Lue keskustelun säännöt.
Onko elämäsi mennyt niin kuin suunnittelit?
27.05.2015 |
Haluaisin herättää keskustelua siitä, ovatko teidän elämänne kulkeneet niitä polkuja pitkin, joita nuorempana suunnittelittekin kulkevanne? Jokainen meistä on varmasti asettanut jonkilaisia tavoitteita elämälleen ja kuvittelut sen "ideaalielämän", mutta ovatko nämä tavoitteet ja ideaalit toteutuneet elämissänne? Itse tunnun painiskelevan epäonnistumisen tunteiden kanssa, ja jotenkin se elämän rajallisuus on iskenyt tajuntaan vasta nyt - eihän sitä oikeasti olekaan aivan kaikkeen aikaa ja resursseja!
Nuorena (ja myös naiivina) kuvittelin, että löydän sen oikean alan juuri minulle, matkustelen paljon ja näen maailmaa. Valmistuttuani saisin miellyttävän työpaikan ja jossain vaiheessa perustaisin perheen. Noh, olisihan se pitänyt tietää ettei elämä koskaan mene niin kuin suunnittelee, mutta silti tunnen katkeruutta siitä, ettei suunnitelmani toiminutkaan. Opiskelualaa etsiskelin peräti kolme vuotta, kunnes päädyin opiskelemaan alaa joka ei tuntunut lainkaan omalta. Järki kuitenkin pakotti suorittamaan tutkinnon loppuun, koska olin jo "tuhlannut" useamman vuoden ja onhan se hyvä nyt edes joku tutkinto saada. Valmistuttuani sain kyllä alani töitä, mutta koska ala ei tunnu omalta, ei työn miellyttävyyskään ole niin hyvä kuin sen tulisi mielestäni olla. Ai niin, matkustelu ja maailman näkeminenkin jäi, sillä eihän opiskelijalla ole siihen varaa, ja nyt olenkin raskaana, ja resurssit keskitetään siihen.
Tekstistäni saattaa saada katkeroituneen ämmän kuvan, mutta älkää ymmärtäkö väärin. Halusin vain herättää keskustelua tästä asiasta ja kuulla myös teidän muidenkin mielipiteitä. Lisäksi halusin alkuun jakaa oman tarinani. Haluan myös korostaa, että koen elämäni pääosin kyllä onnelliseksi, ja esimerkiksi lapsen saaminen on jo niin suuri ilo, että kaikki muut murheet tuntuvat nyt jäävän sen alle. Mutta pakkohan se on myöntää: välillä sitä miettii, kuinka erilailla olisi elämän ehkä halunnut toteuttaa. Mutta nyt minä vaikenen - jakakaa te kokemuksianne ja tarinoitanne!
Kommentit (33)
Kyllä, valmistuin muutaman mutkan kautta taidealalle korkeakoulusta vaikka lukioikäisenä luulin etten koskaan halua kyseiselle alalle. Rakastan kuitenkin työtäni ja olen onnellinen että päädyin juuri tälle alalle. Juuri ostettiin omakotitalo ja koko ensi vuodeksi on oman alan töitä. Mieheni kanssa tulee yhteisiä vuosia täyteen näinä päivinä 10 ja kaikki tuntuu hyvältä. Suunnittelen vielä jatko-opintoja, mutta saa nähdä mitä elämä tästä eteenpäin tuo tullessaan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei todellakaan :( sairastuin vaikeaan psykoottiseen masennukseen ja olen joutunut olemaan pitkä jaksoja sairaalassa. koulut jäi kesken. joka päivä mietin millaista minulla voisi nyt olla jos en olisi sairastunut.. olen 24 nainen.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2015 klo 15:15"]
ei todellakaan :( sairastuin vaikeaan psykoottiseen masennukseen ja olen joutunut olemaan pitkä jaksoja sairaalassa. koulut jäi kesken. joka päivä mietin millaista minulla voisi nyt olla jos en olisi sairastunut.. olen 24 nainen.
[/quote]
Oletko nyt tervehtymässä? Sinulla on niin paljon elämää edessä, että yritä kääntää kokka kohti tulevaisuutta. Paljon aikaa on mennyt sairastaessa, mutta vielä enemmän aikaa on edessäpäin. Kyllä se hyvä elämä vielä löytyy, usko pois. :)
En ikinä suunnitellut mitään, joten siksi kai tässä kävikin näin. Toki toivoin, että olisin nyt jo 25-vuotiaana vakityössä ja -suhteessa, jos nyt ikinä eläisin näin kauan. Elossa ollaan, pari koulua ja pari suhdetta takana, ajelehtinut ja ollut jumissa työttömänä montavuotta, enkä vieläkään tiedämitä haluan, enkä usko itseeni ja onnistumiseen. Mutta olkoon, jatkan samaa linjaa, koitan nauttia elämästä ja toivon ettävielä se suunta löytyy.
Juu ei ole mennyt. Sanotaan nyt näin että en olis uskonut edes eläväni yli kolmekymppiseks. Saatika sitten että asuisin maalla omassa talossa koiralauman kanssa. En siis luonnollisestikkaan tehnyt nuorena mitään tulevaisuudensuunnitelmia kun elämäntyyli oli niin itsetuhoinen. Mut tässä sitä ollaan ny ilman mitään suunnitelmiaki ja oon kyl elämääni ihan tyytyväinen. Miehen ku viä löytäs ni kaikki olis täydellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei todellakaan ole. Kaikki -aivan kaikki- on mennyt päin helvettiä. Olisinpa kristallipallosta nähnyt nykyisen elämäntilanteeni silloin 20 v. sitten, naiivina ylioppilaana! Olisin voinut vetää itseni hirteen jo silloin ja välttyä tältä kaikelta infernaaliselta kärsimykseltä. Arvon mammat-älkää vain koskaan sairastuko vakavasti. Älkää tehkö lapsia-ne kun voivat olla erityisiä ja tuoda pelkkää tuskaa tullessaan. Ja älkää missään nimessä vain saako potkuja työpaikaltanne! Peruspäivärahan häämöttäessä, sairaana ja saatanallisen stressin kourissa voi myös se parisuhteen toinenkin osapuoli koska vain sanoa: kiitti mulle riitti ja kävellä ovesta ulos. Niin-elämä on ihanan yllätyksellistä ja arvaamatonta!!!
En ole suunnitellut elämääni. Mikä hassu ajatus. Mutta olen toki pohtinut valintojeni vaikutuksia tulevaisuuteni kannalta. Muutoin otan elämän sellaisena kuin se tulee, sillä asenteella, että tuli mitä tuli niin minä pärjään kyllä. Ja olen pärjännytkin. Olen ollut huomaavinani, että ihmiset, jotka todellakin suunnittelevat koko elämänsä, ovat sitten herkempiä pettymään, masentumaan jne. jos sitten ei menekään kuten on suunniteltu. Minulla on aina ollut suunnitelma B, usein myös C tai enemmänkin, joten missään vaiheessa en ole jäänyt jumittamaan jos ei juuri nyt mene mieleni mukaan. Lopulta on kuitenkin käynyt ihan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä mielessä ei ole, että toivoisin olevani jo valmistunut ja oman alan töissä, mutta opiskelijana olen yhä. Muuten on suurin piirtein mennyt suunnitelmien mukaan.
Suunnitelmat ovat valmistumisen jälkeen päästä alan töihin, saada pankkitilille rahaa jolla mällätä, ja elämästä nauttiminen mm. harrastamisen, matkustamisen ja juhlimisen kautta. Siinäpä ne tärkeimmät.
Ei ole mennyt, niinkuin kuvittelin, vaikkei mulla nuorena ollutkaan mitään tarkkoja suunnitelmia elämäni varrelle. Mua kiinnosti nuorena vaan pojat/miehet, ja kuvittelin eläväni villiä ja lapsetonta sinkkuelämää ja pitäväni hauskaa elämäni ajan (tosin ajattelin elämääni lähinnä vain pari-kolmekymppiseksi saakka, en osannut edes nähdä itseäni yli kolmekymppisenä).
No, paukahdinkin vahingossa (omaa tyhmyyttäni) paksuksi vähän täysi-ikäisyyden jälkeen. Ja kas, musta tulikin yhtäkkiä sitten kotiinjämähtänyt, onnettomassa parisuhteessa elävä homssuinen perheenäiti, joka kipuili äitiyden kanssa ja haikaili ihan toisenlaista elämää.
Sitten erosin, ja löysin nykyisen mieheni, tehtiin kaksi lasta lisää. Rakastan lapsiani, nykyään vielä enemmän, kun ovat kaikki melko isoja jo.. mua ei ole tehty pikkulapsien äidiksi! Se oli vaan raastava, väsyttävä jakso, joka onneksi on nyt takanapäin.
En ikinä osannut kuvitella itseäni edes työelämään, en tiedä miksi, johtuisiko siitä että omat vanhempani olivat pitkäaikaistyöttömiä? Vai enkö vaan osannut tai eikö minua kiinnostanut suunnitella työelämää. En oikein tiennyt mille alalle olisin lähtenyt, opiskelin siis ensimmäiseksi alakseni neutraalin alan, jolle ei ollut mitään paloa. Tein satunnaisia pätkiä tällä alalla, kunnes ryhdyin sitten viitisen vuotta sitten miettimään alanvaihtoa, ja vaihdoinkin alaa. Nyt työskentelen tällä uudella alalla, ja vaikkei se ole ulkopuolisten mielestä mitään suurta eikä hienoa, hämmästelen välillä itsekin, kuinka tosiaan teen nyt sellaista työtä, josta tykkään, ja että tosiaan MÄ olen säännöllisessä työssä käyvä ihminen.. siis koen itseni niin itselliseksi, vastuuntuntoiseksi ja Aikuiseksi, positiivisella tavalla :D
Nyt juuri alkaa tuntua, että minulla on ensimmäistä kertaa elämäni ohjakset omissa käsissäni, muutenkin kuin työn saralla. Alan tietää mitä haluan, ja tiedän saavani haluamani (kauhean isoja suunnitelmani eivät ole, lähinnä tyyliin matkustelua ja elämyksiä, mutta niitä halajan). Minua ei estä juuri nyt enää mikään, ei taloudelliset vaikeudet, ei ahdistava parisuhde, ei pienet lapset. Elämä on tosi ihanaa juuri nyt. Arkista, mutta silti parempaa, kuin osasin ikinä kuvitellakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten sen nyt ottaa. Vaihdoin suunnitelmaa kun en halunnut enää seurata sitä alkuperäistä. Ihminen ja ihmisen toiveet muuttuvat. Voi olla, että tämä nykyinen suunnitelmakin muuttuu, tai sitten ei. En koe mitään epäonnistumisen tunnetta, koska tein mitä halusin ja mikä tuntui oikealta. Väärin olisi ollut jatkaa suunnitelmaa, joka ei tunnu enää hyvältä. Muutoin en ole suunnitelmista poikennut, olen luonnostaan sen verran harkitsevainen ja teen vain harkittuja tekoja.
ei ole.
En olisi jäänyt nuorena leskeksi.
Lapsilukuni ei olisi jäänyt vain yhdeksään.
En olisi menettänyt niin useita rakkaita.
En olisi sairastunut vakavasti suhteellisen nuorena jne.
Elämä menee niin kuin menee. Ei kysele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole elämä mennyt, kuten kuvittelin, vaikka suuria suunnitelmia en tehnytkään.
Aloittaessani opiskelut olin innoissani, vaikka opiskeluala vähän sattumanvaraisesti tulikin valittua. Parin vuoden jälkeen osoittautui, ettei ala tunnukaan omalta. Jatkoin kuitenkin opiskelua, pärjäsin hyvin, ja valmistumisen jälkeen sain arvostetun työpaikan, jossa olen yhä. Koko ajan kuitenkin tuntuu, etten ole tässä työssä omissa nahoissani, vaan jotenkin puolivillaisesti suorittaen vaellan päivästä toiseen. Haaveilen uravaihdoksesta. Kahdesti viimeisen viiden vuoden aikana hain toista alaa opiskelemaan, mutten päässyt edes pääsykokeissa loppuun asti. Ilmeisesti lahjoja tälle nykyiselle alalle on kuitenkin luonnostaan enemmän, koska tuolle haaveilemalle alalle päästäkseni pitäisi tehdä paljon enemmän töitä. Mietin nyt 28-vuotiaana vasta ensi kerran vakavissani, mikä minusta tulisi isona.
Ihmissuhteissa ystävyys- ja perhesuhteet ovat toteutuneet ihanasti, eivät aina odotusten mukaisesti, muttei mitään valitettavaa. Parisuhderintamalla kuvittelin ihan nuorena, että deittailisin hauskaa pitäen ja löytäisin sitten jonkun mukavan miehen, jonka kanssa perustaa perhe. No, ensimmäinen vakava seurustelusuhde kariutui minun sairastuessani syömishäiriöön, jonka kanssa tappelin seuraavat kolme neljä vuotta. Olin myös hyvän aikaa todella jumissa exässäni ja haaveissa yhteenpaluusta. Em. ongelmista vapauduttuani löysin itseni, olin onnellinen vapaudestani. Matkustin, pidin hauskaa ja ajattelin jatkavani tätä ihanaa vapautta vielä muutaman vuoden.
Sitten eräällä matkalla tapasin miehen. Ihastuin, hän hullaantui. Vaikka heti alussa oli joitain ongelmia, aloimme seurustella. Hän muutti luokseni Suomeen. Suhde eteni nopeasti (liian nopeasti, mutta olin nuori ja kokematon enkä osannut kuunnella omia tunteitani). Menimme naimisiin. Mies oli masennukseen taipuvainen ja vaikea maahanmuutto laukaisi masennuksen. Pari vuotta kului ahdistuen ja riidellen, yhdessä elämistä opetellen. Seuraavat pari vuotta opettelimme kommunikoimaan, tekemään kompromisseja, rakastamaan virheineen.
Viimeksi mainittujen asioiden opettelu jatkuu yhä. Kuvittelin nuorena, että tässä vaiheessa minulla olisi jo ensimmäinen lapsi. Nyt minulla on yhä vähän hataralta tuntuva nelivuotias avioliitto ihmisen kanssa, jonka tulevaisuuden suunnitelmat ovat erilaiset kuin omani. Pohdin avioeroa viikottain. Päivittäin poden vauvakuumetta. Avioero oli kuitenkin viimeisenä kuvitelmissani, enkä haluaisi heittää hukkaan kaikkea sitä, mitä miehen kanssa vastoinkäymisistä huolimatta olemme rakentaneet. Monessa suhteessa meillä on kuitenkin aivan ihanteellinen liitto.
Jos jotain pääsisin neuvomaan 18-vuotiaalle itselleni, olisi se: opettele tunnistamaan omat tunteesi, kuuntelemaan niitä ja ilmaisemaan tarpeesi, mielipiteesi ja toiveesi ääneen heti kättelyssä. Sillä olisin säästynyt monelta murheelta.
ei ole, sillä en ole ikinä suunnitellut elämääni eteenpäin.
hyvin on käynyt, ihan suunnittelemattakin.