Synnytyksestä kotiin ilman vauvaa

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 21:25"][quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 21:22"]

Vauvan menettämisen jälkeen en jaksanut edes itkeä. Enkä suostunu tapaamaan ketään joka alkaisi itkemään. Vietin päivät katsoen Frendejä tai makaamalla suihkun lattialla. Pomolle soitin viikon kuluttua vauvan kuolemasta että tulen seuraavalla viikolla töihin, hän soitti onneksi miehelleni. Pari viikkoa meni ennen kuin aloin itkemään, sitten itkinkin niin kovasti että jouduin sairaalaan rauhoittavalle lääkitykselle. Sitten aloin toipumaan. Kauhea, kauhea kokemus, joka silti muutti minun elämää myös positiivisella tavalla. Joskus on pakko uskoa että kaikki tapahtuu syystä.

[/quote]Kuinka pitkän ajan kuluttua pystyit palaamaan töihin?
[/quote]

1kk kuolemasta lähdettiin miehen kanssa kiertämään maailmaa, hetkeksi myös jäätiin asumaan ulkomaille jossa tein pieniä projekteja. Oikeasti töihin palasin 7kk kuolemasta. Jos oltaisiin jääty kotiin, olisin menny töihin paljon aiemmin.

Meidän poika oli 7 viikkoa sairaalassa,1viikko lastenklinikalla ja loppuaika täällä.
mun mielestä oli helppo jättää sairaalaan kun tiesi että saa varmasti hyvää hoitoa ja keskolan hoitajat olivat todella taitavia,mukavia,hyviä ihmisiä ja nyt onneton 2nyrkin kokoinen köntti on jo iso poika,itse sanoo niin.
sitä en edes pysty ajattelemaan että olisi kuollut,lapsen kuolema on varmasti pahinta mitä voi ikinä tapahtua.
t.mies

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 21:06"]

[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 21:02"]Vauvan kanssa lähdettiin ja mies tuli hakeen, viikko sektiosta ja olin jo yli 40 vee ja mies muutamia vuosia nuorempi. [/quote] Ei aivan liittyny asiaan. Mutta ok!

[/quote] huomasin nyt kun luin, olin vähän dorka, anteeksi

Samaa tunnetta 2 vuotta sitten. Maito tisissa ja vauva ruumisavauksessa. Elin painajaisissa ja kadehdin äitejä .aivan surullista.

Ihan kamalia asioita ootte joutunu kokemaan :(((((( mikään ei varmaan oo yhtä kamalaa kun menettää oma lapsi.

Hirveä päivä. Kotona kaikki vauvan tavarat valmiina, tissit kipeät, haamupotkuja, kauhea jälkivuoto jne. Ei tiedetty selviääkö vauva ja jos selviää niin kuinka vihannekseksi jää. Siinä piti vielä lohduttaa omia vanhempia ja vastailla anopin kysymyksiin synnytyksestä. Yritin juosta mahdollisimman nopeasti autosta sisään ettei naapurit kysele. Pyysin vanhempiani siivoamaan vauvan tavarat pois näkyvistä. Onneksi saatiin kuitenkin myöhemmin vauva kotiin.

Olin nuori, kun esikoinen syntyi. Hän joutui heti teholle. Näin että hän syntyi ja samassa kätilöt veivätkin hänet pois. En ymmärtänyt, kuuluiko se asiaan? Mieheni meni huoneeseen jossa vauva oli letkuissa ja otti valokuvia, josta näin hänet ensimmäisen kerran. Vauva vietiin lastenosastolle ja minut synnytäneiden. Sain oman huoneen. Voi sitä tyhjyyden tunnetta. Itkin, että yksin siellä alhaalla pieni on, vaikka minun kanssani on hänen paikkansa. Kävin katsomassa häntä joka päivä. Häntä ei saanut ottaa syliin. Vasta kolmantena päivänä hänet laitettiin rinnalle. Voi sitä rakkauden määrää, kun hän yritti tarrata. Eihän vauva sitä osannut, koska oli pullosta syönyt koko elämänsä. Pääsin kotiin ja vauva jäi osastolle. En tajunnut mitään. Pää oli surusta sumeana. Aamusta heti menimme sairaalaan ja harjoittelin imetystä, pumppasin, pidin pientä sylissä. Vaikka hän olikin "vain" viikon, se oli minulle vaikea ja raskas asia. Vieläkin surettaa.. vaikka hän onkin jo kymmenvuotias. Millainen lapsi hän olisi, jos olisi päässyt minun luokseni heti..? Hän on nyt.. vaativa lapsi.