Sopimaton tilanne, jossa sinua on naurattanut?

Joskus on imettäessä vauva hermostunut kun minua naurattaa ja tissit hytkyy hervottomasti.

Hiljainen hetki ala-asteella tsunamin uhreille.

Kaverin vihkiäisissä kirkossa. Mummonsa halusi laulaa parille. Vanha, raakkuva ääni ja tunteella vedetty virsi.

Mä olen lapsesta asti arvostanut vanhuksia ja olin mummin tyttö loppuun asti, rakastin vaikka hän oli lopulta vanha ja hupsu muistisairas.

Mutta se virsi oli pitkä. Se vaan kesti ja kesti. Häpeän vieläkin tyrskähdystäni.

Ei paha, mutta taru sorm… -ykkösleffan ensi-illassa repesin huutonauruun sillä hetkellä, kun 3d-sauron rupesi huitomaan mahtimelallaan. Ihan leffan alussa, siis, ja kyllä katseet olivat murhaavia 😂

Minä alan aika herkästi nauramaan, tai ainakin hymyilemään, silloin kun minua jännittää tai hermostuttaa. Onneksi olen oppinut peittelemään sitä vuosien aikana mutta onhan se todella rasittavaa kun koko ajan joutuu keskittymään naurun/hymyn peittelemiseen eikä siksi pysty kuuntelemaan toista ollenkaan.

Yhden sukulaisen hautajaisissa kun pappi alkoi laulamaan värisevällä falsettiäänellä.

Minua alkaa aina naurattamaan teini ikäisen tyttäreni kanssa! Pahin oli kun käytin häntä tk:lla pienen tapaturman jälkeen polvivamman vuoksi. Vilkaistiin toisiamme ja sen jälkeen ei naurulle tullut loppua. Se oli aivan jäätävän kauheeta... Niin noloa!!!

Ryhmäterapiassa jonkin mielleyhtymän takia... Sain jotenkuten naamioitua itkuksi, onneksi oli maskit niin ei suu näkynyt.

Nauratti kun naapurin mies liukastui ja lukui, koira katsoi erikoisella katseella miestä. Huoletti vähän sattuiko. En nauranut, pokka piti, miestä taisi naurattaa.

Vierailija kirjoitti:

Nauroin kun näin koiran jäävän auton alle. En siis itse jutulle, mutta se vaan jotenkin näytti niin hassulta ku se vaan lens ja sitten päästi ulinan... Kunnes ei enää ulissut 😂

Ei todellakaan ole ihme, ettet naista löydä. Kuo let kusipää yksinäisenä mul kkuna. Ai niin... keskustelun teeman huomioon ottaen; se muuten naurattaa.

Olin teininä iltalukiossa terveystiedon tunnilla, ja tehtävänä oli pienryhmissä kertoa oman elämän surullisesta tapahtumasta (tai jotakin vastaavaa). Eräs nainen alkoi kertoa kissansa kuolemasta. Alkoi naurattaa  ja en saanut naurua loppumaan. Kun hän jatkoi juttuaan, niin uutta naurua vaan tuli. Pyytelin anteeksi ja koitin selitellä tilannetta. Nainen hymyili ja tuntui jopa ymmärtävän.  

Näin jälkikäteen katsottuna syyt tuollaiseen olivat jännitys sosiaalisissa tilanteissa, kuormittuneisuuteni ja se kun en ollut tottunut olemaan tilanteissa, joissa käsitellään tunteita. Ja ei ollut tosiaankaan mitään "ai, jotain kissaa ikävöi" -ajatusta mulla.

Appiukon hautajaisissa, pappi lauloi jotain liikuttavaa psalmia (sanat sopivat siihen hetkeen hyvin) mutta niin nuotin vierestä kuin vain voi. Itketti ja suretti ja se laulu oli niin koskettava ja ihan hirveä ja alkoi naurattaa ja ja se pappi vaan lauloi ja itkun ja nauroin. Onneksi oli maskit päällä kirkossa ja koska nauroin niin että kyyneleet valuivat silmistä kukaan ei tajunnut, että oikeasti nauroin täysin hysteerisenä. Paitsi teini-ikäinen tyttäreni, joka paheksuu minua edelleen tuon takia. Anteeksi appiukko.

Erään sukulaisen hautajaisissa. Sukulainen luki todella koskettavan adressin, yritin kaikkien edessä pidätellä itkua ja se kaikki purkautuikin nauruna. Olin niin häpeissäni reaktiostani että vieläkin sisimmässä tuntuu, kun mietin absurdia tilannetta :(