Lue keskustelun säännöt.
lähteäkö vaiko eikö
01.05.2015 |
Tiedän että minun olisi paras erota miehestäni ja lähteä. Jättää lapset isälleen, aloittaa uusi elämä. Olen vuosia tätä vatvonut, mutten kykyne tekemään sitä lopullista päätöstä.
Näivetyn elävältä jos en lähde. En vain kykene siihen. Olen n n aikuisen elämäni, 20 vuotta ollut tässä suhteessa. En tiedä edes kuka olen. En osa asettaa itseäni missään etualalle. Itkettää liikaa jos ajattelen sitä hetkeä kun hyvästelen lapset. Onko mulla edes mitään oikeutta tehdä heille näin? Olenko vain itsekäs?
Mulla ei ole ketään kenen kanssa jutella tästä.
Kommentit (34)
Mulla on fyysistäkin kremppaa kyllä. Rajoittaa sekin jaksamista. Tuntuu että yännekin kirjoittaminen oli virhe. Että olisi vain parempi olla hiljaa ja kadota joku päivä. Jos vain uskaltaisin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 13:42"]Mulla on fyysistäkin kremppaa kyllä. Rajoittaa sekin jaksamista. Tuntuu että yännekin kirjoittaminen oli virhe. Että olisi vain parempi olla hiljaa ja kadota joku päivä. Jos vain uskaltaisin.
Ap
[/quote]
Miksi? Kyllä näistä asioista on hyvä jutella, saa vähän oman pään ulkopuolistakin perspektiiviä.
Aloita kysymällä lapsiltasi, että miltätuntuisi, jos äiti lähtisi eikä olisi enää koskaan kotona heidän kanssaan, voi olla, että saisit jotain perspektiiviä asiaan.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 13:38"]Niin no en ole masentunut vaan itse ajattelen sairaudestani positiivisesti ja olen kiitollinen ettei ole tappava sairaus. Välillä vaan saa kuulla perheen jäseniltä kuinka pilalla heidän elämänsä on kun joskus ei pysty jotain kivaa tekemään koska olen kuulemma aina kipeä...
[/quote]
No sitten olet ilmeisesti ainakin joillekin perheenjäsenillesi katkera? Onko sinulla lapsia? Aika vaikea kuvitella lasta joka ilolla luopuisi aika puutteellisestakaan vanhemmasta...
AP. Olen entinen mielenterveyspotilas. Masennus uusi pari kertaa, kun elämässä tuli todella vaikeita tilanteita eteen. Itselläni alkoi koulukiusaamisesta, josta masennuin. Sitten työpaikkakiusaamisesta, josta paloin loppuun ja viimeisin masennus syntyi kroonisen kivun kanssa selviytymisestä, jota kesti neljä vuotta, joten todellakin tiedän mitä on elää elämänsä synkimmissä vesissä.
Kerroit olevasi hoitosuhteessa, millaisessa jos saan kysyä? Kuuluko siihen pelkkä lääkitys vai onko hoitosuhteeseen yhdistetty myös terapia eli psykologilla keskustelukäynnit? Itselläni lääkkeet eivät tuoneet juuri koskaan suurinta helpotusta, kuin silloin ihan joskus alussa. Keskusteluterapia ja ongelmien juurisyihin paneutuminen oli mulla se, joka auttoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikset ottaisi lapsia mukaan? Niinhän naiset yleensä tekevät. Kyllä lastenkin kanssa voi tehdä paljon enemmän mitä haluaa kun mies ei ole päsmäröimässä joka välissä.
Lääkkeitten lisäksi juttelen sairaanhoitajan kanssa kahden viikon välein. Syksyllä ehkä mahdun ryhmäterapiaryhmään. Sellainen hoitosuhde.
Ja tosiaan, en voi ottaa lapsia mukaani, koska mulla ei ole varaa kuin juuri ja juuri yksiöön, ja muutenkin, kun mun ongelma on jaksamisessa, se jaksaminen ei yhtään siitä kasva jos joutuisin yksinhuoltajaksi. Ajattelen tässä nyt lasten parasta, enkä perinteistä sukupuoliroolijakoa. Isänsä on parempi ja jaksavampi lasten kanssa. Minä jaksoin yli kymmenen vuotta, en enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että ajattelet lasten parasta, etkä muutenkaan tunnu ajattelevan selkeästi, vaan kaikkea värittää masennuksen tuoma itsesääli. Se on sitä sairautta, sun lääkitys ei selvästikään oikeasti ole kohdillaan, pyydä siihen muutosta.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2015 klo 13:49"]
Aloita kysymällä lapsiltasi, että miltätuntuisi, jos äiti lähtisi eikä olisi enää koskaan kotona heidän kanssaan, voi olla, että saisit jotain perspektiiviä asiaan.
[/quote]
No ootko ihan pipi vai mikä. Turha lapsia on tuollaisilla puheilla säikytellä. Mut kyllä totuus on, että lapset kärsii jos vanhemmat kärsii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kysyppä seuraavalla kerralla kun käyt sairaanhoitajan luona, että saako teidän kunnassa kotiapua? Se vois helpottaa tota sunkin taakkaa ja väsymystä, kun saisit välillä keskittyä muuhun. Et ilmeisesti ole työelämässä? Miten nukut? Kaikkihan me tiedetään et unettomuus vaikuttaa jaksamiseen, mut se vaikuttaa suoraan myös mielialaan.
Jos lähdet niin kai sinä kaupungin vuokra-asunnon saat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä isovanhempia tai muita ihmisiä lähellä, jotka voisivat auttaa? Pääsisitkö vaikka näin alkuun jonkun tuttavan mökille itseksesi päiväksi tai pariksi, tai vaikka pidemmäksikin aikaa? Jos saisit jonkun paikan, johon voisit tarpeen tullen vetäytyä vaikka ihan säännöllisestikin? Jo muutaman päivän irtiotto voi helpottaa kummasti, varsinkin jos saat sen sovittua niin, että tiedät pääseväsi pois useamminkin.
Kun mulla alkoi pää hajoilla ja olin todella uupunut äiti- ja vaimorooliin, sain sovittua viikonlopun ystäväni asunnolle kun hän oli itse poissa. Se auttoi kummasti. Olen sen jälkeen tehnyt näin useamminkin. Ja vaikka tuntuisi siltä, että mikään parin päivän vetäytyminen ei auttaisi mihinkään, niin kokeile ensin. Minäkin olisin halunut mieluiten hävitä kokonaan, tai ainakin vähintään puoleksi vuodeksi jonnekin vain pois. Metsän keskelle...
Kun pääsee niistä kotiympyröistä hetkeksi iralleen, saa olla ilman jatkuvia vaatimuksia ja pyyntöjä, saa kuunnella itseään ihan rauhassa -niin se jo auttaa saamaan 'ilmaa' ympärilleen.
Oletko jutellut miehesi kanssa tästä kaipuusta? Minua jännitti kertoa omista tuntemuksistani omalle miehelleni. Pelkäsin rikkovani jotain. Oli vaikeaa myöntää kuinka uupunut olin, kuinka hukassa itseni kanssa. Mutta hän ymmärsi ja mielellään soi minulle tuollaisen irtioton. Samoin on hänkin saanut välillä vetäytyä vanhempiensa mökille itsekseen toviksi (itseasiassa useammin kuin minä, mutta minä olenkin se 'vahvemp astia' meidän suhteessa). Uskalla puhua miehellesi.
Sitten kun saat itsellesi järjestettyä tällaisen 'retriitin', niin älä odota itseltäsi mitään. Ole juuri niinkuin haluat ja hyväksy itsesi sellaisena kuin sillä hetkellä olet. Vaikka viettäisit neljä päivää sängyssä torkahdellen läppärin kanssa. Minua helpotti myös ylös pulpahtelevien ajatusten kirjoittaminen.
Toivotan sinulle paljon voimia ja onnea tuollaisen irtioton järjestämiseen. Älä tarraudu liikaa tuohon 'kaikki tai ei mitään' tunteeseen. Hyväksy oma väsymyksesi ja luota siihen, että sinulla on oikeus pyytää ja saada apua siihen. Älä tunne syyllisyyttä avun saannista (ihan varmasti sinäkin pääset ja saat auttaa jotakuta joskus). Ota pienikin apu vastaan (saatko koskaan olla aivan yksiksesi kotona useamman tunnin? Tekemättä mitään, vaatimatta mitään itseltäsi... Halaus
-tiedän niin tuon tunteen
Niin no en ole masentunut vaan itse ajattelen sairaudestani positiivisesti ja olen kiitollinen ettei ole tappava sairaus. Välillä vaan saa kuulla perheen jäseniltä kuinka pilalla heidän elämänsä on kun joskus ei pysty jotain kivaa tekemään koska olen kuulemma aina kipeä...