivisempi, rauhallisempi ja epäsosiaalisempi kuin luulin. Minusta tulikin koti/perhe-ihminen mitä en olisi kyllä teininä uskonut eikä kukaan muukaan.
Olen naimisissa ja en ainakaan vielä ole eroamassa eli tämä meni niinkuin piti.
Halusin 2 lasta...tytön ja pojan...ok. Kotiäitiys...ok.
Koti...ok.
Elän varakkaampaan ja vapaampaa elämää kuin luulin olevan mahdollista näin 40+ ja tämä on iloinen yllätys.
Ei ole mennyt. Olen pitkäaikaistyötön ja en ole vieläkään saanut kokea rakkautta (olen 33). Ihme kyllä, en ole silti koskaan ollut masentunut. Iloitsen pienistä asioista. Mikä tahansa pikkuinenkin juttu saattaa tuottaa mulle suuresti iloa.
Tavallaan ja tavallaan ei. Suunnittelin että löydän sen oikean miehen, kouluttaudun, valmistun, menen töihin, tässä ohessa koko ajan parisuhde vakiiintuu ja voimistuu. työelämään saavuttuani menen naimisiin mieheni kanssa, hankimme talon, lapsia, kehityn töissäni ja ylenen ehkä vähän. Tästä ainoastaan työ ura on mennyt suunnitelmien mukaan. Mies jätti minut juuri ennen kuin valmistuin, olin liian keskittynyt valmistumiseen, enkä joutanut ulkomaan reissuille, kun halusin opiskella ja säästää rahaa. No nyt työskennelläään ja pyritään olemaan tyytyväisiä tähän. Mutta kyllä sitä eniten on pettynyt siihen että se pitkä parisuhde kariutui, ja mies ei ollutkaan niin valmis vielä sitoutumaan ja asettumaan aloilleen monien vuosienkaan jälkeen. Kohta ikä alkaa painamaan ja lasten saanti tuntuu jo vähän epätoivoiselta..
Kaikessa muussa paitsi ihmissuhteissa.
Hyvä ketju. Sain ajattelemisen aihetta. Ei minunkaan elämäni ole mennyt niin kuin suunnittelin ihan kokonaan.
Kuvittelin, että valmistuisin akateemiseen ammattiin, menisin töihin, viettäisin hyvää, henkisesti rikasta elämää matkustellen ja osallistuen kaikenlaisiin kulttuuririenoihin ja lopulta menisin myös naimisiin ja saisin pari lasta. Eläisimme onnellisesti elämämme loppuun asti yhdessä ja toisiamme rakastaen.
Valmistuin kyllä haluamaani akateemiseen ammattiin, mutta välillä opintoni olivat jäissä, sillä minun piti käydä töissä. Menin nimittäin naimisiin opiskelujen loppuvaiheessa ja hankimme lapsen. Tein pätkätöitä, koska en saanut vakituista, koska en ollut valmis. Ihana aviomieheni osoittautui ikäväksi ihmiseksi, jonka kanssa meillä ei lopulta ollut mitään muuta yhteistä kuin talovelka ja lapset. Riitelimme ja raastoimme toisemme hajalle. En viihtynyt myöskään töissä. Minä en matkustellut vaan mieheni. Myös kulttuuririennot jäivät toteutumatta, koska miehen mielestä ne olivat turhaa rahantuhlausta. Masennuin ja ahdistuin.
Nyt olen eronnut, työtön ja rahaton toipuva masennuspotilas. Periaatteessa minulla olisi vapaus tehdä vihdoinkin sitä, mitä haluaisin, mutta rahattomuus estää minua harrastamasta. En myöskään ole enää halukas työskentelemään entisessä unelma-ammatissani. En vain jaksa enää pätkätöitä ja niiden tuomaa epävarmuutta. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Eläkeikäänkin on vielä vuosia aikaa. Elän päivä kerrallaan ja pyrin aikani kuluksi harrastamaan kaikenlaista kivaa piristääkseni itseäni. Suunnittelen uusia opintoja ensi syksyksi ja alanvaihtoa.