Lue keskustelun säännöt.
Mistä jatkaa, kun on menettänyt lähes kaiken?
16.04.2015 |
Äiti, isä ja puoliso: kaikki kuolleet. Sisaruksia ei ole. Muita sukulaisia ei kiinnosta. Ystäviä, muutama kaukana asuva. Lapsia kaksi, toinen vielä kovin pieni ja toinen koululainen.
Lasten takia pitäisi jaksaa, mutta olen niin yksin! Tekisi mieli vain nukkua pois, puolisoni luokse.
Miksi sitä ei silloin vielä jokin aika sitten ymmärtänyt, kuinka onnellinen olinkaan, kun kaikki oli vielä hyvin. Nyt olen saanut opetuksen, mutta en todellakaan tiedä, mitä tällä opilla teen.
Kommentit (38)
Kiitos 22! Lapsista olen jaksanut ainakin tähän asti mielestäni pitää ihan hyvin huolta. Ulkoillaan paljon ja yritetään aina lähteä vapaa-aikana jonnekin, jotta saadaan edes jotain "kivaa ja hauskaa" meidän elämään. Myös arjen rytmin olen yrittänyt pitää entisellään, ettei kaikki muutu. Mutta pahimpia on nämä päivät, kun en itse ole töissä, isompi lapsi koulussa ja pienempi päiväkodissa (teen lyhennettyä työpäivää vielä jonkin aikaa, jotta saan erinäisiä asioita hoidettua, joita ei ihan vähän tällaisessa tilanteessa olekaan).
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 12:30"]
Ota siltä kannalta, että moni olisi iloinen jos vanhemmat ja puoliso olisivat kuolleet. Itselläni käy usein mielessä ajatus, että kyllä olisi ihanaa elää lasten kanssa ilman puolihullua äitiä ja kontrolloivaa miestä. Ja et ilmeisesti ole menettänyt omaisuuttasikaan? Eli itse asiassa olet menettänyt vanhempasi ja puolisosi. Aikuisväestössä kaltaisiasi on vaikka kuinka paljon.
[/quote]
Minäkin ajattelin, että täällä valittaisi joku tsunamissa lapsensa menettänyt työkyvytön hometalon omistaja. Miten se onkin nykyihmiselle niin vaikeaa selvitä tavallisista elämään kuuluvista menetyksistä? Aikansa niitä suree ja sitten suru on surtu. Ei siihen mitään oikoteitä ole, toipuminen on ihan yhtä nopeaa vippaskonsteilla kuin ilmankin.
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 18:56"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 16:06"]
Tuosta yhdestä epäempaattisesta jankkaajasta tulee ihan mieleen yksi työntekijä työpaikallani. Isäni kuoli äkillisesti iltayöstä ja olin loppuviikon (to-pe) pois koska lähdin aamulla kotipaikkakunnalleni ensinnäkin läheisten tueksi ja hautajaisia järjestelemään. Sain sairauslomaa nämä päivät. Tämä työntekijä oli niin empaattinen, että sanoi minulle, että minä en ollut päivääkään pois töistä kun äitini ja isäni kuoli, ei se mitään auta. Kyllä työnteko on parasta lääkettä, turha siinä on jäädä murehtimaan. Niinpä niin. Hän itse jää pian eläkkeelle, en viitsinyt edes kysyä, minkä ikäisenä on menettänyt vanhempansa. Voi olla, että isäni oli kuollessaan nuorempi kuin tämä nainen. On ihan eri asia, jos iäkkäät vanhemmat ovat vaikka hoitokodissa/sairaalassa ja tietää lopun tulevan, kuin yhtäkkinen kuolema kun elinvuosia vielä pitäisi olla edessä.
[/quote]
Tästä voisi joku keittiöpsykologi tehdä diagnoosin, ettet toki masentunut mutta kyynistyit. Joka tapauksessa osanottoni menetyksesi johdosta.
Taidan olla tuo jankkaaja, ja isäni kuoli auto-onnettomuudessa kohtalaisen nuorella iällä, mutta eipä tuolle mitään voinut. Jos tuollaisesta masentuu, voisi yhtä hyvin masentua siksi, että joka ilta aurinko laskee. Ei sille mitään voi. Surra pitääkin, mutta ei sen pidä antaa hallita elämäänsä!
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 12:46"]Vali vali. Aika harva nainen arvostaa miestään sen eläessä (ainakin av palstan kirjoitusten perusteella) joten ei se pitäisi olla kovin suuri menetys kun se kuolee pois. Useimmat varmasti kaipaisivat lähinnä sen miehen rahoja, mutta onhan sitä kaikkia henkivakuutuksia, leskeneläkkeitä, tukia, perintöjä ym.
[/quote]
Kylläpä sinulla on selektiivinen lukutaito. Sen näkee mitä tahtoo nähdä ja sinä näet kyllä todella suppeasti. Itse sen sijaan kirjoitat selkeästi miten sinä taas arvostat naisia ja sitten haukut naiset, vaikka itse olet paljon pahempi.
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 20:33"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 18:56"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 16:06"]
Tuosta yhdestä epäempaattisesta jankkaajasta tulee ihan mieleen yksi työntekijä työpaikallani. Isäni kuoli äkillisesti iltayöstä ja olin loppuviikon (to-pe) pois koska lähdin aamulla kotipaikkakunnalleni ensinnäkin läheisten tueksi ja hautajaisia järjestelemään. Sain sairauslomaa nämä päivät. Tämä työntekijä oli niin empaattinen, että sanoi minulle, että minä en ollut päivääkään pois töistä kun äitini ja isäni kuoli, ei se mitään auta. Kyllä työnteko on parasta lääkettä, turha siinä on jäädä murehtimaan. Niinpä niin. Hän itse jää pian eläkkeelle, en viitsinyt edes kysyä, minkä ikäisenä on menettänyt vanhempansa. Voi olla, että isäni oli kuollessaan nuorempi kuin tämä nainen. On ihan eri asia, jos iäkkäät vanhemmat ovat vaikka hoitokodissa/sairaalassa ja tietää lopun tulevan, kuin yhtäkkinen kuolema kun elinvuosia vielä pitäisi olla edessä.
[/quote]
Tästä voisi joku keittiöpsykologi tehdä diagnoosin, ettet toki masentunut mutta kyynistyit. Joka tapauksessa osanottoni menetyksesi johdosta.
Taidan olla tuo jankkaaja, ja isäni kuoli auto-onnettomuudessa kohtalaisen nuorella iällä, mutta eipä tuolle mitään voinut. Jos tuollaisesta masentuu, voisi yhtä hyvin masentua siksi, että joka ilta aurinko laskee. Ei sille mitään voi. Surra pitääkin, mutta ei sen pidä antaa hallita elämäänsä!
[/quote]
[/quote]
En ole kyyninen, mutta ihmettelen joskus kuinka monet onnistuvat elämään jotenkin niin suojattua elämää, että sitten kun väistämätön tapahtuu, eli joku läheinen kuolee, ja yleensä aika monikin, se tulee jotenkin yllätyksenä ja hirveänä masentavana iskuna. Jos antaa itselleen luvan surra, ei suru sinänsä ole syy masentua. Eihän se tietenkään kivaa ole jos itselle rakas ihminen kuolee, mutta pitäisi osata iloita siitä, että ainakin se ihminen oli rakas! Yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, ettei siihen olisi ikinä voinut edes tutustua. Se se vasta ikävää olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:00"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 12:30"]
Ota siltä kannalta, että moni olisi iloinen jos vanhemmat ja puoliso olisivat kuolleet. Itselläni käy usein mielessä ajatus, että kyllä olisi ihanaa elää lasten kanssa ilman puolihullua äitiä ja kontrolloivaa miestä. Ja et ilmeisesti ole menettänyt omaisuuttasikaan? Eli itse asiassa olet menettänyt vanhempasi ja puolisosi. Aikuisväestössä kaltaisiasi on vaikka kuinka paljon.
[/quote]
Minäkin ajattelin, että täällä valittaisi joku tsunamissa lapsensa menettänyt työkyvytön hometalon omistaja. Miten se onkin nykyihmiselle niin vaikeaa selvitä tavallisista elämään kuuluvista menetyksistä? Aikansa niitä suree ja sitten suru on surtu. Ei siihen mitään oikoteitä ole, toipuminen on ihan yhtä nopeaa vippaskonsteilla kuin ilmankin.
[/quote]
Oho. Oletkos kuullut sellaisesta ominaisuudesta ihmisessä kuin empatiakyky? Oletettavasi olet itsekin haudannut puolisosi ja selviytynyt siitä laudaturin arvosanoin ja saanut runsaasti pään silitystä? Onnittelut valitsemallasi tiellä. Toivotaan nyt kuitenkin että panostat uraasi ja jätät lapset hankkimatta. Ettei mee vippaskonsteiluksi viattomien elämä.
Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kultakerrosta saa
hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan
On paljon tasoja vielä meidän edessä
Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä
Tuhon kynsissä oon, aikamme sieluton
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap,ihan kamalaa..olen todella pahoillani,että elämässäsi on ollut noin lopullisia menetyksiä ja vielä useita.
paljon jaksamista sinulle,muuta en osaa sanoa eikä minulla ole lohdutuksen sanoja.
aika varmaan on ainoa joka auttaa..
Voimia AP:lle!!
Minulla on kaksi nuorena leskeksi jäänyttä ystävää, molemmat myös pk-seudulla. Toisella ei sukulaisia lähellä, toisella onneksi on. Molemmat ovat saaneet korvaamatonta vertaistukea nuorten leskien -ryhmästä. Siellä kuitenkin kaikki ovat enemmän ja vähemmän samassa tilanteessa.
Yksinäinen arki kotona on pahinta. Ja juuri se, ettei nopeaa muutosta ole tulossa. Mutta vähitellen, vuosien kuluessa, tilanne helpottaa ja olo kohenee.
Toivottavasti taloudellinen tilanne on kohtuullinen, ja saat hoitoapuja sen verran, että pääset joskus ulos. Elokuvissa tai teatterissa voi käydä itsekseenkin, jos ei kaveria löydy mukaan. Ja yleensä joku kaveri (vaikka työkaveri) lähtee mielellään jos vain maltat kysyä. Vaikkei välttämättä halutakaan lähteä ulos, niin kotoa pois lähteminen kuitenkin piristää ja tuo vaihtelua elämään.
Koeta myös harrastaa liikuntaa, puutarhanhoitoa tai muuta pitkäjänteistä ja tuloksellista toimintaa. Ne tuovat lisää kivaa sisältöä elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:17"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:00"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 12:30"]
Ota siltä kannalta, että moni olisi iloinen jos vanhemmat ja puoliso olisivat kuolleet. Itselläni käy usein mielessä ajatus, että kyllä olisi ihanaa elää lasten kanssa ilman puolihullua äitiä ja kontrolloivaa miestä. Ja et ilmeisesti ole menettänyt omaisuuttasikaan? Eli itse asiassa olet menettänyt vanhempasi ja puolisosi. Aikuisväestössä kaltaisiasi on vaikka kuinka paljon.
[/quote]
Minäkin ajattelin, että täällä valittaisi joku tsunamissa lapsensa menettänyt työkyvytön hometalon omistaja. Miten se onkin nykyihmiselle niin vaikeaa selvitä tavallisista elämään kuuluvista menetyksistä? Aikansa niitä suree ja sitten suru on surtu. Ei siihen mitään oikoteitä ole, toipuminen on ihan yhtä nopeaa vippaskonsteilla kuin ilmankin.
[/quote]
Oho. Oletkos kuullut sellaisesta ominaisuudesta ihmisessä kuin empatiakyky? Oletettavasi olet itsekin haudannut puolisosi ja selviytynyt siitä laudaturin arvosanoin ja saanut runsaasti pään silitystä? Onnittelut valitsemallasi tiellä. Toivotaan nyt kuitenkin että panostat uraasi ja jätät lapset hankkimatta. Ettei mee vippaskonsteiluksi viattomien elämä.
[/quote]
Empatiakyky on täysin yliarvostettu ominaisuus. Ne surut kuule päänsilityksillä parane. Ja ihan olen itsekin lähisukulaisia haudannut ja kun sitä tarpeeksi tekee, tajuaa kyllä ettei siihen kuole. Kaikki me täältä lähdetään, kukin aikanamme. Itselleni lapset ovat rakkaimpia ja jos ne menettäisin, kokisin varmasti suurinta surua, mutta varmasti siitäkin ajan kanssa selviäisin. Monesta muustakin asiasta on selvitty. Ihmettelen sitä kuinka ihmiset haluaisivat kauheasti apua ja lohtua muilta ihmisiltä vaikka suru on kuitenkin aina hyvin henkilökohtainen asia, jota ei voi toisen puolesta surra. Voimia ap:lle, mutta elämä jatkuu! Ja se on liian lyhyt hukattavaksi turhaan masennukseen, eikä sitä varmasti ap:n puoliso tai vanhemmatkaan haluaisi ap:n tekevän. Eteenpäin on elävän mieli.
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 20:38"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 20:33"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 18:56"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 16:06"]
Tuosta yhdestä epäempaattisesta jankkaajasta tulee ihan mieleen yksi työntekijä työpaikallani. Isäni kuoli äkillisesti iltayöstä ja olin loppuviikon (to-pe) pois koska lähdin aamulla kotipaikkakunnalleni ensinnäkin läheisten tueksi ja hautajaisia järjestelemään. Sain sairauslomaa nämä päivät. Tämä työntekijä oli niin empaattinen, että sanoi minulle, että minä en ollut päivääkään pois töistä kun äitini ja isäni kuoli, ei se mitään auta. Kyllä työnteko on parasta lääkettä, turha siinä on jäädä murehtimaan. Niinpä niin. Hän itse jää pian eläkkeelle, en viitsinyt edes kysyä, minkä ikäisenä on menettänyt vanhempansa. Voi olla, että isäni oli kuollessaan nuorempi kuin tämä nainen. On ihan eri asia, jos iäkkäät vanhemmat ovat vaikka hoitokodissa/sairaalassa ja tietää lopun tulevan, kuin yhtäkkinen kuolema kun elinvuosia vielä pitäisi olla edessä.
[/quote]
Tästä voisi joku keittiöpsykologi tehdä diagnoosin, ettet toki masentunut mutta kyynistyit. Joka tapauksessa osanottoni menetyksesi johdosta.
Taidan olla tuo jankkaaja, ja isäni kuoli auto-onnettomuudessa kohtalaisen nuorella iällä, mutta eipä tuolle mitään voinut. Jos tuollaisesta masentuu, voisi yhtä hyvin masentua siksi, että joka ilta aurinko laskee. Ei sille mitään voi. Surra pitääkin, mutta ei sen pidä antaa hallita elämäänsä!
[/quote]
[/quote]
En ole kyyninen, mutta ihmettelen joskus kuinka monet onnistuvat elämään jotenkin niin suojattua elämää, että sitten kun väistämätön tapahtuu, eli joku läheinen kuolee, ja yleensä aika monikin, se tulee jotenkin yllätyksenä ja hirveänä masentavana iskuna. Jos antaa itselleen luvan surra, ei suru sinänsä ole syy masentua. Eihän se tietenkään kivaa ole jos itselle rakas ihminen kuolee, mutta pitäisi osata iloita siitä, että ainakin se ihminen oli rakas! Yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, ettei siihen olisi ikinä voinut edes tutustua. Se se vasta ikävää olisi.
[/quote]
Kuule kun suruja ei voi laittaa "paremmuusjärjestykseen". Että olisi joku mittari, että kuinka paljon mitäkin asiaa suree. Asioissa on aina monta puolta. Itsekään en ole esim. kovin itkuherkkä ja olen kokenut todella rankkoja juttuja perheenjäsenten mielenterveysongelmista ja konkursseista koulukiusaamiseen. Siitä huolimatta elämäni meni joskus raiteiltaan kun paras ystäväni löysi poikakaverin.. Jos joku ihminen kokee, että hänellä on vaikeaa, niin empaattinen ihminen ei lähde sitä vähättelemään. Ja suuri enemmistö on ihan vilpittömästi sitä mieltä, että ap on kokenut todella rankkoja asioita. Se että itse et ole niin paljon vaatinut aikaa suremiseen, ei tee sinusta yhtään parempaa ihmistä. Usein itse olen huomannut, että tällaiset tasaiset ihmiset eivät näytä tunteitaan myöskään ilon hetkellä. Se on sitten makukysymys, että onko tunteiden näyttäminen hyvä vai huono asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:27"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:17"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:00"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 12:30"]
Ota siltä kannalta, että moni olisi iloinen jos vanhemmat ja puoliso olisivat kuolleet. Itselläni käy usein mielessä ajatus, että kyllä olisi ihanaa elää lasten kanssa ilman puolihullua äitiä ja kontrolloivaa miestä. Ja et ilmeisesti ole menettänyt omaisuuttasikaan? Eli itse asiassa olet menettänyt vanhempasi ja puolisosi. Aikuisväestössä kaltaisiasi on vaikka kuinka paljon.
[/quote]
Minäkin ajattelin, että täällä valittaisi joku tsunamissa lapsensa menettänyt työkyvytön hometalon omistaja. Miten se onkin nykyihmiselle niin vaikeaa selvitä tavallisista elämään kuuluvista menetyksistä? Aikansa niitä suree ja sitten suru on surtu. Ei siihen mitään oikoteitä ole, toipuminen on ihan yhtä nopeaa vippaskonsteilla kuin ilmankin.
[/quote]
Oho. Oletkos kuullut sellaisesta ominaisuudesta ihmisessä kuin empatiakyky? Oletettavasi olet itsekin haudannut puolisosi ja selviytynyt siitä laudaturin arvosanoin ja saanut runsaasti pään silitystä? Onnittelut valitsemallasi tiellä. Toivotaan nyt kuitenkin että panostat uraasi ja jätät lapset hankkimatta. Ettei mee vippaskonsteiluksi viattomien elämä.
[/quote]
Empatiakyky on täysin yliarvostettu ominaisuus. Ne surut kuule päänsilityksillä parane. Ja ihan olen itsekin lähisukulaisia haudannut ja kun sitä tarpeeksi tekee, tajuaa kyllä ettei siihen kuole. Kaikki me täältä lähdetään, kukin aikanamme. Itselleni lapset ovat rakkaimpia ja jos ne menettäisin, kokisin varmasti suurinta surua, mutta varmasti siitäkin ajan kanssa selviäisin. Monesta muustakin asiasta on selvitty. Ihmettelen sitä kuinka ihmiset haluaisivat kauheasti apua ja lohtua muilta ihmisiltä vaikka suru on kuitenkin aina hyvin henkilökohtainen asia, jota ei voi toisen puolesta surra. Voimia ap:lle, mutta elämä jatkuu! Ja se on liian lyhyt hukattavaksi turhaan masennukseen, eikä sitä varmasti ap:n puoliso tai vanhemmatkaan haluaisi ap:n tekevän. Eteenpäin on elävän mieli.
[/quote]
JOo, huomaa ettei toi empatiakyky ole sulla arvossaan. Surku vaan, se olisi lapsille aika kullanarvoista. Varsinkin juuri siinä surun hetkillä se päänsilitys tulisi tarpeeseen. Se, että saa tukea ja suree rauhassa, kasvattaa ihmiselle empatiakykyä- ja sun kohtalosi on selvästikin päinvastainen. Kiva jos pärjäilet, mutta monilla ihmisillä on aika paljon syvempi ja vivahteikkaampi tunne-elämä kuin sulla. Ja se on arvokas asia. Toisten tunteiden vähättely taas on törkeää. Tunne-elämäsi ei taida olla ihan kunnossa. Ja se on huono juttu kun ottaa huomioon että sulla on lapsia kasvatettavana.
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:58"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:27"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:17"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:00"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 12:30"]
Ota siltä kannalta, että moni olisi iloinen jos vanhemmat ja puoliso olisivat kuolleet. Itselläni käy usein mielessä ajatus, että kyllä olisi ihanaa elää lasten kanssa ilman puolihullua äitiä ja kontrolloivaa miestä. Ja et ilmeisesti ole menettänyt omaisuuttasikaan? Eli itse asiassa olet menettänyt vanhempasi ja puolisosi. Aikuisväestössä kaltaisiasi on vaikka kuinka paljon.
[/quote]
Minäkin ajattelin, että täällä valittaisi joku tsunamissa lapsensa menettänyt työkyvytön hometalon omistaja. Miten se onkin nykyihmiselle niin vaikeaa selvitä tavallisista elämään kuuluvista menetyksistä? Aikansa niitä suree ja sitten suru on surtu. Ei siihen mitään oikoteitä ole, toipuminen on ihan yhtä nopeaa vippaskonsteilla kuin ilmankin.
[/quote]
Oho. Oletkos kuullut sellaisesta ominaisuudesta ihmisessä kuin empatiakyky? Oletettavasi olet itsekin haudannut puolisosi ja selviytynyt siitä laudaturin arvosanoin ja saanut runsaasti pään silitystä? Onnittelut valitsemallasi tiellä. Toivotaan nyt kuitenkin että panostat uraasi ja jätät lapset hankkimatta. Ettei mee vippaskonsteiluksi viattomien elämä.
[/quote]
Empatiakyky on täysin yliarvostettu ominaisuus. Ne surut kuule päänsilityksillä parane. Ja ihan olen itsekin lähisukulaisia haudannut ja kun sitä tarpeeksi tekee, tajuaa kyllä ettei siihen kuole. Kaikki me täältä lähdetään, kukin aikanamme. Itselleni lapset ovat rakkaimpia ja jos ne menettäisin, kokisin varmasti suurinta surua, mutta varmasti siitäkin ajan kanssa selviäisin. Monesta muustakin asiasta on selvitty. Ihmettelen sitä kuinka ihmiset haluaisivat kauheasti apua ja lohtua muilta ihmisiltä vaikka suru on kuitenkin aina hyvin henkilökohtainen asia, jota ei voi toisen puolesta surra. Voimia ap:lle, mutta elämä jatkuu! Ja se on liian lyhyt hukattavaksi turhaan masennukseen, eikä sitä varmasti ap:n puoliso tai vanhemmatkaan haluaisi ap:n tekevän. Eteenpäin on elävän mieli.
[/quote]
JOo, huomaa ettei toi empatiakyky ole sulla arvossaan. Surku vaan, se olisi lapsille aika kullanarvoista. Varsinkin juuri siinä surun hetkillä se päänsilitys tulisi tarpeeseen. Se, että saa tukea ja suree rauhassa, kasvattaa ihmiselle empatiakykyä- ja sun kohtalosi on selvästikin päinvastainen. Kiva jos pärjäilet, mutta monilla ihmisillä on aika paljon syvempi ja vivahteikkaampi tunne-elämä kuin sulla. Ja se on arvokas asia. Toisten tunteiden vähättely taas on törkeää. Tunne-elämäsi ei taida olla ihan kunnossa. Ja se on huono juttu kun ottaa huomioon että sulla on lapsia kasvatettavana.
[/quote]
Pätevä av-psykologi taas diagnosoimassa normaalilla tasapainoisella tunne-elämällä varustettua kanssaihmistä. Jos sinun mielestäsi ahdistava masennus elämään kuuluvien surujen takia on vivahteikasta tunne-elämää, saat pitää sen puolestani oikein mielellään. Itse olen surrut lähiomaisten kuolemat masentumatta, koska olen tajunnut jo lapsena, että kuolema kuuluu elämään. Siksi olen aina elänyt elämäni niin, että jos vaikka lapseni kuolisi tänään, tiedän tehneeni parhaani heidän hyvinvointinsa edistämiseksi tähän päivään asti. Itse uskon, että masennus ja toimintakyvyttömyys läheisten ihmisten kuoleman jälkeen johtuu juuri tunne-elämän tasapainottomuudesta ja syyllisyydentunteista. Jos olet elänyt elämäsi hyvin, voit hyväksyä sen, että muut ihmiset elämässäsi vaihtuvat. Toiset poistuu, toiset tulee tilalle. Kohtele heitä niin hyvin kuin voit, niin voit päästää heistä irti hyvillä mielin kun se aika tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:00"][quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 12:30"]
Ota siltä kannalta, että moni olisi iloinen jos vanhemmat ja puoliso olisivat kuolleet. Itselläni käy usein mielessä ajatus, että kyllä olisi ihanaa elää lasten kanssa ilman puolihullua äitiä ja kontrolloivaa miestä. Ja et ilmeisesti ole menettänyt omaisuuttasikaan? Eli itse asiassa olet menettänyt vanhempasi ja puolisosi. Aikuisväestössä kaltaisiasi on vaikka kuinka paljon.
[/quote]
Minäkin ajattelin, että täällä valittaisi joku tsunamissa lapsensa menettänyt työkyvytön hometalon omistaja. Miten se onkin nykyihmiselle niin vaikeaa selvitä tavallisista elämään kuuluvista menetyksistä? Aikansa niitä suree ja sitten suru on surtu. Ei siihen mitään oikoteitä ole, toipuminen on ihan yhtä nopeaa vippaskonsteilla kuin ilmankin.
[/quote]
Kyllä puolison menettäminen on varmasti aivan hirveää, vaikka menetykset kuuluvatkin elämään. Mun mielestä peruslähtökohta on, että pienten lasten ei kuulu menettää isäänsä eikä vaimon miestään liian varhain.
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 14:18"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:58"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:27"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:17"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 13:00"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2015 klo 12:30"]
Ota siltä kannalta, että moni olisi iloinen jos vanhemmat ja puoliso olisivat kuolleet. Itselläni käy usein mielessä ajatus, että kyllä olisi ihanaa elää lasten kanssa ilman puolihullua äitiä ja kontrolloivaa miestä. Ja et ilmeisesti ole menettänyt omaisuuttasikaan? Eli itse asiassa olet menettänyt vanhempasi ja puolisosi. Aikuisväestössä kaltaisiasi on vaikka kuinka paljon.
[/quote]
Minäkin ajattelin, että täällä valittaisi joku tsunamissa lapsensa menettänyt työkyvytön hometalon omistaja. Miten se onkin nykyihmiselle niin vaikeaa selvitä tavallisista elämään kuuluvista menetyksistä? Aikansa niitä suree ja sitten suru on surtu. Ei siihen mitään oikoteitä ole, toipuminen on ihan yhtä nopeaa vippaskonsteilla kuin ilmankin.
[/quote]
Oho. Oletkos kuullut sellaisesta ominaisuudesta ihmisessä kuin empatiakyky? Oletettavasi olet itsekin haudannut puolisosi ja selviytynyt siitä laudaturin arvosanoin ja saanut runsaasti pään silitystä? Onnittelut valitsemallasi tiellä. Toivotaan nyt kuitenkin että panostat uraasi ja jätät lapset hankkimatta. Ettei mee vippaskonsteiluksi viattomien elämä.
[/quote]
Empatiakyky on täysin yliarvostettu ominaisuus. Ne surut kuule päänsilityksillä parane. Ja ihan olen itsekin lähisukulaisia haudannut ja kun sitä tarpeeksi tekee, tajuaa kyllä ettei siihen kuole. Kaikki me täältä lähdetään, kukin aikanamme. Itselleni lapset ovat rakkaimpia ja jos ne menettäisin, kokisin varmasti suurinta surua, mutta varmasti siitäkin ajan kanssa selviäisin. Monesta muustakin asiasta on selvitty. Ihmettelen sitä kuinka ihmiset haluaisivat kauheasti apua ja lohtua muilta ihmisiltä vaikka suru on kuitenkin aina hyvin henkilökohtainen asia, jota ei voi toisen puolesta surra. Voimia ap:lle, mutta elämä jatkuu! Ja se on liian lyhyt hukattavaksi turhaan masennukseen, eikä sitä varmasti ap:n puoliso tai vanhemmatkaan haluaisi ap:n tekevän. Eteenpäin on elävän mieli.
[/quote]
JOo, huomaa ettei toi empatiakyky ole sulla arvossaan. Surku vaan, se olisi lapsille aika kullanarvoista. Varsinkin juuri siinä surun hetkillä se päänsilitys tulisi tarpeeseen. Se, että saa tukea ja suree rauhassa, kasvattaa ihmiselle empatiakykyä- ja sun kohtalosi on selvästikin päinvastainen. Kiva jos pärjäilet, mutta monilla ihmisillä on aika paljon syvempi ja vivahteikkaampi tunne-elämä kuin sulla. Ja se on arvokas asia. Toisten tunteiden vähättely taas on törkeää. Tunne-elämäsi ei taida olla ihan kunnossa. Ja se on huono juttu kun ottaa huomioon että sulla on lapsia kasvatettavana.
[/quote]
Pätevä av-psykologi taas diagnosoimassa normaalilla tasapainoisella tunne-elämällä varustettua kanssaihmistä. Jos sinun mielestäsi ahdistava masennus elämään kuuluvien surujen takia on vivahteikasta tunne-elämää, saat pitää sen puolestani oikein mielellään. Itse olen surrut lähiomaisten kuolemat masentumatta, koska olen tajunnut jo lapsena, että kuolema kuuluu elämään. Siksi olen aina elänyt elämäni niin, että jos vaikka lapseni kuolisi tänään, tiedän tehneeni parhaani heidän hyvinvointinsa edistämiseksi tähän päivään asti. Itse uskon, että masennus ja toimintakyvyttömyys läheisten ihmisten kuoleman jälkeen johtuu juuri tunne-elämän tasapainottomuudesta ja syyllisyydentunteista. Jos olet elänyt elämäsi hyvin, voit hyväksyä sen, että muut ihmiset elämässäsi vaihtuvat. Toiset poistuu, toiset tulee tilalle. Kohtele heitä niin hyvin kuin voit, niin voit päästää heistä irti hyvillä mielin kun se aika tulee.
[/quote]
No joo, sulla näkyy menevän todella erinoamisesti. Ei noin erinoaminen ihminen niitä päänsilityksiä toisaan taida kaivata. Mut kyllä se on niin että syyllisyydet ja masennukset ja muutkin kuuluvat myös elämään. Ei tarvitse olla niin jumalattoman erinomainen. Kyllä se on todella surullista että ihminen joutuu luopumaan elämästään, vaikka ei itse haluaisi. Ja jälkeenjääville valtava suru ja kaipuu kun ei ole tuttua syliä, tuttua turvaa. Se on eräänlainen hylätyksitulemisen kokemuskin. Saat kuoleman kuullostamaan samanlaiset arjen puuhailulta kuin kaupassa käynti. Ei se kuitenkaan useimmille ihan niin taida olla. Mut sähän voisit ruveta myymään palvelujasi. Käyt hautajaisissa, vaikka siinä arkulla jo vetämässä pikku workshopn aiheesta että paskaakos tässä ja sinne meni, uutta pukkaa, ei tässä mitään päitä silitellä. Varmaan firmat voit kustantaa sut niin ei menis turhaan työaikaa ja tehoa hukkaan jonninjoutaviin suruaikoihin ja omaisten tunne-elämien vatvomisiin. Kyllähän kuolema on luonnollinen osa elämää, mutta ei siinä kohdalla ensimmäinen ajatus kyllä ole että no ni, sinne meni ja uutta tilalle. Ja mitä tulee tähän aiheeseen, ap;n ongelmana oli selvästi se, ettei hän ollut surrut tarpeeksi. Ehkä hänen lähipiirissään on joku noin erinomainen kuin sinä kertomassa että mitäs joutavia...?
Ap, kuinka kauan menetyksistä on? Mikäli suru on vielä akuutti (alle pari vuotta menetyksistä tms. ), anna itsellesi aikaa surra ja kerätä itsesi takaisin kokoon palasista.
Minulla ei ole lapsia, ei vanhempia, ei puolisoa, ei sisaruksia. On ollut pakko hyväksyä näitä tosiasioita. On ollut pakko surra ja olla surkea. On ollut pakko ryhdistäytyä. On ollut pakko hyväksyä, että elämä ei ole aina helppoa eikä joka hetki 'hyvää'. Ihan kauhean paljon on kuitenkin apua asenteesta. Nyt on paha olla, mutta elämä tulee helpommaksi. Älä menetä uskoasi parempaan - jos ei ihan huomiseen - niin ainakin tuleviin vuosiin ja vuosikymmeniin.
Yritä jaksaa olla äiti lapsillesi, heiltäkin puuttuu isä ja isovanhemmat. Anna ystävillesi mahdollisuus olla ystäviä ja tukea sinua läpi vaikeuksien. Älä sulje heitä pois vaan päästä heidät lähemmäs, paikkaamaan elämäsi 'tyhjiä paikkoja'. Yritä etsiä joku, jolle voisit puhua tai kirjoita. Anna itkun tulla, kun siltä tuntuu.
* halaus *
Tuosta yhdestä epäempaattisesta jankkaajasta tulee ihan mieleen yksi työntekijä työpaikallani. Isäni kuoli äkillisesti iltayöstä ja olin loppuviikon (to-pe) pois koska lähdin aamulla kotipaikkakunnalleni ensinnäkin läheisten tueksi ja hautajaisia järjestelemään. Sain sairauslomaa nämä päivät. Tämä työntekijä oli niin empaattinen, että sanoi minulle, että minä en ollut päivääkään pois töistä kun äitini ja isäni kuoli, ei se mitään auta. Kyllä työnteko on parasta lääkettä, turha siinä on jäädä murehtimaan. Niinpä niin. Hän itse jää pian eläkkeelle, en viitsinyt edes kysyä, minkä ikäisenä on menettänyt vanhempansa. Voi olla, että isäni oli kuollessaan nuorempi kuin tämä nainen. On ihan eri asia, jos iäkkäät vanhemmat ovat vaikka hoitokodissa/sairaalassa ja tietää lopun tulevan, kuin yhtäkkinen kuolema kun elinvuosia vielä pitäisi olla edessä.
Järkyttäviä epäempaattisia kommentteja! Millaisia sydämettömiä hirviöitä täällä on vastaamassa?? :( voimia ap! Ei varmasti ole helppoa, mutta vielä tulee parempia päiviä. Suosittelisin selvittämään onko sinulla masennusta ja hakea joka tapauksessa psykososiaalista tukea. Oletko selvittänyt onko sinun mahdollista saada kotiapua? Kunnilla on velvollisuus tarjota sitä. Toivon sydämeni pohjasta, että löydät ystäviä, vaikka se voi nyt tuntua vaikealta. Oletko koettanut hakea vertaistukea netin kautta? (ei avlta, tää on kamala paikka) netin kautta voi olla helpompi tutustua uusiin ihmisiin. :) Aurinkoa päiviisi! <3