Raivostuttava ammatti!
Tänään olen miettinyt sellasta, että on tää kotiäitiys kyllä aikamoinen ammatti! Tekee lopen väsyneenä henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä ja vielä kaiken lisäksi joku yrittää parhaansa mukaan estellä ja ärsyttää sua! Mulla tilanne on siis se, että on vauva ja sitten tuollainen uhma-ikäinen lapsi. Vauva valvottaa yöt ja uhma-ikäinen tekee kaikkensa, että työ olis entistä hankalampaa. Hän kävelee edessä hitaasti, jos mulla on kiire johonkin, takertuu kiinni mun jalkoihin, heittelee ruokaa lattialle ruokapöydässä yms kun yritän syöttää vauvaa... Ihan normaalia uhma-ikäisen käytöstä tietenkin, mutta välillä vaan niin raivostuttavaa!!!!
Mietiskelin sitä, että missä muussa ammatissa on sellaista, että kun yrität tehdä työtäsi, niin joku toinen yrittää koko ajan estää sitä??? Yrität lähettää faksia, niin joku tönii sinua ja kun yrität kirjoittaa dokumenttia, niin joku nappaa sinulta näppiksen ja hiiren käsistä :) Eipä taida kovin monessa työpaikassa sentään tuollaista olla! On tämä kotiäidin homma aika omalaatuinen työ... Vaikkakin välillä niin palkitsevaa ja mukavaakin... Onneksi!
Kommentit (8)
Onneksi en ryhtynyt ala-asteen opeksi, kuten olin aikonut!!! Kai joku vanhustenhoitajan työkin sellaista on, kun dementikot eivät suostu avaamaan suutaan, eivät anna vaihtaa vaatteitaan jne. Niin ja tietenkin työ päiväkodissa! Huh huh! Kyllä näissä omissa riiviöissä on mulle tarpeeksi :)
Erona vanhustenhoitoon on ainakin se, että lapsi oppii koko ajan uutta ja kehitys on pääsääntöisesti positiivista (ainakin terveillä lapsilla), kun taas vanhukset kulkevat toiseen suuntaan. Sekä omaa lastani että isoäitiäni hoitaneena koen tämän eron erittäin selvästi. Uskomattoman paljon kuitenkin löytyy sekä vanhuksille että lapsille yhteisiä piirteitä, reaktioita ja käyttäytymistapoja. Lapsen kanssa eläminen ja hänen kehityksensä seuraaminen ovat kuitenkin suurin ilo, mitä minulla on koskaan ollut, enkä rinnastaisi sitä siihen luopumisen ajanjaksoon, jonka isoäitini rinnalla elin.
Toki jokaisella perheellä on omanlaisensa tilanteet, mutta tämä on oma kokemukseni.
välillä olevani diplomaatti tai rauhanneuvottelija ja yritän opastaa muksujani kaikkien kannalta järkevään lopputulokseen, vaikka bussiin ehtimiseen ilman isompia tappeluita. Joskus tietty joudun rauhaan pakottamisen puolelle, korottamaan ääntäni. Huvini mullakin ;)
tai siis ainakin tällä hetkellä, kun kysytään tekemisiäni, niin sanon olevani kotiäiti.
Minä käsitin kyllä ap:n kirjoituksen ihan posiitivisessa mielessä ja ehkäpä hieman sarkastisesti kujeillen, että onhan se totta, että missään muussa työssä/ammatissa ei kohtaa näin paljon haasteita, esteitä, riemukkaita tapahtumia etc. Toisaalta missään muussa työssä ei ollakkaan 24/7 h työssä, kahvitauot ja lakisääteiset ruokatunnit voi unohtaa, palkkaus on kehnoa, työhönohjaus on usein puutteellista, työkavereiden konsultaatio-apu vaillinaista etc ;-)
Ja lisäisin kommentin tuohon koulu/päiväkoti/vanhus linjaukseen, että ei se ole kuitenkaan sama asia, koska ne " asiakkaat" eivät kokeile sinua henkilökohtaisella tavalla. Minä yritin ottaa lapseni mukaan töihini päiväkotiin samaan ryhmään ja siitä ei tullut kyllä yhtään mitään ;-)
" Opettajan työ on välillä edellä kuvatun kaltaista...
Voimia kotiäidin työhön!"
No, ei ole! Koulussa minä olen " pomo" , kotona en! ;)
-ope
Kyllä minusta ainakin kotiäidin työ on ammattityötä (vaikka usein sitä amatöörit tekevätkin) ja ansaitsisi ihan oikean ammattityön statuksen. Pidetään vaan häntämme korkealla ja ilmoitetaan ylpeästi olevamma kotiäitejä, jos ammattia jossain kysytään. Itse ainakin kirjoitan " kotiäiti" , jos jossain lomakkeessa sellaista kysytään. Jotenkin sen ammattinimikkeen käyttäminen, mistä virasta nyt olen hoitovapaalla, ei oikein antaisi oikeaa kuvaa.
Ja mitä työoloihin tulee, niin kyllä ne joskus ovat todella kamalat. Pelkästään kaikenlaisten normaalien työsuhde-etujen (ruoka- ja kahvitauot, viikkovapaat, lomat, työterveyshuolto) täydellinen puuttuminen sekä olematon palkka ottavat joskus päähän. Siihen sitten lisäksi näiden " asiakkaiden" hankaluus. Ja onko olemassa muuta ammattia, jonka harjoittajia voidaan syyllistää niin paljon kuin kotiäitiä!
Vaan on tässä sentään ilotkin. Ei tarvitse kuin lukea tältäkin palstalta niitä kirjoituksia, joissa työäidit valittavat, kuinka omat pikku taaperot itkevät silmät päästään, kun joutuvat jäämään päivähoitoon, niin jo taas muistaa, miksi tätä työtä tekee. Tai niistellä pientä sohvannurkassa torkkuvaa nuhanenää ja miettiä, kuinka helppoa onkaan, kun ei tarvitse miettiä, mitkä kaikki asiat työpaikalla jäävät tekemättä, kun joutuu jäämään sairaan lapsen takia pois töistä.
Olin itse kotiäitinä viisi vuotta, ja nyt palannut työelämään, ja vaikka työelämän ja perhe-elämän yhteensovittaminen onkin monimutkaista niin silti työssäkäyvänä on helpompaa. Kotiäidin työ on ihan oikeaa työtä, ja erittäin vaativaa sellaista. Ihan hassulle tuntuu kun ennen lapsia oma työni tuntui todella stressaavalle, mutta nyt ihan uudella tavalla osaa tehdä työtään. Kotiäiti aikana kasvoin niin paljon ihmisenä, sosiaaliset taidot lisääntyi, kärsivällisyys kasvoi, kyky tehdä monta asiaa yhtä aikaa, organisointitaidot, neuvottelutaidot jne. Olen kyllä työnantajalle aika tehopakkaus verrattuna siihen mitä ennen kotiäitivuosiani.
Voimia siis kaikille kotiäideille, teette hienoa työtä, se " oikea" työelämä kyllä odottaa, eikä kotona ollessaan menetä mitään, vaan hankkii todella tärkeitä taitoja työelämää varten. Ei tunnu pienet ristiriidat työpaikallakaan millekään siihen verrattuna kun mitä voi olla tunteet omassa mielessä uhmaikäisen kanssa!
Voimia kotiäidin työhön!