Miksi jotkut ihmiset toimii niin lapsen/lapsien synnyttyä....

[quote author="Vierailija" time="18.05.2015 klo 21:04"][quote author="Vierailija" time="18.05.2015 klo 20:52"][quote author="Vierailija" time="18.05.2015 klo 20:32"]

Näissäkin vastauksissa (ikävä kyllä) huomaa enemmistön lähtevissä olevan miehiä :( . Onko joku äiti joskus tehnyt tällaisen ratkaisun, tietääkö joku? Niin että lapsi jäänytkin isälle jo hyvin varhain. Vai meneekö nämä järestään adoptioksi? Olen nimittäin juuri lukemassa kirjaa: eve hietamiehen tarhapäivä. Ap

[/quote]

Mun siskoni jätti miehen ja pojan kun poika oli puolivuotias. Ei hänestä vaan ollut siihen äitiyteen, oli tajunnut ettei halua viettää ainakin seuraavaa 15 vuotta elämästään ollen enemmän vähemmän kiinni lapsessaan. Mielestäni olisi kannattanut ajatella vähän etukäteen, että vaikka vauvat on kivoja niin ne kasvavat ja niistä on huolehdittava silti.
[/quote]

Kiitos kun jaoit tämän. Juu, eli näinkin käy harvoin. Ja se on varmasti totta, että on huomattavasti paheksuttavampaa jos äiti lähtee. Olen itsekin samaa mieltä, että isällä pitäisi olla yhtälaiset oikeudet. Ikävä kyllä näin ei ole. Joskus vaan miettinyt joissakin tapauksissa, että se isä tosiaan voisi olla varmempi huoltaja.
[/quote] terveisin ap

[quote author="Vierailija" time="18.05.2015 klo 14:04"]

Olen lukenut palstoilta useaan otteeseen kun yh: kertoo miehen/naisen lähteneen. Monessa tapauksessa lapset on jopa suunniteltuja. Toki niitäkin tapauksia on että vahingossa tulee lapsi. Mutta miksi sitten vasta lähdetään kun lapsi on jo syntynyt? Puuttuuko joiltakin todellisuudentaju täysin vai mikä on syynä näihin? Lähinnä siis haluaisin tietää mitä nämä ihmiset ajatelleet kun ratkaisujaan tekee?? Ihan mielenkiinnosta siis. En vain pysty tajuamaan miten oma lapsi voi olla niin "pikku juttu" että välillä tuntuu ihmisten lähtevän todella hepposinkin perustein. Tyyliin ettei vaan nyt ole mukavaa tää lapsi arki. Luulen,että kaikilla on jo odotusvaiheessa tiedossa että oma elämä muuttuu ISOSTI lapsen myötä. Kertokaa siis???

[/quote]

Kysytkö tosissasi? Syy on tietenkin se, että lapsiperhe-elämä on joidenkin mielestä todella ahdistavaa ja kamalaa.

No selvähän se että riidatta puolin sekä toisin näihin ratkaisuihin tuskin päädytään. Sen tajusinkin. Mutta silti ihmettelen että miten ihminen yksilönä voi jättää oman jälkeläisen jopa täysin huomiotta? En pystyisi itse tähän ikinä ja mieheni sanonut samaa. Ja tottahan meidänkin elämä muuttui radikaalisti yhdessä yössä kaksoset kun syntyi. Ja olemme väsyksissä riidelleet kovastikin. Kuitenkin olemme ollut sitä mieltä että meidän aikuisina on pyrittävä selvittämään asiat ja antaa lapsillemme hyvin voiva perhe. Riitelemme sitten "omalla ajalla". Vaikeaa se toki välillä on mutta päätimme ettemme luovuta. Rakkauttakin kun riittää. Kiitos muuten kaikille jo tähän mennessä vastanneille, omista näkemyksistä. Lisääkin mielelläni kuulen. Ap

Pikkulapsiarkea ei osaa ennakoida ennen lasta. Hyväkin suhde voi kariutua kun hormonit heittelee ja on univajetta ja muutenkin kovin rankkaa. Käsittääkseni vasta kun lapsi on parivuotias alkaa arki yleensä tasaantumaan. En yhtään ihmettele, että monet eroavat, varsinkin jos eivät ole osanneet varautua siihen, että tosiaan se äitikään ei välttämättä ole yhtään oma itsensä. Lapsi myös muuttaa vanhempiaan aika vikkelään tahtiin ja kiinnostuksen kohteet ja mielipiteet voivat monilla muuttua ihan päälaelleen, niin isillä kuin äideilläkin.

Meillä on 2 pientä lasta. Pian 4 ja 2 vuotiaat tytöt, joista varsinkin pienempi on saanut vanhempansa varpailleen. Raivarit on niin kovia, että meillä on nyt lääkäriaika kun ei tunnu enää normaalilta, että lähes päivittäin tulee tunnin suorahuuto raivareita joiden syytä ei ymmärretä ja johon ei keksitä mitään apua. Mutta meitä tämä lapsiarki on onneksi vain yhdistänyt, en kuitenkaan ihmettele tosiaan eroavia pareja, koska sitä ei voi koskaan edes kuvitella kuinka paljon lapset elämää muuttaa. 

- N25 

Omassa tapauksessani raskaus oli vahinko mutta isä heti ihan innoissaan ilmoitti että tottakai haluaa pitää lapsen, niinkuin minäkin. Aborttia ei edes harkittu. Kaikki sujui hyvin, alettiin tehdä sitä lapsiperheen kotia, hankittiin vaunuja, pinnasänkyä jne, ikinä en huomannut mitään ihmeellistä miehessä. Raskausviikolla 29, mies kuitenkin tuli töistä kotiin ja sanoi ettei haluakkaan lasta. Hän ei siis halunnut olla missään tekemisissä lapsen kanssa. Ei osannut sanoa syytä (tai sitten ei halunnut sanoa, "en tiiä" oli ainut mitä sain hänestä irti) kun kysyin. Nyt tilanne on se että mulla on 2v lapsi joka ei ole koskaan tavnnut isäänsä. Isä ei ole tehnyt elettäkään ottaakseen yhteyttä :(

Hän ei sanonut sitä ääneen mutta ymmärsin että hän halusi erota minusta, ja se on ihan ok, mutta sitä en ymmärrä miksi samalla piti erota lapsesta.

[quote author="Vierailija" time="18.05.2015 klo 19:43"]Pikkulapsiarkea ei osaa ennakoida ennen lasta. Hyväkin suhde voi kariutua kun hormonit heittelee ja on univajetta ja muutenkin kovin rankkaa. Käsittääkseni vasta kun lapsi on parivuotias alkaa arki yleensä tasaantumaan. En yhtään ihmettele, että monet eroavat, varsinkin jos eivät ole osanneet varautua siihen, että tosiaan se äitikään ei välttämättä ole yhtään oma itsensä. Lapsi myös muuttaa vanhempiaan aika vikkelään tahtiin ja kiinnostuksen kohteet ja mielipiteet voivat monilla muuttua ihan päälaelleen, niin isillä kuin äideilläkin.

Meillä on 2 pientä lasta. Pian 4 ja 2 vuotiaat tytöt, joista varsinkin pienempi on saanut vanhempansa varpailleen. Raivarit on niin kovia, että meillä on nyt lääkäriaika kun ei tunnu enää normaalilta, että lähes päivittäin tulee tunnin suorahuuto raivareita joiden syytä ei ymmärretä ja johon ei keksitä mitään apua. Mutta meitä tämä lapsiarki on onneksi vain yhdistänyt, en kuitenkaan ihmettele tosiaan eroavia pareja, koska sitä ei voi koskaan edes kuvitella kuinka paljon lapset elämää muuttaa. 

- N25 
[/quote]

Juu näin on. Monesti vaan olen näistä aloituksista lukenut, että tämä lähtenyt osapuoli jättää myös lapsen/lapset. Eli tehdään niin radikaali lähtö. Sitä en oikein pysty käsittämään. Ap

Lainkaan väheksymättä (miesten) todellisuudentajua, mutta ainakin mun miehelle tuli lopulta tosi isona shokkina kuinka kokonaisvaltaisesti vauva tarvitsee huomiota. Monta kertaa oli lähdössä koska "en mä voinut tietää tän olevan näin rankkaa!" Eipä tietenkään, siitä että ehkäisy jätettiin suunnitellusti pois lapsen syntymään meni yli kaksi vuotta. Ei siinä välissä ollut aikaa eikä mahdollisuuksia ottaa selvää mm. muuttuvasta parisuhteesta, siitä että ihan oikeasti kumpikaan ei välttämättä nuku ensimmäiseen puoleen vuoteen jne.

Ihme että mies on vielä minun ja tuon neljävuotiaan elämässä.

[quote author="Vierailija" time="18.05.2015 klo 20:04"]

[quote author="Vierailija" time="18.05.2015 klo 14:44"]

Kyllä se ravasi neuvolat ja valmennukset mukana, toki aina ennen vastaanottoa alkoi entulepidävittupentus/tuunsittenkinkultajaanteeks- veivaus. Niissä joko räyhäsi tai ylenkatsoi koko juttua. Sai osallistua jokaiselle lääkäri/neuvolakäynnille halutessaan, mutta ei tainnut psyyke kestää. Kerran esim. isommasta kaupungista äitipkl:lta tullessa kilahti ja jätti mut seisomaan maha pystyssä miinus 30 pakkaseen muutama kilsa ennen terkkaria, jossa olis ollut just heti neuvola (huom, ei julkista liikennettä, oma auto jäässä). Synnytyksen saavuttua katosi tavoittamattomiin, sitten ilmestyi synnytyssaliin riitaa haastaen. Jaksoi länkyttää melkein pari tuntia kunnes tajusi, etten ollut just siinä hetkessä ymmärtäväisellä kompromissi- ja neuvottelutuulella.

Se jätti meidät laitokselle. Oli hortsaloora odottamassa ja se tiesi oikein hyvin että on vauva tulossa. Loora paljasti mulle tekstarilla suhteen just kun olin synnyttänyt ja vielä sairaalassa. Äijä oli yrittänyt saada pari-kolme kärpästä yhdellä iskulla. Eipä onnannut. Meihin päin ei ole mitään asiaa, toivon vain vittumaista elämää niille molemmille. Siel se Loora ottaa turpaansa ny toivottavasti joka päivä ja äijää vituttaa putkareissut :D

[/quote]

Sitten vielä jatkokysymys ilman mitään vittuilua: Miksi tehdä lapsia tällaisen ihmisen kanssa, josta ilmeisesti jo ennen raskauttakin on nähnyt ettei ihan tasapainoinen ole? Kun näitä kuvailtuja pariskuntia oikeasti on.

[/quote]

No, jokaisella on tuohon varmaan ihan yksilölliset lähtökohdat. Olin tapaillut tätä heppua noin puoli vuotta ja tyyppi oli tietoinen, etten käytä mitään ehkäisyä, hyväksyi sen ja jopa arveli itsekin, että hänestä tulisi hyvä isä. Ikää miehellä yli neljäkymmentä, eikä aiempia lapsia. Käytöksen patologisuus ei siinä vaiheessa tullut esille, emmekä koskaan edes asuneet yhdessä. Ehkäisemättömyys johtui siitä, että olin käytännössä saanut lapsettomuustuomion; ex-miehen kanssa käytiin kaikki lapsettomuushoidot läpi ja keskenmenoja oli jo useita. Ja minulla myös ikäkin lähemmäs neljäkymmentä. Toki ymmärsin ja toivoinkin, että se promillen miljoonasosan mahdollisuus saattaisi osua kohdalle. Oltiin siis sillä ajatuksella että tulee jos tulee. Ja olisin/olenkin ollut oikein tyytyväinen ja pärjännyt hienosti yksinhuoltajanakin.

Lisäksi olen omillani toimeen tuleva, hyvin koulutettu, asunnollinen ja itsenäinen, ihan hyvin pärjäävä ihminen. Lapsen saaminen ei olisi ollut mikään katastrofi. Ja olisi paradoksaalista ollut lähteä aborttiin kaikkien niiden pettymyksien jälkeen, kun se minimaalinen todennäköisyys sitten paukahtikin kohdalle. Se oli suoranainen ihme ja vielä ihmeellisempää oli, että sain kannettua lapsen täysiaikaiseksi ja synnytettyä täysin terveenä. Aborttiin en tosiaan olisi pystynyt tällä taustalla.

Lapsen isän oireilu alkoi raskauden alettua ja paheni odotuksen mittaan. Se oli julmaa leikkiä, kunnes kulminoitui noihin em. tapahtumiin. Raskausaikana mies oli välillä rakentamassa yhteistä kotia esim. oli yhdessä lastenvaunuostoksilla, kokosi pinnasänkyä, suunnitteli yhteen muuttamista jne. Väliin tuli sitten taas totaalihylkäys. Ja minun selän takana siis pyörittivät Looran kanssa suhdetta. Jossain vaiheessa paljasti, että oli ollut fyysisesti väkivaltainen aiemmissa suhteissaan, mutta minun kohdallani ennen vauvan syntymää harrasti vain julmaa henkistä väkivaltaa koko raskausajan. Painotan, että tämä ei tullut esille tapailuaikana, toki jokseenkin hankalahko luonne kyllä oli. Helvetti alkoi siis raskauden alettua.

Selvää on, ettei tällä ihmisellä ole ollut sijaa elämässämme. Alkuun yritti käydä kotonamme tapaamassa ja esim. kylvettämässä lasta, mutta Loora nosti metelin ja kielsi käymästä meillä. Ja mies piti sitä julmaa leikkiänsä yllä koko ajan, hyväksyy-hylkää-yrittää taas-hylkää jne. Ei sellainen käytös ole etenkään lapsen kannalta millään tavalla hyväksi. Sekin vähä loppui siihen, että äijä sitten lopulta kerran käydessään hakkasi sekä minut että lapsen (silloin 1 v.). Lähestymiskieltoa ja tuomiohan siitä lätkähti. Nyt pidän visusti huolen ettei tämä hirviö pääse häiriköimään enää yhtään enempää. Olen nyt oikein tyytyväinen ja pieni tytär on aivan suloisin koko maailmassa :)