Lue keskustelun säännöt.
Narsistin keskustelutyyli
28.12.2021 |
Laitetaan tähän huomioita ja kokemuksia narsismiin taipuvaisten ihmisten vuorovaikutustyyleistä. Lisäksi olisi kiva saada käytännön vinkkiä miten vastata tilanteisiin rakentavasti ja provosoitumatta. Minäpä aloitan:
-Mykäksi tekeytyminen: N on, kuin ei kuulisi tai näkisi. Hän ei vastaa asialliseenkaan kysymykseen kuten siihen, joko hän on syönyt lounasta. Hän näyttää vain kyllästynyttä naamaansa ja näyttää vaivaantuneelta. Muutenkin useissa keskusteluissa hän ei osaa dialogia ollenkaan. Ei ota kantaa mihinkään asiaan, ei kysy jatkokysymyksiä, ei pohdi asiaa kanssasi ja aloittaa vaivoin mitään keskustelua itsekään. Kaikki pitää ikäänkuin tuoda valmiina hänen eteensä ja hän sitten valitsee, mihin suvaitsee osallistua. Häntä ei kiinnosta toinen ihminen ihmisenä, persoonana. Hän kyllä tietää, miten hyvien tapojen mukaan tulisi toimia (on esim. jälkikäteen naureskellen sanonut miten hyviin tapoihin olisi kuulunut toimia toisin), mutta hän ei vain välitä ja syyttää tästäkin omasta käytöksestään jotakin kolmatta osapuolta.
-Inttäminen: Aina kun valitset n:n mielestä väärin mitä tahansa, alkaa inttäminen. Kun et halua jäädä n:lle yöksi, et vastaa jokaiseen puheluun, pyydät häntä tekemään jotakin niin alkaa järkyttävä inttäminen. Samoin jos saat n:n kiinni siitä, että toimii vastoin mitä sovittu.
-Ristiriitoja mahdoton selvittää. Hän ei kykene syvälliseen itsereflektioon eikä ymmärrä syy-seuraus suhteita. Rakentavatkin ehdotukset on hänen mielestään syyttämistä ja kritiikkiä, mikä tekee tilanteen muuttamisen mahdottomaksi. Omissa mielikuvissaan hän on syytön kun taas toinen on kohtuuton ja lapsellinen.
Kommentit (10671)
Minua narsisti yritti opastaa, mutta se oli aika heikkoa ja päättyi vaan riitaan, koska olin kuitenkin objektiivisesti mitattuna häntä älykkäämpi ja osaavampi. Hän on yrittänyt opastaa minua vielä 15 vuotta suhteemme päättymisen jälkeenkin enkä edelleenkään ollut avoin hänen ohjaukselleen ja neuvoilleen, huono minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muiden tekemisten vähättely ja omien korostaminen on aika tyypillistä. Vaikka tekisi yhden pikkuasian, niin se on maailman kahdeksas ihme ja sitä pitää korostaa samalla vähätellen ihmisiä, jotka ovat tehneet 20 vuotta töitä sen eteen, että tällä yhdellä on edes mahdollisuus tehdä se pikkuasia. Hän voi kolmen kuukauden kuluttua harrastuksessa tai työssä julistaa "lähden täältä kun ette ymmärrä minua" ja uskoo myös itse, että koko paikka menee sen jälkeen sekaisin eikä kukaan muu osaa mitään. Tuohon syynä on se, että häntä ei ole kehuttu tarpeeksi ihan tavallisista asioista.
"En saa mitään kiitosta" kun kuulette, varokaa tällaista. Hän ei nimittäin itse koskaan vahingossakaan kiittele ketään. Vaikka hän olisi saanut kiitosta, silti hän julistaa noin. Kun ollaan ihan tavallisessa yhteisössä, missä kaikki on samanarvoisia, niin hän jokaista omaa tekemistään korostaa ja valittaa, että muut eivät kiitä häntä tarpeeksi. Jos joku muu tekee paljon, hän etsii virheitä ja jos löytyy pienikin virhe, hän kertoo siitä kaikille ja korostaa sitä, mutta ei vahingossakaan kiitä mistään muista asioista. Sitä virhettä puidaan vaikka kuinka kauan ja jokaisen kanssa ja jos et kuuntele, et arvosta häntä tarpeeksi. Ei hän sitä sinulle kerro, mutta hovinsa muille jäsenille julistaa että tuokaan ei kiitä vaikka olen tehnyt sitä ja tätä. Siitä viis, miten paljon tai vähän itse teet, narsisti on se, jota kiitellään ja kaikkien muiden panos on vähäisempää.
Tämä näkyi meillä kotitöissä selvästi jossain vaiheessa. Jos hän kerran erehtyi vaikka imuroimaan, niin siitä olisi pitänyt kiitellä tyyliin fanfaarein ja kukkapuskin. Sillä, että minä imuroin useita kertoja viikossa, ei ollut mitään merkitystä tähän verrattuna. Jokainen kotityö, minkä hän teki, piti jotenkin ”hyvittää”. Että varmasti ollaan tasoissa.
Kun minä palasin äitiyslomilta töihin, minun piti alkaa nousemaan sängystä aikaisin, kun hän jäi vielä nukkumaan. Pyysin, että josko hän noustuaan petaisi sängyn, kun minä olin aikaisemmin sen siis hoitanut. Hän hermostui tästä ihan kauheasti, hoki että se ei ole millään tapaa reilua, että hänen pitää alkaa tällaista tekemään eikä auttanut, vaikka minä kuinka sanoin että en voi pedata sänkyä ennen lähtöäni, koska hän makaa siinä. Sitten rauhoittui, kun sanoin että minä voin pestä pyykkiä kun tulen töistä ja pedata sängyn viikonloppuisin. Nyt jälkeenpäin tuo koko tilanne tuntuu ihan hassulta 😄
Ai että mulla menee kylmät väreet selässä kun luin tämänkin 100% narsukuvauksen. Olen se, joka on ollut 20 vuotta narsisitin kanssa naimisissa ja nyt eronnut noin vuosi sitten. Tämäkin tekstisi on aivan tismalleen meidän elämästä.
Meilläkin minä olin se, joka siivosi kotimme 99,99%. Koskaan en saanut kiitosta exältä. Mies imuroi avioliittomme aikana KAKSI kertaa. Ensimmäisen kerran hän imuroi, kun kuopus oli 4-vuotias. Jonkin aikaa tämän imurointi-casen jälkeen mies sai huutoraivokohtauksen ja huusi minulle, että hän oli testannut imuroinnilla, että saisiko hän minulta siitä palkaksi seksiä. Ja raivon syy oli, että en ollut kyseisen päivän iltana tarjonnut miehelle seksiä ja hänen imurointinsa oli mennyt kuulemma ihan hukkaan ja ollut turhaa. Toisen kerran mies imuroi kun jäi kiinni pettämisestä ja yritti hyvittää pettämistään imuroinnilla.
Olin kommentoinut eksälle, että hänkin saisi välillä lapselle laittaa ruokaa ja tiskata sen päälle. Ei vaikutusta. Kun lapsi oli kymmenen, ilmoitin että haluan erota. Yhtäkkiä hän sitten laittoi lapsen kanssa yhden kerran ruuan, ja oletti, että minun ilman muuta pitää siitä ymmärtää erehtyneeni, ja lakata houriminen erosta.
Hyvä uusi video siitä miksi narsistinen ihmissuhde musertaa.
Vierailija kirjoitti:
Myöhemmin en osannut hänen mielestä enää laittaa ruokaa, hoitaa kotia tai täyttää tiskikonetta.
Minuakin kehuttiin alkuaikoina "maailman parhaaksi kokiksi" (exä kertoi kehuneensa äitiään samoilla sanoilla ja tiedän lapsen puheista, että exä kehuu nyt uutta kumppaniaan näillä samoilla sanoilla), vaikka ruoka olisi ollut äärimmäisen yksinkertaista, tyyliin keitettyjä uusia perunoita ja pannulla paistettuja makkaranviipaleita.
Pikkuhiljaa alkoi tulla valitusta milloin mistäkin ruoasta, ja laittamieni ruokien valikoima supistui supistumistaan, kun exä päätti, että jokin aiemmin hänelle hyvin maistunut ruoka ei ollutkaan enää hyvää ja kieltäytyi syömästä sitä. Olin viimeisilläni raskaana, kun kävimme ravintolassa ja exä julisti siellä, kuinka surkea ruoanlaittaja olen enkä osaa tehdä mitään syömiskelpoista ruokaa. Aloin itkeä ja sain haukut siitä.
Lapsen synnyttyä exä huusi jatkuvasti, kuinka tekemäni ruoat olivat p*skaa ja kuinka hän ei tuollaista p*skaa syö. Keskityin laittamaan sellaista ruokaa, jota minä ja lapsi pystyimme syömään, ja siitähän vasta huutoa tulikin. Exä siirtyi syömään eineksiä, koska valmistamani ruoat ei kelvanneet, mutta marttyroi tietysti siitä joka ikinen päivä.
Mitään muutakaan en tietenkään osannut enää siinä vaiheessa exän mielestä tehdä, vaan tein niin tai näin tai olin tekemättä, tein väärin. Jos tein niin kuin hän oli käskenyt tehdä, niin väärin meni sekin. Minä jopa seisoin aina väärällä tavalla, sormeni olivat seistessäni väärässä asennossa, katsoin väärään suuntaan ja ilmeeni olivat totta kai aina vääränlaisia.
Kun exä kysyi jotain ja vastasin kahden sekunnin viiveellä, tästä seurasi raivari ja pahimmillaan tappouhkauksia, kun en muka suostunut heti vastaamaan hänelle. Tappouhkauksia sateli muutenkin yhtä mittaa. Itse hän ei tietenkään vastannut koskaan minulle mitään, ohitti vain tylysti kaiken mitä sanoin ja kertoi parivuotiaalle lapselle, että äiti puhuu itsekseen, se on mielisairauden merkki. Tätä hän alkoi hokea jo vastasyntyneelle vauvalle: äidillä on mielenterveysongelmia. Ja kun lapsi kasvoi vähän ja alkoi liikkua, hänelle alettiin kertoa, että äiti on paha ja äiti satuttaa ja äitiä pitää pelätä jne.
Etenkin nauruni ärsytti exää suunnattomasti ja siitä tuli aina huutoa, kun leikin lapsen kanssa toisessa huoneessa tai toisessa kerroksessa - exä kun irtisanoutui kaikesta perhe-elämästä ja vetäytyi aina eri tilaan emmekä saaneet häiritä hänen kallisarvoista vapaa-aikaansa. Hänellä oli niin raskasta, että hänen piti saada levätä kaikki se aika mitä hän ei ollut töissä, ja tämä lepääminen tarkoitti tv:n katselua samalla torkahdellen, ryyppäämistä viikonloppuisin ja loma-aikaan ja ajanviettoa kavereiden kanssa.
Isyysvapaat exä luonnollisesti piti. Ne olivat hänen mielestään isille tarkoitettua vapaata, koska isillä on niin raskasta, kun he käyvät töissä, ja se aika on tarkoitettu lepäämiseen, ks. yllä. Tietenkään isyysvapaiden tarkoitus ei ollut se, että isä osallistuisi lapsenhoitoon ja arjen pyörittämiseen, ja exä tuntui uskovan tosissaan, että sillä tavalla kaikki muutkin viettivät isyysvapaansa, ts. eläen sinkkuelämää äidin hoitaessa yksin lapsen ja kodin.
Perhearkea narsistin kanssa.
3751: Ihan järkyttävää!
Sinä varmaan olet narsistin kanssa yhteydessä vaan pakolliset mutta miten lapsi voi tänä päivänä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
3751: Ihan järkyttävää!
Sinä varmaan olet narsistin kanssa yhteydessä vaan pakolliset mutta miten lapsi voi tänä päivänä?
Kerroinkin jo aiemmin ketjussa tilanteestani: taitavasti valehteleva ja muita manipuloiva narsisti voitti huoltajuusoikeudenkäynnin ja sai käytännössä yksinhuoltajuuden, mm. oikeuden päättää lapsen terveydenhuollosta niin että en edes saa lapselle apua mistään.
Kun kerroin väliaikaiskäsittelyssä isän käytöksestä, tuomari moitti väliaikaismääräyksessä, että esitin rajuja syytöksiä isää kohtaan, vaikka tällaisesta käytöksestä ei ollut mitään vedenpitävää näyttöä, ja määräsi asumisen isälle. Kun yritin esittää pääkäsittelyssä tuomarin peräänkuuluttamaa näyttöä mm. isän raivoamista ja uhkailua sisältävien ääninauhojen ja entisen naapurin todistelun muodossa, tuomari hylkäsi kaiken näyttöni sillä perusteella, että sillä ei ollut mitään merkitystä ratkaistavan asian kannalta.
Isä syytti tietenkin minua mielenterveysongelmaiseksi myös oikeudessa. Minulla oli useita lausuntoja mielenterveydestäni (mm. psykiatrin ja kahden lääkärin lausunto), mutta tuomari ohitti kaikki terveydenhuollon ammattilaisten lausunnot ja jopa yhtyi päätöksessään isän subjektiiviseen näkemykseen mielenterveysongelmistani.
Tuomarin asennetta kuvastaa hyvin se, että kun kerroin lapsen sanoneen isälle vaihdossa, että äiti on tyhmä ja laitetaan äiti roskiin, tuomarin mielestä minä olin käskenyt lapsen sanoa niin ja hankkinut paikalle todistajan saadakseni näennäistä näyttöä isää vastaan (minulla on vaihdoissa yleensä tukihenkilö, ettei tarvitse kohdata isää yksin). Tai kun vein lapsen hammaslääkäriin, koska lapsi pyysi sitä itse ja sanoi haluavansa isona hammaslääkäriksi ja halusi päästä näkemään hammaslääkärin laitteet, niin tämänkin tein tuomarin mukaan tarkoituksenani hankkia todisteita isää vastaan. Ihan rehellisesti sanottuna en pysty kuvittelemaan, millaisia todisteita olisin edes voinut saada hammaslääkäristä isää vastaan. Ja tuomari syytti isän tavoin minua harhaiseksi.
jatkuu:
Lapsesta on tehty useita lastensuojeluilmoituksia, mutta kun lapsi ei oireile jatkuvasti päiväkodissa, vaan ongelmat ilmenevät etupäässä minun luonani, ja isä vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja äiti vain valehtelee, lastensuojelu uskoo isää.
Neljävuotias lapsi on mm. uhannut täysin tyynesti murskata minut moottorisahalla, leikata kaulani poikki saksilla, sahata minulta pään irti ja ampua minua tulipalloilla niin kauan että kuolen. Lisäksi hän puhui toistuvasti pääni irrottamisesta jo kolmevuotiaana ja demonstroikin sitä pariin kertaan - pääni irti repiminen oli yksi isän toistuvista uhkauksista.
Lapsi myös valehtelee minulle jatkuvasti isän käskystä ja kertoo milloin mitäkin sairaita juttuja, enkä voi tietää mistään, milloin nämä sairaat jutut ovat totta ja milloin eivät. Isä on mm. käskenyt lapsen uskotella minulle, että isä ja hänen uusi kumppaninsa ovat saaneet vauvan, ja tätä höystettiin useilla yksityiskohdilla, jotka toivat tarinaan uskottavuutta. Virallisesti tätä uutta kumppania ei ole olemassakaan, vaan isän mukaan kyseessä on lapsen mielikuvitusystävä. Olosuhdeselvittäjät uskoivat isän version, vaikka kerroin miten lapsi kertoo tämän "ystävän" mm. laittavan ruokaa ja siivoavan, ostavan hänelle vaatteita ja leluja, käyvän kaupassa ja leikkaavan hänen kyntensä.
Päiväkodissa lapsi ei kerro mitään kotiasioistaan, kun isä on kieltänyt sen, mutta päiväkoti ei ole tästä huolissaan, heillä on kuulemma muitakin lapsia, jotka eivät puhu kotiasioistaan. Mitään ristiriitaa ei nähdä siinä, että lasta kuvaillaan siellä avoimeksi, puheliaaksi ja sosiaaliseksi, mutta kotiasioistaan hän vaikenee. Päiväkodissa ei myöskään ole huolestuttu edes lapsen selittämättömistä mustelmista kasvojen alueella. Parille mustelmalle isä on antanut valheellisen selityksen, mutta muita ei ole selitetty mitenkään.
On järkyttävää, miten lapselle ei pysty saamaan tällaisessa tilanteessa mitään apua mistään. Vaikka nykyään ymmärretään hyvin varhaisen puuttumisen merkitys, kukaan ei pysty tekemään nyt mitään. Ammattilaisten kanta on, että kyllä se oireilu alkaa todennäköisesti jossakin vaiheessa näkyä myös muualla, ja sitten siihen päästään puuttumaan, mutta entä jos ei ala? Eivät kaikki väkivaltaisessa kodissa kasvaneet oireile niin että se näkyisi kodin ulkopuolella - ei exäkään oireillut, päinvastoin oli erittäin kiltti ja kuuliainen lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ainakin pistänyt merkille, että narsistit hukuttaa ylistelyin ja kehuin ja koskaan ennen eivät ole muka kokeneet samaa kuin kanssani. Teen about kaikki paremmin kuin kukaan muu aikaisemmin. Aivan järjetöntä yliampumista.
Tää on se koukutusvaihe. Kun saalis on koukutettu, alkaa sitten kehut vähenemään ja tilalle tulee henkistä musertamista haukuin ja vaatimuksin.
Vierailija kirjoitti:
jatkuu:
Lapsesta on tehty useita lastensuojeluilmoituksia, mutta kun lapsi ei oireile jatkuvasti päiväkodissa, vaan ongelmat ilmenevät etupäässä minun luonani, ja isä vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja äiti vain valehtelee, lastensuojelu uskoo isää.
Neljävuotias lapsi on mm. uhannut täysin tyynesti murskata minut moottorisahalla, leikata kaulani poikki saksilla, sahata minulta pään irti ja ampua minua tulipalloilla niin kauan että kuolen. Lisäksi hän puhui toistuvasti pääni irrottamisesta jo kolmevuotiaana ja demonstroikin sitä pariin kertaan - pääni irti repiminen oli yksi isän toistuvista uhkauksista.
Lapsi myös valehtelee minulle jatkuvasti isän käskystä ja kertoo milloin mitäkin sairaita juttuja, enkä voi tietää mistään, milloin nämä sairaat jutut ovat totta ja milloin eivät. Isä on mm. käskenyt lapsen uskotella minulle, että isä ja hänen uusi kumppaninsa ovat saaneet vauvan, ja tätä höystettiin useilla yksityiskohdilla, jotka toivat tarinaan uskottavuutta. Virallisesti tätä uutta kumppania ei ole olemassakaan, vaan isän mukaan kyseessä on lapsen mielikuvitusystävä. Olosuhdeselvittäjät uskoivat isän version, vaikka kerroin miten lapsi kertoo tämän "ystävän" mm. laittavan ruokaa ja siivoavan, ostavan hänelle vaatteita ja leluja, käyvän kaupassa ja leikkaavan hänen kyntensä.
Päiväkodissa lapsi ei kerro mitään kotiasioistaan, kun isä on kieltänyt sen, mutta päiväkoti ei ole tästä huolissaan, heillä on kuulemma muitakin lapsia, jotka eivät puhu kotiasioistaan. Mitään ristiriitaa ei nähdä siinä, että lasta kuvaillaan siellä avoimeksi, puheliaaksi ja sosiaaliseksi, mutta kotiasioistaan hän vaikenee. Päiväkodissa ei myöskään ole huolestuttu edes lapsen selittämättömistä mustelmista kasvojen alueella. Parille mustelmalle isä on antanut valheellisen selityksen, mutta muita ei ole selitetty mitenkään.
On järkyttävää, miten lapselle ei pysty saamaan tällaisessa tilanteessa mitään apua mistään. Vaikka nykyään ymmärretään hyvin varhaisen puuttumisen merkitys, kukaan ei pysty tekemään nyt mitään. Ammattilaisten kanta on, että kyllä se oireilu alkaa todennäköisesti jossakin vaiheessa näkyä myös muualla, ja sitten siihen päästään puuttumaan, mutta entä jos ei ala? Eivät kaikki väkivaltaisessa kodissa kasvaneet oireile niin että se näkyisi kodin ulkopuolella - ei exäkään oireillut, päinvastoin oli erittäin kiltti ja kuuliainen lapsi.
Oletko sinä se, joka sanoit vihaavasi virkakoneiston edustajia, mutta et osaa vihata miestäsi? Olen todella surullinen puolestasi tilanteestasi.
Olet varmaan jossain terapiassa käsitellyt jo tätäkin, että sinun on varmaan pakko jotenkin henkisesti luopua myös lapsestasi. Kohta ollaan varmaan ylitetty kriittinen raja, saadaanko lapsen psyykettä koskaan kasaan vai saiko isä hänestä tehtyä psykopaatin ja lapsi voi oikeasti olla sinulle vaarallinen, etkä tule koskaan saamaan häneltä rakkautta etkä pysty osoittamaan rakkauttasi lapselle varmaan muuten kuin rukoilemalla hänen puolestaan ja lähettämällä hänelle hyviä ajatuksia.
Yritä jaksaa, toivottavasti sinulla on hyvät tukijoukot, jotka uskovat sinua! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jatkuu:
Lapsesta on tehty useita lastensuojeluilmoituksia, mutta kun lapsi ei oireile jatkuvasti päiväkodissa, vaan ongelmat ilmenevät etupäässä minun luonani, ja isä vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja äiti vain valehtelee, lastensuojelu uskoo isää.
Neljävuotias lapsi on mm. uhannut täysin tyynesti murskata minut moottorisahalla, leikata kaulani poikki saksilla, sahata minulta pään irti ja ampua minua tulipalloilla niin kauan että kuolen. Lisäksi hän puhui toistuvasti pääni irrottamisesta jo kolmevuotiaana ja demonstroikin sitä pariin kertaan - pääni irti repiminen oli yksi isän toistuvista uhkauksista.
Lapsi myös valehtelee minulle jatkuvasti isän käskystä ja kertoo milloin mitäkin sairaita juttuja, enkä voi tietää mistään, milloin nämä sairaat jutut ovat totta ja milloin eivät. Isä on mm. käskenyt lapsen uskotella minulle, että isä ja hänen uusi kumppaninsa ovat saaneet vauvan, ja tätä höystettiin useilla yksityiskohdilla, jotka toivat tarinaan uskottavuutta. Virallisesti tätä uutta kumppania ei ole olemassakaan, vaan isän mukaan kyseessä on lapsen mielikuvitusystävä. Olosuhdeselvittäjät uskoivat isän version, vaikka kerroin miten lapsi kertoo tämän "ystävän" mm. laittavan ruokaa ja siivoavan, ostavan hänelle vaatteita ja leluja, käyvän kaupassa ja leikkaavan hänen kyntensä.
Päiväkodissa lapsi ei kerro mitään kotiasioistaan, kun isä on kieltänyt sen, mutta päiväkoti ei ole tästä huolissaan, heillä on kuulemma muitakin lapsia, jotka eivät puhu kotiasioistaan. Mitään ristiriitaa ei nähdä siinä, että lasta kuvaillaan siellä avoimeksi, puheliaaksi ja sosiaaliseksi, mutta kotiasioistaan hän vaikenee. Päiväkodissa ei myöskään ole huolestuttu edes lapsen selittämättömistä mustelmista kasvojen alueella. Parille mustelmalle isä on antanut valheellisen selityksen, mutta muita ei ole selitetty mitenkään.
On järkyttävää, miten lapselle ei pysty saamaan tällaisessa tilanteessa mitään apua mistään. Vaikka nykyään ymmärretään hyvin varhaisen puuttumisen merkitys, kukaan ei pysty tekemään nyt mitään. Ammattilaisten kanta on, että kyllä se oireilu alkaa todennäköisesti jossakin vaiheessa näkyä myös muualla, ja sitten siihen päästään puuttumaan, mutta entä jos ei ala? Eivät kaikki väkivaltaisessa kodissa kasvaneet oireile niin että se näkyisi kodin ulkopuolella - ei exäkään oireillut, päinvastoin oli erittäin kiltti ja kuuliainen lapsi.
Oletko sinä se, joka sanoit vihaavasi virkakoneiston edustajia, mutta et osaa vihata miestäsi? Olen todella surullinen puolestasi tilanteestasi.
Olet varmaan jossain terapiassa käsitellyt jo tätäkin, että sinun on varmaan pakko jotenkin henkisesti luopua myös lapsestasi. Kohta ollaan varmaan ylitetty kriittinen raja, saadaanko lapsen psyykettä koskaan kasaan vai saiko isä hänestä tehtyä psykopaatin ja lapsi voi oikeasti olla sinulle vaarallinen, etkä tule koskaan saamaan häneltä rakkautta etkä pysty osoittamaan rakkauttasi lapselle varmaan muuten kuin rukoilemalla hänen puolestaan ja lähettämällä hänelle hyviä ajatuksia.
Yritä jaksaa, toivottavasti sinulla on hyvät tukijoukot, jotka uskovat sinua! <3
Haluan oikaista heti yhden virheellisen väitteen: en ole sanonut *vihaavani* ketään, vaan tunteneeni *hetkittäin vihaa* joitakin viranomaisia kohtaan, ohimenevästi, kuten vastauksessani jo aiemmin painotin.
Muuten en tiedä, mitä näin hämmentävään ehdotukseen edes pitäisi vastata. Yksikään ammattilainen ei ole koskaan vihjannutkaan mitään tuon suuntaista, päinvastoin, he ovat nähneet minun antamani tuen lapselle äärimmäisen tärkeänä lapsen henkisen hyvinvoinnin kannalta, jotta lapsi pystyy säilyttämään edes jonkinlaisen yhteyden aitoon omaan itseensä eikä isä onnistu muokkaamaan hänestä itsensä kaltaista. Jo yksi terve aikuiskontakti voi pelastaa tällaisissa olosuhteissa kasvavan lapsen, ja minun kauttani lapsella on niitä useampia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesittekö muuten, että narsistit / välttelevästi kiintyneet on ihmisistä onnettomimpia? Sitä se teettää, kun ei ole kyvykkyyttä inhimilliseen ja vastavuoroiseen kanssakäymiseen.
Muut ihmiset pystyvät luomaan kestäviä vastavuoroisia ihmissuhteita, kasvamaan ja kehittymään yhdessä muiden ihmisten kanssa. Käyvät terapiassa, katsovat peiliin, kehittävät itseään, saavat ja antavat tukea läheisiltä, tsemppaavat toisiaan jne. Menevät eteenpäin.
Narsistit sen sijaan koittavat räpiköidä elämässä eteenpäin suhteesta toiseen hyppien ja toivoen, että saisivat empaattista ihmisistä imettyä itselleen hyviä ominaisuuksia. Kun se ei onnistu, niin alkaa halveksinta ja hyväksikäyttö. Ja kas kummaa: kaikista tukee tämän syöpäläisen lähellä onnettomia. Siskot, serkut, kummit, kaimat, puolisot, äidit - kaikki kärsii.
Empaattiset ja normaalit ihmiset ”voittavat” elämässä kasvamalla ihmisinä ja olemalla taas eheydyttyään onnellisia. Kunhan vaan ensin pääsevät ulos väkivaltaisista parisuhteista, katkovat välit narsistisiin sukulaisiin tai vaihtavat työpaikkaa. You name it.
Mitä tekee narsisti? Löytää uuden uhrin, jonka elämästä tehdä onnettoman. Pyörä pyörii ja pahoinvointia levitetään kaikkialle. Surullista.
Itse asiassa se narsisti ei yleensä tajua omaa onnettomuuttaan verrattuna muihiin. Hänellä on kaikki hyvin, kun vaan lähteistä riittää imettävää. Sitten hän vaan päivittelee, miten ihmeellisiä ihmiset ovat, kun kaikkoavat hänen läheltään, mitä ihmeen vikaa heissä on...
Nytkin, kun suren itse narsistista suhdetta ja kokoilen itseäni, eksä porskuttaa kuten ennenkin tyhjän kuorensa ja elämänsä kanssa. Seuraava nainen on pian kainalossa, ellei ole jo. Ja sitten taas parin kuukauden jälkeen seuraava. Hänellä ei ole mitään ongelmaa löytää uusia ihmisiä, hän vaan ei saa ketään pidettyä, mutta on jo kääntänyt asian niin, ettei oikeastaan edes haluaisikaan.
Joo näin se minustakin menee. Olkootkin vaikka kuinka sisältä rikki ja tyhjiä niin tuntuu että narsistit ne porskuttelee eteenpäin massukat hyvin syöneinä, tyytyväisinä elämään.
Heidän kärsimyksensä ei näy, kärsivätkö he edes? Jossain sanotaan että kärsii, jossain esim Sam Vaknin sanoo että ei kärsi. Miten on?
Itse en ole nähnyt heidän kärsivän. Ehkä esittävät joskus. Missä se heidän sisäinen kärsiminen näkyy? Ei missään.
Käsittääkseni eivät kärsi niin kauan kuin heillä on riittävästi lähteitä (yksi tai useita) tuottamassa heille sen mitä tarvitsevat. Mutta yksin hiljaa paikallaan eivät voi olla, koska eivät kestäisi ajatuksiaan/tunteitaan tai niiden puutetta. Yleensähän ne mennä viuhtovat, katsovat telkkaa, surffaavat netissä, kuuntelevat musiikkia/kirjaa. Liike lakkaa yöksi nukkumista varten ja taas päivä täytetään kaikella täytteellä, ettei vaan joutuisi kohtaamaan omaa itseään.
Itsekseen ja yksinolo on narsistille tuskastuttavaa. Hän tarvitsee hovin ja niitä joita alistaa ja nitistää. Muuten hän ei ole MITÄÄN. Se sisäinen tyhjyys ja synkkyys on niin murskaavaa.
Todella väärä käsitys sairaasta narsistista.
Miten niin. Narsistihan janoaa koko ajan sosiaalisia pelejä. Siitähän hän elää, että on ihmisiä joille kehua itseään, ihmisiä joille esittää sankaria, ihmisiä joita kohtaan olla ylimielinen, manipuloiva ja pahantahtoinen.
Hänen tuhovoimansa menee hukkaan, jos hän on yksin!
Narsismi on juuri sellainen häiriö, joka tulee ilmi sosiaalisissa suhteissa. Narsistin käytöksessä ja siinä, miten hän kohtelee muita.
Haavoittuneet narsistit voivat olla yksinäisiä. Antavat miellyttävän, lempeän joskin hiljaisen vaikutelman mutta heilläkin maailma on egosentrinen ja perustuu muita halveksivaan ylemmyydentuntoon. Passiivis-aggressiivisuus on heidän erityisalaansa.
Perinteinen avo/julki/ilmin. on juuri se, jolla on hovi. Piilonarsisti haaveilee samasta, mutta ei pysty. Kumpikaan ei kykene rakastamaan edes itseään.
Näännyttäviä molemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jatkuu:
Lapsesta on tehty useita lastensuojeluilmoituksia, mutta kun lapsi ei oireile jatkuvasti päiväkodissa, vaan ongelmat ilmenevät etupäässä minun luonani, ja isä vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja äiti vain valehtelee, lastensuojelu uskoo isää.
Neljävuotias lapsi on mm. uhannut täysin tyynesti murskata minut moottorisahalla, leikata kaulani poikki saksilla, sahata minulta pään irti ja ampua minua tulipalloilla niin kauan että kuolen. Lisäksi hän puhui toistuvasti pääni irrottamisesta jo kolmevuotiaana ja demonstroikin sitä pariin kertaan - pääni irti repiminen oli yksi isän toistuvista uhkauksista.
Lapsi myös valehtelee minulle jatkuvasti isän käskystä ja kertoo milloin mitäkin sairaita juttuja, enkä voi tietää mistään, milloin nämä sairaat jutut ovat totta ja milloin eivät. Isä on mm. käskenyt lapsen uskotella minulle, että isä ja hänen uusi kumppaninsa ovat saaneet vauvan, ja tätä höystettiin useilla yksityiskohdilla, jotka toivat tarinaan uskottavuutta. Virallisesti tätä uutta kumppania ei ole olemassakaan, vaan isän mukaan kyseessä on lapsen mielikuvitusystävä. Olosuhdeselvittäjät uskoivat isän version, vaikka kerroin miten lapsi kertoo tämän "ystävän" mm. laittavan ruokaa ja siivoavan, ostavan hänelle vaatteita ja leluja, käyvän kaupassa ja leikkaavan hänen kyntensä.
Päiväkodissa lapsi ei kerro mitään kotiasioistaan, kun isä on kieltänyt sen, mutta päiväkoti ei ole tästä huolissaan, heillä on kuulemma muitakin lapsia, jotka eivät puhu kotiasioistaan. Mitään ristiriitaa ei nähdä siinä, että lasta kuvaillaan siellä avoimeksi, puheliaaksi ja sosiaaliseksi, mutta kotiasioistaan hän vaikenee. Päiväkodissa ei myöskään ole huolestuttu edes lapsen selittämättömistä mustelmista kasvojen alueella. Parille mustelmalle isä on antanut valheellisen selityksen, mutta muita ei ole selitetty mitenkään.
On järkyttävää, miten lapselle ei pysty saamaan tällaisessa tilanteessa mitään apua mistään. Vaikka nykyään ymmärretään hyvin varhaisen puuttumisen merkitys, kukaan ei pysty tekemään nyt mitään. Ammattilaisten kanta on, että kyllä se oireilu alkaa todennäköisesti jossakin vaiheessa näkyä myös muualla, ja sitten siihen päästään puuttumaan, mutta entä jos ei ala? Eivät kaikki väkivaltaisessa kodissa kasvaneet oireile niin että se näkyisi kodin ulkopuolella - ei exäkään oireillut, päinvastoin oli erittäin kiltti ja kuuliainen lapsi.
Oletko sinä se, joka sanoit vihaavasi virkakoneiston edustajia, mutta et osaa vihata miestäsi? Olen todella surullinen puolestasi tilanteestasi.
Olet varmaan jossain terapiassa käsitellyt jo tätäkin, että sinun on varmaan pakko jotenkin henkisesti luopua myös lapsestasi. Kohta ollaan varmaan ylitetty kriittinen raja, saadaanko lapsen psyykettä koskaan kasaan vai saiko isä hänestä tehtyä psykopaatin ja lapsi voi oikeasti olla sinulle vaarallinen, etkä tule koskaan saamaan häneltä rakkautta etkä pysty osoittamaan rakkauttasi lapselle varmaan muuten kuin rukoilemalla hänen puolestaan ja lähettämällä hänelle hyviä ajatuksia.
Yritä jaksaa, toivottavasti sinulla on hyvät tukijoukot, jotka uskovat sinua! <3
Haluan oikaista heti yhden virheellisen väitteen: en ole sanonut *vihaavani* ketään, vaan tunteneeni *hetkittäin vihaa* joitakin viranomaisia kohtaan, ohimenevästi, kuten vastauksessani jo aiemmin painotin.
Muuten en tiedä, mitä näin hämmentävään ehdotukseen edes pitäisi vastata. Yksikään ammattilainen ei ole koskaan vihjannutkaan mitään tuon suuntaista, päinvastoin, he ovat nähneet minun antamani tuen lapselle äärimmäisen tärkeänä lapsen henkisen hyvinvoinnin kannalta, jotta lapsi pystyy säilyttämään edes jonkinlaisen yhteyden aitoon omaan itseensä eikä isä onnistu muokkaamaan hänestä itsensä kaltaista. Jo yksi terve aikuiskontakti voi pelastaa tällaisissa olosuhteissa kasvavan lapsen, ja minun kauttani lapsella on niitä useampia.
Varmaan ihan väärin ajateltu viesti, onneksi sinulla hyvä tuki ja etenkin myös lapsella, koska tekstistä sai vähän sen kuvan, että on täysin isänsä vaikutuspiirissä ja valtaosin hänen hoidossaan. Toivotaan parasta lapselle ja myös Sinulle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pointti on se, että teet mitä tahansa, et koskaan riitä narsistille. Teet aina väärin, liian vähän, liian paljon, liian myöhään, väärillä motiiveilla. Ehkä katsot häntä väärin. Ehkä et arvosta tai kunnioita häntä tarpeeksi. Tai sitten olet liian mielinkielin, toisen rahojen perässä.
Jos pidät puoliasi, olet liian itsekäs, vaativa, minä-minä. Jos taivut jatkuvasti toisen tahtoon, olet liian heikko eikä narsisti arvosta heikkoutta.
Työsi ei ole koskaan yhtä merkityksellistä kuin hänen, tai vaativaa, mutta jos olet itse liian työkeskeinen, saat kuulla siitäkin. Työsi ei saisi haitata hänen arkeaan, mutta sinun oletetaan jatkuvasti joustavan hänen töidensä takia.
Tienaat liian vähän tai tienaat itse asiassa liikaa ottaen huomioon kuinka helppoa työsi on. Menisit töihin (ollessasi äitiyslomalla, sairaslomalla tai vaikka sunnuntaina).
Voi olla että näytät liian hyvältä tai naurat liikaa, mutta sitten saat kuulla olevasi liian tosikko, seurassasi ei ole hauskaa, sinulla on huono huumorintaju.
Sinun ehdotukset yhteisistä lomista tai yhteisistä tekemisistä ei kiinnosta, kanssasi ei haluta keskustella, mutta sitten saat kuulla olevasi vain omissa oloissasi etkä ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan. Syvää yhteyttä ei ole, koska sinä.
Sinua voidaan jatkuvasti testata. Oletko luotettava, kuunteletko mitä toinen sanoi, osasitko kysyä oikeat jatkokysymykset. Jos kyselet liikaa, niin rajoitat toisen vapautta, mitä se sinulle kuulee koska hän tulee tai menee, hänellä on vapaus liikkua kuten itse tahtoo.
Koskaan ei ole hyvä, et riitä koskaan. Aluksi olet kaikki kaikessa, unelmien nainen, parempi ja oikeampi kuin kukaan muu. Sitten pikkuhiljaa, pala palalta, sinulle tuodaan ilmi kuinka pettyneitä sinuun ja tilanteeseen ollaan, kun et ollutkaan mitä sinun piti olla. Ja jotenkin päädyt kantamaan syyllisyyttä tästäkin.
Narsisti rakastuu aina idealisoituun mielikuvaan, ei koskaan sinuun ihmisenä.
Ei voi olla totta, että pystyt näin sanatarkasti kuvaamaan ex-mieheni! Jos minä olin hänen kanssaan naimisissa 20 vuotta niin missä välissä sinä ehdit olemaan hänen kanssaan ja opit tuntemaan hänet? Niin, ethän sinä ollut hänen kanssaan vaan kuvasit sanatarkasti narsistin.
Avioerostani on nyt 1 vuosi ja olen edelleen heikko kuin lumihiutale. En tiedä toivunko tästä koskaan. Itsetuntoni on kadonnut ja tuntuu, että olen niin huono, yksinkertainen, ruma ja osaamaton kaikessa että miten ihmeessä selviän päivistä itsenäisesti. Oikeasti olen akateemisesti koulutettu ja tukevasti työelämässä.
En ymmärrä miten voisin ikinä aloittaa enää parisuhdetta yhdenkään miehen kanssa. Jos taas kohdalleni tulee narsisti. Ja narsismihan tulee esiin vasta kun se "normaali" mies on astunut osaksi arkeasi. Olen nyt lähdössä ensimmäisille treffeille avioeroni jälkeen ja pelkään niitä treffejä. Tiedän, että kuulostelen ja analysoin miestä tuntosarvet ylivirittyneinä. Kehuuko se minua liikaa? Kehuuko se itseään liikaa? Alkaako se vähättelemään exäänsä ja työkavereitaan? Pukeutuuko se merkkivaatteisiin ja juppeilee? Kehuuko ammattiaan ja älykkyyttään?
Treffikaveri-mies kertoi jo minulle, että hän tykkää tehdä yhdessä lastensa kanssa ruokaa. Menin aivan sanattomaksi ja alaleukani meinasi pudota. Olin että mitä häh ?!?! Ex- mieheni ei koskaan tehnyt mitään lastemme kanssa, osti vain lisää ruutuaikaa erilaisista suoratoistopalveluista niin lapset viihtyivät yksin näytön ääressä. Exäni ei myöskään tehnyt koskaan kunnon ruokaa, saati että olisi tehnyt ruokaa lasten kanssa. Silloin harvoin kun exäni teki ruokaa, resepti oli äärimmäisen yksinkertainen: sisäfilepihvit pannulle * paisto pari minuuttia niin että tulos on 'medium minus' * napakka huuto lapsille keittiöstä "nyt on pihvit valmiit". Ja kun erehdyin kysymään missä on lapsille vihannekset niin sain huutoraivon kuinka pupun ruokaa ei syödä. Joten lapset söivät lounaaksi tai päivälliseksi näinä kertoina noin 300 grammaa pihviä sellaisenaan ja lasi maitoa kyytipojaksi.
Tuo ei vielä takaa mitään. Mun narsistieksä tykkäsi laittaa ruokaa.
Ne ekat selvemmät merkit on alkaneet tulla esiin parin kk kohdalla. Ekalla kerralla en tajunnut mistä on kyse. Tokalla kerralla tajusin luottaa vaistoihini ja vältyin vuosien suhteelta ja tilanteen pahenemiselta.
Mun narsistiexä laittoi ruokaa, kun tapasimme. Hän oli siinä mielestään hyvä, ja neuvoi minuakin. Minulle sitten valkeni, että hän "ohjeisti" minua asioissa, joita itse ei ollut edes tehnyt, mutta katsoi tietävänsä teoriassa, joten paremmin kuin kukaan muu, minä ainakaan. Ei auttanut, että olin laittanut sellaista ruokaa monta vuotta rutiininomaisesti.
Myöhemmin en osannut hänen mielestä enää laittaa ruokaa, hoitaa kotia tai täyttää tiskikonetta.Minuakin narsu opasti kuin omaa pientä lasta. Välillä jopa vaikutti että hän todella uskoi että olen niin tyhmä että tarvitsen lähes kaikessa apua. Hän saattoi olla näissä tilanteissa jopa ystävällinen ja kärsivällinen joskus. Aivan kuin isä olisi opastanut lastaan.
Hoidin lapset ja kodin parikemmnetä vuotta. Ei uskonut mies, että osaan mitään tehdä tai edes mitään ymmärrän. Hän tiesi aina parhaiten ja mikromanageerasi kaiken. Tilanne paheni hurjasti, kun hän jäi eläkkeelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
jatkuu:
Lapsesta on tehty useita lastensuojeluilmoituksia, mutta kun lapsi ei oireile jatkuvasti päiväkodissa, vaan ongelmat ilmenevät etupäässä minun luonani, ja isä vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja äiti vain valehtelee, lastensuojelu uskoo isää.
Neljävuotias lapsi on mm. uhannut täysin tyynesti murskata minut moottorisahalla, leikata kaulani poikki saksilla, sahata minulta pään irti ja ampua minua tulipalloilla niin kauan että kuolen. Lisäksi hän puhui toistuvasti pääni irrottamisesta jo kolmevuotiaana ja demonstroikin sitä pariin kertaan - pääni irti repiminen oli yksi isän toistuvista uhkauksista.
Lapsi myös valehtelee minulle jatkuvasti isän käskystä ja kertoo milloin mitäkin sairaita juttuja, enkä voi tietää mistään, milloin nämä sairaat jutut ovat totta ja milloin eivät. Isä on mm. käskenyt lapsen uskotella minulle, että isä ja hänen uusi kumppaninsa ovat saaneet vauvan, ja tätä höystettiin useilla yksityiskohdilla, jotka toivat tarinaan uskottavuutta. Virallisesti tätä uutta kumppania ei ole olemassakaan, vaan isän mukaan kyseessä on lapsen mielikuvitusystävä. Olosuhdeselvittäjät uskoivat isän version, vaikka kerroin miten lapsi kertoo tämän "ystävän" mm. laittavan ruokaa ja siivoavan, ostavan hänelle vaatteita ja leluja, käyvän kaupassa ja leikkaavan hänen kyntensä.
Päiväkodissa lapsi ei kerro mitään kotiasioistaan, kun isä on kieltänyt sen, mutta päiväkoti ei ole tästä huolissaan, heillä on kuulemma muitakin lapsia, jotka eivät puhu kotiasioistaan. Mitään ristiriitaa ei nähdä siinä, että lasta kuvaillaan siellä avoimeksi, puheliaaksi ja sosiaaliseksi, mutta kotiasioistaan hän vaikenee. Päiväkodissa ei myöskään ole huolestuttu edes lapsen selittämättömistä mustelmista kasvojen alueella. Parille mustelmalle isä on antanut valheellisen selityksen, mutta muita ei ole selitetty mitenkään.
On järkyttävää, miten lapselle ei pysty saamaan tällaisessa tilanteessa mitään apua mistään. Vaikka nykyään ymmärretään hyvin varhaisen puuttumisen merkitys, kukaan ei pysty tekemään nyt mitään. Ammattilaisten kanta on, että kyllä se oireilu alkaa todennäköisesti jossakin vaiheessa näkyä myös muualla, ja sitten siihen päästään puuttumaan, mutta entä jos ei ala? Eivät kaikki väkivaltaisessa kodissa kasvaneet oireile niin että se näkyisi kodin ulkopuolella - ei exäkään oireillut, päinvastoin oli erittäin kiltti ja kuuliainen lapsi.
Nauhoita puhelimella ne lapsem jutut. Onpahan ainakin todistusaineistoa.
Oliko teidän narsisti(miehillä) pakkomielle ruokaan? Tai ylipäätään ruoka jollakin tapaa korostunut asia?
Meillä 20 vuoden jo päättyneessä liitossa ruuan merkitys ex-miehelle korostui liiton viiden viimeisen vuoden aikana päättömiin mittasuhteisiin. Toki se oli sitä aiemminkin, mutta ei mielestäni överi.
Viimeisinä vuosina mies suoraan sanottuna sekosi lihaan. Hän kantoi kaupoista kilokaupalla erilaista lihaa. Nautaa, riistaa, sikaa, hevosta , kanafilettä (ei jauhelihaa). Hän kiersi koko läänin eri ruokakauppoja ja vaahtosi suu vaahdoten kuinka löysi naapurikaupungista taas uuden kaupan missä myydään hyyyyyvääää lihaa ja toi esimerkiksi 3 kg lihaa yhdeltä kauppareissulta.
Mies söi pelkkää lihaa, ei muuta. Ei kasviksia, ei perunaa tmv. Lounaaksi 3 kpl filepihvejä pannulle ja aina lähes raakana lautaselle ja suuhun.
Päivällisillä sama kuvio. Lihaköntsä lautaselle ja suuhun. Ruokaan meni meillä lähes 1000€ kuussa lihan vuoksi.
Aina se puhui vain lihasta vanhempiensa ja muutaman harvan kaverinsa kanssa. Yritin välillä sanoa lihan liiallisesta syönnistä ja rahan menosta mutta eihän siitä saanut dialogia aikaiseksi. Huutoraivon saattelema yritin kuulemma rajoittaa häntä.
Mietin joskus voiko ylikorostunut pakkomielle lihaan olla syy jostain muusta.
En tiedä, mutta liika proteiininsaanti ainakin eläimillä voi vaikuttaa käytökseen. Ja ihmisillä todennetusti verensokerin heittely niin saattaisi tuollainen lihamääräkin vaikuttaa jopa käyttäytymiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jatkuu:
Lapsesta on tehty useita lastensuojeluilmoituksia, mutta kun lapsi ei oireile jatkuvasti päiväkodissa, vaan ongelmat ilmenevät etupäässä minun luonani, ja isä vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja äiti vain valehtelee, lastensuojelu uskoo isää.
Neljävuotias lapsi on mm. uhannut täysin tyynesti murskata minut moottorisahalla, leikata kaulani poikki saksilla, sahata minulta pään irti ja ampua minua tulipalloilla niin kauan että kuolen. Lisäksi hän puhui toistuvasti pääni irrottamisesta jo kolmevuotiaana ja demonstroikin sitä pariin kertaan - pääni irti repiminen oli yksi isän toistuvista uhkauksista.
Lapsi myös valehtelee minulle jatkuvasti isän käskystä ja kertoo milloin mitäkin sairaita juttuja, enkä voi tietää mistään, milloin nämä sairaat jutut ovat totta ja milloin eivät. Isä on mm. käskenyt lapsen uskotella minulle, että isä ja hänen uusi kumppaninsa ovat saaneet vauvan, ja tätä höystettiin useilla yksityiskohdilla, jotka toivat tarinaan uskottavuutta. Virallisesti tätä uutta kumppania ei ole olemassakaan, vaan isän mukaan kyseessä on lapsen mielikuvitusystävä. Olosuhdeselvittäjät uskoivat isän version, vaikka kerroin miten lapsi kertoo tämän "ystävän" mm. laittavan ruokaa ja siivoavan, ostavan hänelle vaatteita ja leluja, käyvän kaupassa ja leikkaavan hänen kyntensä.
Päiväkodissa lapsi ei kerro mitään kotiasioistaan, kun isä on kieltänyt sen, mutta päiväkoti ei ole tästä huolissaan, heillä on kuulemma muitakin lapsia, jotka eivät puhu kotiasioistaan. Mitään ristiriitaa ei nähdä siinä, että lasta kuvaillaan siellä avoimeksi, puheliaaksi ja sosiaaliseksi, mutta kotiasioistaan hän vaikenee. Päiväkodissa ei myöskään ole huolestuttu edes lapsen selittämättömistä mustelmista kasvojen alueella. Parille mustelmalle isä on antanut valheellisen selityksen, mutta muita ei ole selitetty mitenkään.
On järkyttävää, miten lapselle ei pysty saamaan tällaisessa tilanteessa mitään apua mistään. Vaikka nykyään ymmärretään hyvin varhaisen puuttumisen merkitys, kukaan ei pysty tekemään nyt mitään. Ammattilaisten kanta on, että kyllä se oireilu alkaa todennäköisesti jossakin vaiheessa näkyä myös muualla, ja sitten siihen päästään puuttumaan, mutta entä jos ei ala? Eivät kaikki väkivaltaisessa kodissa kasvaneet oireile niin että se näkyisi kodin ulkopuolella - ei exäkään oireillut, päinvastoin oli erittäin kiltti ja kuuliainen lapsi.
Oletko sinä se, joka sanoit vihaavasi virkakoneiston edustajia, mutta et osaa vihata miestäsi? Olen todella surullinen puolestasi tilanteestasi.
Olet varmaan jossain terapiassa käsitellyt jo tätäkin, että sinun on varmaan pakko jotenkin henkisesti luopua myös lapsestasi. Kohta ollaan varmaan ylitetty kriittinen raja, saadaanko lapsen psyykettä koskaan kasaan vai saiko isä hänestä tehtyä psykopaatin ja lapsi voi oikeasti olla sinulle vaarallinen, etkä tule koskaan saamaan häneltä rakkautta etkä pysty osoittamaan rakkauttasi lapselle varmaan muuten kuin rukoilemalla hänen puolestaan ja lähettämällä hänelle hyviä ajatuksia.
Yritä jaksaa, toivottavasti sinulla on hyvät tukijoukot, jotka uskovat sinua! <3
Haluan oikaista heti yhden virheellisen väitteen: en ole sanonut *vihaavani* ketään, vaan tunteneeni *hetkittäin vihaa* joitakin viranomaisia kohtaan, ohimenevästi, kuten vastauksessani jo aiemmin painotin.
Muuten en tiedä, mitä näin hämmentävään ehdotukseen edes pitäisi vastata. Yksikään ammattilainen ei ole koskaan vihjannutkaan mitään tuon suuntaista, päinvastoin, he ovat nähneet minun antamani tuen lapselle äärimmäisen tärkeänä lapsen henkisen hyvinvoinnin kannalta, jotta lapsi pystyy säilyttämään edes jonkinlaisen yhteyden aitoon omaan itseensä eikä isä onnistu muokkaamaan hänestä itsensä kaltaista. Jo yksi terve aikuiskontakti voi pelastaa tällaisissa olosuhteissa kasvavan lapsen, ja minun kauttani lapsella on niitä useampia.
Varmaan ihan väärin ajateltu viesti, onneksi sinulla hyvä tuki ja etenkin myös lapsella, koska tekstistä sai vähän sen kuvan, että on täysin isänsä vaikutuspiirissä ja valtaosin hänen hoidossaan. Toivotaan parasta lapselle ja myös Sinulle!
Tuli myös mieleen että ehkä väärin ymmärrys tuli? En ainakaan itse ymmärtänyt mikä oli se hämmentävä ehdotus? Mun mielestä tuo toinen tarkoitti ihan hyvää.?
Toki äärimmäisen raskas on tuo tilanne. Aivan kamala:(
Vierailija kirjoitti:
Oliko teidän narsisti(miehillä) pakkomielle ruokaan? Tai ylipäätään ruoka jollakin tapaa korostunut asia?
Meillä 20 vuoden jo päättyneessä liitossa ruuan merkitys ex-miehelle korostui liiton viiden viimeisen vuoden aikana päättömiin mittasuhteisiin. Toki se oli sitä aiemminkin, mutta ei mielestäni överi.
Viimeisinä vuosina mies suoraan sanottuna sekosi lihaan. Hän kantoi kaupoista kilokaupalla erilaista lihaa. Nautaa, riistaa, sikaa, hevosta , kanafilettä (ei jauhelihaa). Hän kiersi koko läänin eri ruokakauppoja ja vaahtosi suu vaahdoten kuinka löysi naapurikaupungista taas uuden kaupan missä myydään hyyyyyvääää lihaa ja toi esimerkiksi 3 kg lihaa yhdeltä kauppareissulta.
Mies söi pelkkää lihaa, ei muuta. Ei kasviksia, ei perunaa tmv. Lounaaksi 3 kpl filepihvejä pannulle ja aina lähes raakana lautaselle ja suuhun.
Päivällisillä sama kuvio. Lihaköntsä lautaselle ja suuhun. Ruokaan meni meillä lähes 1000€ kuussa lihan vuoksi.
Aina se puhui vain lihasta vanhempiensa ja muutaman harvan kaverinsa kanssa. Yritin välillä sanoa lihan liiallisesta syönnistä ja rahan menosta mutta eihän siitä saanut dialogia aikaiseksi. Huutoraivon saattelema yritin kuulemma rajoittaa häntä.
Mietin joskus voiko ylikorostunut pakkomielle lihaan olla syy jostain muusta.
No ei ole kyllä tämmöstä kokemusta. Exälläni oli vain pakkomielle hallita minun ruokailutapojani, kommentoida miten söin liian nopeasti jne. Hänellä itsellään oli mielestäni jonkunlainen syömishäiriö. Ei ihan anoreksia mutta lähestulkoon. Söi pelkkää tomaattikeittoa viimeisen vuoden. Kerran hän söin minun ruuan suoraan nenäni edestä ihan pokkana. Muita ruokaan liittyviä juttuja ei nyt tule mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Oliko teidän narsisti(miehillä) pakkomielle ruokaan? Tai ylipäätään ruoka jollakin tapaa korostunut asia?
Meillä 20 vuoden jo päättyneessä liitossa ruuan merkitys ex-miehelle korostui liiton viiden viimeisen vuoden aikana päättömiin mittasuhteisiin. Toki se oli sitä aiemminkin, mutta ei mielestäni överi.
Viimeisinä vuosina mies suoraan sanottuna sekosi lihaan. Hän kantoi kaupoista kilokaupalla erilaista lihaa. Nautaa, riistaa, sikaa, hevosta , kanafilettä (ei jauhelihaa). Hän kiersi koko läänin eri ruokakauppoja ja vaahtosi suu vaahdoten kuinka löysi naapurikaupungista taas uuden kaupan missä myydään hyyyyyvääää lihaa ja toi esimerkiksi 3 kg lihaa yhdeltä kauppareissulta.
Mies söi pelkkää lihaa, ei muuta. Ei kasviksia, ei perunaa tmv. Lounaaksi 3 kpl filepihvejä pannulle ja aina lähes raakana lautaselle ja suuhun.
Päivällisillä sama kuvio. Lihaköntsä lautaselle ja suuhun. Ruokaan meni meillä lähes 1000€ kuussa lihan vuoksi.
Aina se puhui vain lihasta vanhempiensa ja muutaman harvan kaverinsa kanssa. Yritin välillä sanoa lihan liiallisesta syönnistä ja rahan menosta mutta eihän siitä saanut dialogia aikaiseksi. Huutoraivon saattelema yritin kuulemma rajoittaa häntä.
Mietin joskus voiko ylikorostunut pakkomielle lihaan olla syy jostain muusta.
Aika mielenkiintonen juttu kyl. Mistähän voi johtua tämmönen outo"fetissi" Ehkä hän oli niin täydellinen että ansaitsi vain naudanpippuripihviä, tiedä häntä. Mielelläänhän sitä itsekin vetelis pippuripihviä useemmin jos olis varaa. Kyllä toi jonkunlaiselta pröystäilyltä kuulostaa
Minuakin narsu opasti kuin omaa pientä lasta. Välillä jopa vaikutti että hän todella uskoi että olen niin tyhmä että tarvitsen lähes kaikessa apua. Hän saattoi olla näissä tilanteissa jopa ystävällinen ja kärsivällinen joskus. Aivan kuin isä olisi opastanut lastaan.