Elämänhallintani on aivan hirveää. En välitä enää tarpeeksi mistään.
Olen aina ollut aika typerä valinnoissani. Impulssit ovat johdattaneet, en ole osannut katsoa kauaskatseisesti. On kuitenkin ollut sellaisia elämän vaiheita, jotka ovat silloin tuntuneet "pelastukselta". Eli olen päässyt hyvään työpaikkaan, talous alkanut sujumaan, vaikka minkälaisia tilanteita ratkonut omalla henkilökohtaisella työllä ja jonkinlaisella periksiantamattomuudella.
Vedän kuitenkin kaiken överiksi, poltan kynttilää molemmista päistä ja jossain vaiheessa olen ällistynyt kun en jaksanutkaan. Aina tulee jotain hämminkiä.
No korona oli sitten viimeinen niitti itselleni. Ei se, että minua niinkään sttessaisi tauti. Olen tehnyt vain valintoja taas. Kouluttautunut aivan väärälle alalle kun alani hommat loppu, muuttanut kaupunkeihin, yrittänyt rakentaa jotain vailla määränpäätä. Oikeasti työt eivät kiinnosta enää. Mikään ei kiinnosta. Opiskelut varmaan vähiten. En jaksa oikein mitään, minusta on tullut passiviinen.
Joka viikko voi olla minulle täysin uusi. Elän kuin kahden persoonan elämää.
Saatan oikeasti opiskella hyvin tuloksin, lukea self-help-kirjoja, liikkua, syödä terveellisesti ja olla ihan toiveikas.
Seuravaalla viikolla jo masentunut, päihteitä käyttävä, en välitä mistään ja ahdistaa. Kaikki ahdistaa enkä jaksa. Tulevaisuutta ei ole.
Pahinta on tämä vaihtelevuus. En voi luottaa itseeni vaikka joskus uskon ihan täysillä, että löydän oman paikkani ja elämä helpottuu tai että ainakin jaksaisin elää ja yrittää.
En kuitenkaan enää luota siihen, että pärjään.
Kommentit (29)
Konkreettisesti tämä näkyy elämässäni esimerkiksi juuri alkoholin käytöllä, huonoilla suhteilla (olen todella yksinäinen nykyään), poissaoloilla, kiloja kertynyt runsaasti.
Oikeasti olen menettänyt otteen ohjaksista eikä sellaista todellista motivaatiota ole.
Mikään ei vain loppuen lopuksi kiinnosta tarpeeksi.
En oikein edes haaveile mistään todella. Tai no kuolemasta ehdottomasti. Siitä haaveilen.
Joskus on öitä kun mietin vain kuolemaa ja sitten on öitä kun yritän ratkoa ongelmiani.
Joskus nukun tunnin, joskus kymmenen enkä saa itseäni liikkeelle.
Nämä mt-ongelmat on aivan hirveitä.
Tämä vaihtelevuus sekoittaa kyllä pääni.
En pärjää itseni kanssa.
Nyt pystyn hallitsemaan tätä kaaosta sillä, että näennällisesti yritän. Eli koti on siisti, minulla on muka todella hauskaa ja olen pirteää seuraa. Koulussa pärjään mutta teen sen ihan vain sen takia, että olisin jossain kiinni. Työllistyminen ei kiinnosta, minulle on ihan yksi ja sama kaikki. Venyttelen vain ja pelkään oikeaan elämään palaamista koska tiedän ettei minusta ole siihen.
Ap
Onkohan sinulla epävakaa persoonallisuushäiriö?
Ap, minun elämä on aivan samanlaista ollut aina. En jaksa kirjoittaa mitään romaania tähän nyt aiheesta, mutta tiedä että meitä on muita samanlaisia. Nyt taas itselläni hankala ja masentunut kausi menossa, voisin nukkua kaiket päivät, eikä mikään kiinnosta vttuakaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta, olen vaihtanut järjettömän määrän duunipaikkoja, en viihdy kauaa yhdessä paikassa, alussa on jees ku ihmiset/duuni uutta jossain vaihees rupee tökkii huolella, ja taas jotain muuta, en käsitä miten jotku voi olla samas duunis samojen naamojen kans vuositolkulla..? Välillä tekee mieli laittaa huolella ranttaliks, ei kiinnosta mikään muu ku sekoilu..
Juuri näin, ihan sama juttu.
Tuntuu, että moni asia on aivan tekopyhää. Olen sitä kyllä itsekin siinä mielessä, etten jaksa esittää kovin kauaa työelämässä sitä suorittajaa, jota en kai edes ole.
En vain jaksa mitään. Tulevaa ei ole olemassa.
Siksi pyörin ja hyörin toivoen, että vielä jonnekin tuntisin kuuluvani.
Silti kaikista ihaninta olisi kun voisi vain erakoitua eikä paineita olisi. En ymmärrä miten ihmiset ylipäätänsä jaksavat rumbaa, työelämää ja jopa perhe-elämää. Arkisia asioita.
Itse en aio tietenkään hankkia lapsia, aiheuttaisin vain kärsimystä viattomille koska olen niin sekaisin. Siis siinä mielessä etten tiedä mitä haluan ja pelkään nykyään vastuutakin enemmän kuin ennen.
Ap
Samoin. Mä ajan itseni aina siihen pisteeseen, että joudun ottamaan "forced hiatus", koska mokailen ja työtehtävät kärsivät. Olen tehnyt tätä niin kauan kuin muistan. Olen ihan kohtuullisesti menestynytkin varmaan tämän levottomuuden takia, mutta koko ajan pelkään, että korttitalo sortuu.
Alkoholi pilaa mullakin paljon. Ei tarvitse juoda kuin pari olutta (kolme näyttää olevan maaginen raja), ja seuraava viikko on valehtelematta pilalla.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan sinulla epävakaa persoonallisuushäiriö?
Voi olla tai sitten ei.
Mistä tiedän mikä on taas rattaat päässä saanut tähän tilaan. Paljon tapahtunut.
Ollut niitä huonoja ihmissuhteita, jotka ovat perustavasti vaikuttaneet nykyiseen maailmankatsomukseen. Enää ei muutenkaan jaksa olla naiivi, joten vaikea luottaa oikein mihinkään. Silti en tiedä olenko persoonaltani enemmän optimisti vai pessimisti vai onko kokemukset vain jääneet vaikuttaneet mieleen niin etten pääse eteenpäin. Käsittelenkö kenties jotain vai mitä tämä on, en osaa sanoa.
Epävakaata tämä toki on, olen aina elänyt epävakaassa ympäristössä ja kai se on jäänyt osaksi minua. En osaa olla paikallani ja samalla se sattuu niin paljon kun on tällainen oman tien kulkija olevinaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Onkohan sinulla epävakaa persoonallisuushäiriö?
Epävakaus, uusi kaiken selittävä diagnoosi.
Vierailija kirjoitti:
Ap, minun elämä on aivan samanlaista ollut aina. En jaksa kirjoittaa mitään romaania tähän nyt aiheesta, mutta tiedä että meitä on muita samanlaisia. Nyt taas itselläni hankala ja masentunut kausi menossa, voisin nukkua kaiket päivät, eikä mikään kiinnosta vttuakaan.
Kiitos kun jaksoit tulla kertomaan. Kyllä tämä on aika persiistä.
Häpeä on suuri, siis niin suuri että kun olen tällainen menevä mutta samalla tunnollinen tärkeitä asioita kohtaan niin nyt kun mikään ei ota toimiakseen niin inhoan itseäni.
Inhoan tätä päätä ja hävettää kulkea kadullakin. En ota mielelläni katsekontaktia kehenkään vaikka tiedän, ettei suuri osa minua edes huomaa tai välitä.
On muutama ihminen joiden kanssa tulen hyvin juttuun ja on oikeasti mukavaa mutta pidän silti etäisyyden, en halua ketään liian lähelle.
Ap
Merkityksen puute siinä mitä tekee vaikkapa työkseen, yhteiskunnan paineet jotka usuttaa tekenään sellaista työtä. Pakko: menestyä ja luoda uraa, syödä terveellisesti, liikkua oikein, nukkua täydellisesti. Missään asiassa ei ole lupaa tehdä vähemmän, vaan aina on tehtävä enemmän. Ja muista: hymyile. Hymyile niin että lihakset repee naamassa.
Nämä asioita jotka saavat minut, tunnollisen ja mukavan ihmisen, hajoamaan. Tämä on se viesti mitä meille syötetään median ja somen kautta päivästä toiseen. Kaikki eivät siihen viestiin reagoi, mutta minulla oli sen verran rankka parisuhde, että sen aikana vahva itsetunto ja oman itsen arvostus rapistui ja tuo yhteiskunnan huonoksi sättivä ääni tuli tilalle.
Onneksi tiedostan tämän, ja kykenen välillä laittamaan kampoihin tuolle äänelle. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Meidän ei tarvitse olla mukana tuossa saa tanal lisessa oravanpyörässä missä mikään ei riitä. Täytyy oppia arvostamaan itseään sellaisena kuin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, minun elämä on aivan samanlaista ollut aina. En jaksa kirjoittaa mitään romaania tähän nyt aiheesta, mutta tiedä että meitä on muita samanlaisia. Nyt taas itselläni hankala ja masentunut kausi menossa, voisin nukkua kaiket päivät, eikä mikään kiinnosta vttuakaan.
Kiitos kun jaksoit tulla kertomaan. Kyllä tämä on aika persiistä.
Häpeä on suuri, siis niin suuri että kun olen tällainen menevä mutta samalla tunnollinen tärkeitä asioita kohtaan niin nyt kun mikään ei ota toimiakseen niin inhoan itseäni.
Inhoan tätä päätä ja hävettää kulkea kadullakin. En ota mielelläni katsekontaktia kehenkään vaikka tiedän, ettei suuri osa minua edes huomaa tai välitä.
On muutama ihminen joiden kanssa tulen hyvin juttuun ja on oikeasti mukavaa mutta pidän silti etäisyyden, en halua ketään liian lähelle.
Ap
Hämmentävän samankaltaisia ajatuksia kuin itselläni. Pakotin tänään itseni pienelle lenkille aamulla ja siinä taas kävellessä mietin, että mikä helvetti minua vaivaa kun suunnilleen pelkään jokaista vastaantulijaa. Häpeän itseäni, ihankuin se paistaisi otsasta jokaiselle, että tässä kulkee akka joka on aivan sekaisin ja kaikinpuolin surkea. Huoh.
Vähän samaa vikaa täälläkin. Olen ajelehtinut, seilannut "tuurilla". Mikään työura ei tunnu kiinnostavalta. En jaksa yleisesti ihmisiä (lukuunottamatta omaa perhettäni, joka on hyvin rakas) - minulla on vain muutama ystävä, joita jaksan, loput jäävät "tutuiksi tai kavereiksi", yleensä jonkin syyn takia (intuitio kertoo minulle, ettei kannata päästää lähelle tai sitten ihmisessä on niin ärsyttäviä piirteitä, että jaksan vain pikku paloina).
Olen sanoutunut irti vakityöstä ilman tietoa seuraavasta työstä. Jonkinasteinen burn-out oli syynä. Suhtaudun melkon pessimistisesti itseeni. En oikein tiedä edes, haluaisinko mitään opiskellakaan vai pitkästyisinkö heti alkuunsa.
Huoh.
Onneksi täällä on teitä, jotka oikeasti ymmärrätte.
Miten tästä kuitenkin pääsee eteenpäin?
Minä en siis todella jaksa tätä. En voisi kuvitellakaan eläväni kymmentä vuotta tällaista paskaa enkä vain osaa tehdä tälle asialle mitään. Olen yrittänyt mutta aina, jokaikinen stanan kerta onnistun pilaamaan joko järkyttävän väsymyksen tai väärien valintojen vuoksi kaikki mitä olen rakentanut. Sortuvat sitten ja alkaa se masennus.
Nyt minulle on ihan sama oikeastaan enää eikä sekään hyvä ole koska minusta vain muuttuu tällainen välinpitämätön ja lyhytnäköinen. Ihan oikeasti myös olen suunnitellut sitä loppua kun ulospääsyä en näe, olen oman mieleni vanki. Siltä se tuntuu.
Anteeksi tämä itku, tiedän, että moni ajattelee, että valinnat ovat omissa käsissä. Ei kenenkään muun, vastuu on vain ja ainoastaan itsellä. Siltikin en osaa vain tehdä asioita oikein vaikka lukisin jonkun äärihyvän mentorikirjan useaan kertaan ja jonka ajatuksista insipiroidun, niin en vain osaa muuttua. En jaksa tällaista huithapelia toimintaa. En tiedä miten tässä pitäisi suhtautua kaikkeen.
Ap
Kokeile käyttää päihteitä ja masentua joka viikko eikä vain joka toinen. Siinä se vika.
Elämä on rankkaa eikä kaikki ole kivaa. Selviää paljon helpommalla kun alkaa sietämään epämukavuuksia eikä vaadi itseltään ja muilta liikoja
Täällä toinen tuollainen. Olisi ihanaa kun saisi jostain kiinni tai sitten ei edes yrittäisi ollenkaan. Jatkuvaa vuoristorataa. Tekisi mieli vain mennä kaapin taakse piiloon ja olla.
Ammattiapu voisi selkiyttää tilannetta ja saada keinoja miten voisi yrittää vakauttaa tilannetta. Joskus taustalla voi olla persoonallisuushäiriö, mielialaongelmaa, traumatausta tai vaikkapa tarkkaavaisuudenhäiriökin tms. Kannattaa selvitellä ja hakea yhdessä ammattilaisten kanssa keinoja tilanteen helpottamiseksi. Tsempit! Ja rohkeutta hakea apua!
Vierailija kirjoitti:
Onkohan sinulla epävakaa persoonallisuushäiriö?
Emme ole lääkäreitä.Diagnoosien antaminen on tarpeetonta.
Itse tiedän olevani väärällä alalla ja se ajaa minua hulluksi. Teen työtä vain rahan takia ja välttääkseni työttömän leimaa ja sitä kyykytystä. Oikeasti olin silti työttömänä paljon onnellisempi ja tyytyväinen.
Jos mä teen valintoja vain sillä perusteella, että ulkopuolinen maailma pitää niitä järkevinä, oon joka kerta jälkikäteen todennu tehneeni väärän päätöksen. Ja joka kerta kun olen kuunnellut sitä pientä tunnetta/ääntä mikä kumpuaa sisältäpäin, olen ollut tyytyväinen valintoihini. Ei, se ääni ei ole se joka päivästä toiseen jauhaa jauhamistaan että pitäisi sitä, pitäisi tätä, voisi tuota. Vaan se tulee pintaan silloin, kun sen aika on. Sitä ei voi valitettavasti itse houkutella. Mutta sille voi antaa tilaa tulla pintaan, ja jos pää on jatkuvasti vain itseään potkivaa ja sättivää puhetta, niin se hukkuu sen sekaan.
Joskus tuon äänen perusteella tehty valinta on ollut muiden mielestä järjetön. Mutta itselle on tullut vain syvä rauha siitä. Vaikka olisi kuinka ollut hyppy tuntemattomaan. Silloin kun tekee itselle oikeita päätöksiä, ei lopputuloksellakaan ole oikein väliä, itse tekemisestä ja olemisesta nauttii.
Olen pikkuhiljaa oppinut huomaamaan, että milloin teen valintoja pelosta. Esimerkiksi syrjään jäämisen pelosta. Opiskelen maisteriksi, ja olen jo vuoden "jäljessä" opinnoistani, ja minua pelottaa etten koskaan löydä paikkaani tiedeyhteisöstä. Joudun tekemään paljon työtä sen eteen, etten peloissani revi itseäni sataan suuntaan osallistumalla kaikkeen mahdolliseen toimintaan verkostoitumisen ja meriittien takia. Hajoaisin vain. Täytyy vaan luottaa omaan tekemiseen ja valita taistelunsa.
Kuulostaa tutulta, olen vaihtanut järjettömän määrän duunipaikkoja, en viihdy kauaa yhdessä paikassa, alussa on jees ku ihmiset/duuni uutta jossain vaihees rupee tökkii huolella, ja taas jotain muuta, en käsitä miten jotku voi olla samas duunis samojen naamojen kans vuositolkulla..? Välillä tekee mieli laittaa huolella ranttaliks, ei kiinnosta mikään muu ku sekoilu..