Toinen lapsi tulee pian ja tunteet myllerryksessä

Liekö sitten vain hormoneista johtuvaa, vai mistä kyse. Jäin juuri "oman loman" kautta äitiyslomalle. Olen nyt viikon verran ollut kotona odottamassa toista lasta. Toisaalta ihana saada toinen lapsi, mutta itse kotona oleminen on alkanut ahdistaa. Huomaan, etten ole mikään kotiäitityyppi ollenkaan. En juuri nauti kotona puuhastelusta. Rakastan esikoistani niin, että joskus ihan pakahduttaa. Mutta se, että hääritään täällä kotona ja käydään jossain puistoissa ahdistaa kauheasti. Se on ok silloin, kun teen tätä viikonloppuisin ja saan arkena olla töissä aikuisessa seurassa ja käyttää päätäni välillä johonkin muuhunkin. Koko äitiyskuvio, jossa toiset äidit sanelevat mikä on oikein ja hyvää äitiyttä kuristaa kurkkua.

Elämän sisältö on jo nyt kaventunut. Stressaan siitä, onko kotona kaikki tip-top, niin kuin mammablogeissa. Kun se on tavallaan ainoa, missä voin nyt kunnostautua, kun en enää voi näyttää kynsiäni töissä. Sanomattakin selvää, että kodissa on mielestäni kaaos, joka jatkuvalla siivoamisella ei katoa mihinkään. Herään, pyykkään, siivoan, hoidan esikoista. Seuraavana aamuna kaikki alkaa uudelleen. Töissä käydessäni kotona puuhasteltu tuntui sentää vaihtelulta ja vapaa-ajalta.

Myös synnytys ja uusi arki kahden lapsen äitinä pelottaa. Pelkään ennenaikaista synnytystä kuten esikoisesta. Periaatteessa synnytys voi käynnistyä minä yönä tahansa, enkä koe olevani vielä siihen valmis. Haluaisin vielä vähän aikaa olla raskaana, edes täysille viikoille, vaikka tässäkin tilassa on välillä fyysisesti aika kurjaa. Katson kaikkea tunteellisesti ja mietin, että kohta kaikki on peruuttamattomasti muuttunut. Miten selviän vielä yhden pienen kanssa, kun esimerkiksi esikoisella on nyt kova uhma ja joka yö heräämme hänen kauhukohtauksiinsa. Tästä tulee kamala kaaos, kun yhden lapsen sijaan kaksi lasta herää toistensa itkuun. Lisäksi olen alkanut jotenkin tuntea sääliä esikoista kohtaan, koska kohta hänen elämänsä on myös muuttunut, ja tuntuu pahalta, että hän saattaa tuntea olonsa hylätyksi. Hulluinta on vielä se, että samaan aikaan ihailen elämän ja maailman kauneutta, ja mietin, että mistäköhän sekin on merkki. On koko ajan sellainen kutina, että jotain menee vielä pieleen synnytyksessä. Pelkään, että kuolen synnytykseen, enkä näe enää esikoista. Ja mietin, miten esikoisen käy ilman äitiä.

Te useamman lapsen äidit. Onko teillä ollut samoja ajatuksia, vai olenko tulossa vaan hulluksi? En voi varsinaisesti nimetä, ovatko tunteeni ahdistusta, masennusta, haikeutta, surua, onnea tulevasta? Eli tunteet ihan pinnassa laidasta laitaan.