Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sosiaalisten tilanteiden pelko
11.04.2015 |
Selaileeko av-palstaa joku muukin joka kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta? Onko sitä sinulla hoidettu? Miten? Onko psykoterapiasta apua ja mitä siellä tapahtuu?
Itse kärsin tästä pelosta ja sen ymmärtäminen on tuonut jo jonkinlaista helpotusta ja toivoa paremmasta :) Omasta mielestäni omat pelkoni olivat lieviä, kunnes tajusin, että ne hallitsevat koko elämääni. En esimerkiksi osaa olla kaveri, eli ihan vain tavata ihmisiä ja jutella. Olenkin ihmetellyt, että onko sellaista, kuin ihmisten seurasta voimaa saava introvertti :D En koskaan soita kellekään tai vastaa puhelimeen kuin pakosta. En mene taloyhtiön tapahtumiin pihalle, vaan vältän tuolloin pihalla liikkumista. Iän ja kokemuksen myötä myöskään esiintymispelko ei ole hävinnyt minnekään, päinvastoin. Huomion kohteeksi joutuessani päästäni häviää kaikki ajatukset, kuinka silloin muka pystyisi sanomaan mitään. Tässä nyt oli muutamia jotka tuli mieleen. Olen keksinyt aina hienoja keinoja ja syitä kuinka selvitä tai välttää tilanteita, niin hienoja, etten edes itse huomaa vältteleväni niitä :D Eilen kuitenkin lueskellessani tästä aiheesta, tajusin, että kaikkia elämääni hankaloittavia asioita yhdistää yksi asia; huomion kohteeksi joutuminen. Huomion kohteeksi siis vaikka vain kavereiden kesken. Erittäin ikävän tästä tekee se, että vaikutan ulospäin erittäin sosiaaliselta, eli osaan kuitenkin käyttäytyä jonkinaikaa kuten muut tarvittaessa, mutta vain jonkinaikaa. Eli ihmiset luulevat etten pidä heidän seurastaan, koska välttelen heitä. Erittäin ymmärrettävää. Tuntuu pahalta näin loukata ihmisiä varsinkin kun ihmiset ovat ihania :) ja olisinkin hoiva-alalla ilman tätä ongelmaa.
Koska ongelma siis on huomion kohteena oleminen ja pelko itsensä nolaamisesta, ajattelin kokeilla ihan yksinkertaista kikkaa: unohdan itseni :D Eli aina kun alkaa ahdistaa, keskityn 100% johonkin muuhun. En anna ajatuksen harhailla vaan alan itseni tarkkailun sijasta tarkkailla vastapuolta ja sitä miten hän reagoi johonkin ja miksi reagoi ja siirrän aina keskustelun pois itsestäni. Tämä vaatii paljon keskittymistä, mutta toiveena olisi, että ajattelutapani muuttuisi pikkuhiljaa ja siirtyisi pois itseni tarkkailusta.
Mitä te muut olette tehneet omalle pelollenne? Oletteko pystyneet voittamaan sitä? Olisiko teillä jakaa kokemuksia "paranemisesta" :)
Kommentit (36)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ei kauheasti lääkkeet innosta... Terapiaan en ole vielä päässyt, käyn juttelemassa sairaanhoitajalle. Tuosta ei kyllä ole kauheasti vielä ollut apua. Hän kyllä ehdotti ryhmää sosiaalisista peloista kärsivälle, mutta en uskaltanut mennä :D
Itse olen aina ollut ujo. Kun viime vuosina tiet ovat erkaantuneet koulu- ja lapsuudenkavereiden kanssa, olen tajunnut olevani aika yksin. Yksi kaveri minulla on, jota näen pari kertaa kuussa. Poikaystävä ihme kyllä on. Olen tehnyt välillä asiakaspalvelutyötä (!!!), mitä pelkäsin aluksi todella paljon. Töissä minulla on kuitenkin erillinen "työminä". Toisaalta, jos joku moka tai virhe sattui, menin aivan punaiseksi ja noloksi. Small talk tuotti myös välillä ongelmia, eikä tuntunut luontevalta. Jos joku miesasiakas jäi juttelemaan vähän enemmän, sillon vasta vaikeana olinkin.
Selviän joten kuten työhaastatteluista ja asiakaspalvelutyöstä, mutta vapaa-aika on erikseen. Vältän tilanteita, joissa on paljon ihmisiä. Tämän vuoksi poikaystäväni suku ja kaverit eivät juurikaan näe minua. Inhoan tätä välillä. En vaan keksi mitään puhuttavaa, joskus takeltelen sanoissa, menen ihan vaikeaksi, punastun.
Yli 10 vuotta sitten diagnoosi.. ei auta mikään. Opittava eämään tämän kanssa. Muutin viitisen vuotta sitten "syrjäseudulle" asumaan ja oloni on parempi kuin ikinä. Kannattaa miettiä tarkasti mikä on oma juttunsa. Minulle lukemattomat lääkkeet ja turhauttavat lapsuusmuistelot terapiassa tai kongnitiivinen terapia ei tuonut hyvää oloa ja parannusta. Olen tyytyväinen perheeni kanssa ja yhtä ystävää näen noin 2 kertaa vuodessa. Kaupassa en käy yksin ikinä ja silloin kun menenne ostamme varastoon niin paljon, että mies tuo vaan töistä tullessaan maitoa tms. pilaantuvaa.
Toki meitä on monenlaista ja sinulla voi olla mahdollisuus ns. normaaliin elämään. Minulle tämä oli hyvä vaihtoehto ja rahallisesti pärjäämme ilman panostani. Olen siis työkyvyttömyyseläkkeellä tällä hetkellä. Aikaisemmin tein hiukan töitä samalla kun olin eläkkeellä. Ei pystynyt. En pysty puhumaan edes puhelimessa.
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 11:34"]Mua ei kauheasti lääkkeet innosta... Terapiaan en ole vielä päässyt, käyn juttelemassa sairaanhoitajalle. Tuosta ei kyllä ole kauheasti vielä ollut apua. Hän kyllä ehdotti ryhmää sosiaalisista peloista kärsivälle, mutta en uskaltanut mennä :D
Itse olen aina ollut ujo. Kun viime vuosina tiet ovat erkaantuneet koulu- ja lapsuudenkavereiden kanssa, olen tajunnut olevani aika yksin. Yksi kaveri minulla on, jota näen pari kertaa kuussa. Poikaystävä ihme kyllä on. Olen tehnyt välillä asiakaspalvelutyötä (!!!), mitä pelkäsin aluksi todella paljon. Töissä minulla on kuitenkin erillinen "työminä". Toisaalta, jos joku moka tai virhe sattui, menin aivan punaiseksi ja noloksi. Small talk tuotti myös välillä ongelmia, eikä tuntunut luontevalta. Jos joku miesasiakas jäi juttelemaan vähän enemmän, sillon vasta vaikeana olinkin.
Selviän joten kuten työhaastatteluista ja asiakaspalvelutyöstä, mutta vapaa-aika on erikseen. Vältän tilanteita, joissa on paljon ihmisiä. Tämän vuoksi poikaystäväni suku ja kaverit eivät juurikaan näe minua. Inhoan tätä välillä. En vaan keksi mitään puhuttavaa, joskus takeltelen sanoissa, menen ihan vaikeaksi, punastun.
[/quote]
:D miten voi olla keksittykään sellaista asiaa kuin "ryhmä sosiaalisista peloista kärsiville" :D repesin tuosta su kommentista :D Kuka sellasiin nyt ihan oikeesti uskaltaa mennä, aika pieni porukka varmaan :)
Sukulais-ongelma on myös iso ongelma. Olen itse huonosti yhteydessä kehenkään ja kukaan ei tietenkään tiedä, että miksi. Rasittavinta on se, että täytyy aina puolustaa itseään, kun väittävät, että olen sitten suuttunut jostain. Huoh. Tällähetkellä ei ole mitään miehen sukulaisia onneksi, kun ei ole miestäkään, harmi.
Oon yllätyksekseni kuullut monen sanovan, että on erillinen "työminä", että jaksaa töissä. Voisi olla mullekin kokeilemisen arvoinen juttu.
Niin ja lääkkeistä ainoat mitkä auttoivat oli pamit. Niitä en viitsi syödä vain sukulaisten mieliksi ja olla pamipäänä työelämässä ja tulla niistä riippuvaiseksi. Ei nimittäin työtä tehdessäni todellakaan riittänyt lääkärin määräämä 3kpl 5mg päivässä annostus ahdistukseen ja silti vielä jännitti pirusti ja en saanut tehtyä hommiani aina. 14
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 11:36"]Yli 10 vuotta sitten diagnoosi.. ei auta mikään. Opittava eämään tämän kanssa. Muutin viitisen vuotta sitten "syrjäseudulle" asumaan ja oloni on parempi kuin ikinä. Kannattaa miettiä tarkasti mikä on oma juttunsa. Minulle lukemattomat lääkkeet ja turhauttavat lapsuusmuistelot terapiassa tai kongnitiivinen terapia ei tuonut hyvää oloa ja parannusta. Olen tyytyväinen perheeni kanssa ja yhtä ystävää näen noin 2 kertaa vuodessa. Kaupassa en käy yksin ikinä ja silloin kun menenne ostamme varastoon niin paljon, että mies tuo vaan töistä tullessaan maitoa tms. pilaantuvaa.
Toki meitä on monenlaista ja sinulla voi olla mahdollisuus ns. normaaliin elämään. Minulle tämä oli hyvä vaihtoehto ja rahallisesti pärjäämme ilman panostani. Olen siis työkyvyttömyyseläkkeellä tällä hetkellä. Aikaisemmin tein hiukan töitä samalla kun olin eläkkeellä. Ei pystynyt. En pysty puhumaan edes puhelimessa.
[/quote]
Joo niin olen ajatellut, että minulla on vielä aika lievää tämä verrattuna moniin muihin ja toivonkin löytäväni keinoja normaaliin elämään.
On mukava kuulla, että tuosta vaikeasta pelosta huolimatta, oot löytänyt sinulle toimivan keinon :) Itsekin haaveilen pienestä mökistä korvessa minne ei veisi tietäkään :)
Melkoista sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kun kaverit ja miesystävät löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:04"]
Melkoista sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kun kaverit ja miesystävät löytyy.
[/quote]
Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole kaikkien kohdalla kaikkeen elämässä liittyvä, vaan hallitseva vain tietyissä tilanteissa.
Tuo nyt on mikrobi-infektio. Kunnollisen mikrobilääkityksen seurauksena lähtevät ensin fyysiset oireet. On merkillistä, ettei kukaan sitä ymmärrä että mielenterveydellisiin ongelmiin liittyy lähes aina myös fyysisiä oireita, mutta ne ovat osa infektiota ("somatisaatio"). Valitettavasti helpommat fyysiset oireet lähtevät ensin, ja mielenterveydelliset ongelmat vasta pitkän ajan kuluttua mikrobilääkityksen aloittamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 10:38"]
googlaa sympaattinen salpaus. auttoi mulla jonkun verran.
[/quote]
No ei herranjumala sentään. Selvittäkää vähän mitä sivuvaikutuksia tuolla. Sivuvaikutukset - hyöty -suhde on oikeasti aika kehno.
Teillä on jotain jumia, tunnelukkoa tai vastaavaa. En osaa neuvoa.
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 20:06"][quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 17:34"]
Mä nappaan benzon tarvittaessa, auttaa erittäin hyvin. 20 vuotta on tullut turvauduttua lääkkeeseen. Ilman sitä elämästäni ei tulisi yhtään mitään.
Jännittämiseni on niin rajua, että vapisen, ääni tärisee. Kenenkään kanssa ei pystyisi ilman benzoa menemään syömään koska kädet tärisisi siihen malliin, että haarukka ei osuisi suuhun jne.
[/quote]
Miksi pitää sitten ns. altistaa itseään jos joutuu siksi syömään addiktoivaan lääkitystä? Pelko siitä ettei muut hyväksy jättäytymistä oravanpyörästä? Useinhan meillä sos.kammoisilla vaikuttaa muiden hyväksyntä tekemisiimme paljonkin. minun mielestäni ei ole vain yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa elää.
[/quote]
Ei tämä kaikissa ammateissa vaan onnistu ja yleensä työssä kuin työssä tulee ainakin välillä esiintymisiä, palavereita jne.
Parempi oppia tulemaan toimeen itsensä kanssa, kuin alkaa vältellä kaikkea mahdollista. Se johtaa vain suurempiin ongelmiin.
Itse käytän jännittävissä tilanteissa beetasalpaajaa + opamoxia.
En ole koukuttunut näihin ja olen syönyt jo useita vuosia. Tarvitsen näitä nimenomaan palavereissa, koulutuksissa jne, joita on n.2-5 kertaa vuodessa.
Olen muutenkin jännittäjätyyppi, mutta en tarvitse muutoin lääkitystä. Olen oppinut selviämään arjesta omana itsenäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:28"]
Tuo nyt on mikrobi-infektio. Kunnollisen mikrobilääkityksen seurauksena lähtevät ensin fyysiset oireet. On merkillistä, ettei kukaan sitä ymmärrä että mielenterveydellisiin ongelmiin liittyy lähes aina myös fyysisiä oireita, mutta ne ovat osa infektiota ("somatisaatio"). Valitettavasti helpommat fyysiset oireet lähtevät ensin, ja mielenterveydelliset ongelmat vasta pitkän ajan kuluttua mikrobilääkityksen aloittamisesta.
[/quote]
Minkälaisen lääkityksen? Onko jotain linkkiä jossa olis tuosta aiheesta?
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:17"]
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:04"]
Melkoista sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kun kaverit ja miesystävät löytyy.
[/quote]
Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole kaikkien kohdalla kaikkeen elämässä liittyvä, vaan hallitseva vain tietyissä tilanteissa.
[/quote]
Ok. Minulla ei ole yhtään kaveria tai miestä, joten taidan olla täysin toivoton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:34"][quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 10:38"]
googlaa sympaattinen salpaus. auttoi mulla jonkun verran.
[/quote]
No ei herranjumala sentään. Selvittäkää vähän mitä sivuvaikutuksia tuolla. Sivuvaikutukset - hyöty -suhde on oikeasti aika kehno.
Teillä on jotain jumia, tunnelukkoa tai vastaavaa. En osaa neuvoa.
[/quote]
No ei kai tuollaisiin leikkauksiin kukaan ihan turhan takia ja asioita selvittämättä lähde, älä huoli. Ja jumia meillä kyllä on, tiedetään :D Jokaisella omat ongelmansa ja ristinsä kannettavana tässä maailmassa.
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 14:14"]
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:17"]
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:04"]
Melkoista sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kun kaverit ja miesystävät löytyy.
[/quote]
Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole kaikkien kohdalla kaikkeen elämässä liittyvä, vaan hallitseva vain tietyissä tilanteissa.
[/quote]
Ok. Minulla ei ole yhtään kaveria tai miestä, joten taidan olla täysin toivoton.
[/quote]
Ei mullakaan ole, vaikka opiskeluista ja töistä selvinnyt. Sellaista se vaan on meillä joillain...
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 14:14"][quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:17"]
[quote author="Vierailija" time="11.04.2015 klo 13:04"]
Melkoista sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kun kaverit ja miesystävät löytyy.
[/quote]
Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole kaikkien kohdalla kaikkeen elämässä liittyvä, vaan hallitseva vain tietyissä tilanteissa.
[/quote]
Ok. Minulla ei ole yhtään kaveria tai miestä, joten taidan olla täysin toivoton.
[/quote]
Pelkoa voi tuntea vain tiettyjä tilanteita, kuten esiintymistä kohtaan, tai se voi olla yleistynyt kaikkiin tilanteisiin joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Toivottavasti et ole ihan toivoton tapaus kuitenkaan. Itsellänikin yleistynyt monenlaisiin tilanteisiin, missä ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Olen ymmärtänyt senkin, että parisuhteeni kaatuvat siihen, että häpeän pelkoani, eivätkä kumppanini ole lainkaan ymmärtänyt epäsosiaalisuuttani. No en hämmästy, kun en itsekään ole ymmärtänyt enkä hyväksynyt sitä :D
-Ap
Hämmästyttää nää ala-peukutukset täällä. Joku koneko näitä peukkuja näillä foorumeilla jakaa.
Itsellä on se syvä häpeän tunne, joka aiheuttaa sosiaalista pelkoa ja ahdistusta. Niinä päivinä kun olen jotenkin pystynyt hyväksymään itseni ja olemaan itselle armollisempi tai jotain, niin myös häpeä poistuu ja ei jännitä ihmisiä enää. Mutta nämä hyvät hetket ovat harvassa. Myös sillon kun suuttuu jostakin kunnolla niin ei tunne häpeää. Häpeä nyt taas tulee huonosta kohtelusta ym. rakkaudettomuudesta ja yksin jättämisestä/hylkäämisestä, kiusaamisesta, joka on itsetunnon vaurioittanut. Myös häpeästä seurannut yksinäisyys aiheuttaa taas lisää häpeää ja kierre on valmis.
Mulla oli ennen sosiaalisten tilanteiden pelko, tai on vieläkin, mutta sen kanssa on koko ajan helpompaa. Olen luonteeltani introvertti ja tykkään kuunnella ja tarkkailla ja jutella kun on vähän ihmisiä. Luulen että omalla kohdalla pelko tuli siitä että yritin olla jotain muuta mitä olen. Plus kouluaikainen kiusaaminen ja lapsuudenkodin ongelmat -> huono itsetunto. Mikä sitten on muuttunut? Aloin mennä mahdollisimman kiusallisiin tilanteisiin, vaikka hikoilin, olin hiljaa ja kiusallinen. En vaan jaksanut välittää, vaan ajattelin sen tavallisen itseinhon sijaan että kaikki on ihan ok, mä opettelen, ihan sama huomaako muut mun paniikkia. Aloitin uudessa koulussa joten ihmiset ei tuntenu mua. Aluksi oli tosi rankkaa, mut pikku hiljaa alko helpottamaan. Jotenkin oon hyväksynyt sen että en oo niin ulospäinsuuntautunut ja annan itselleni luvan lähteä kesken pois jos alkaa ahdistamaan. Oon jopa tutustunut uusiin ihmisiin ja tuntuu et kun oon oma itseni, ihmiset arvostaa sitä. Moni on kertonut että niillä on itsellään samanlaisia ongelmia.
Tsemppiä kaikille ja voisin lisätä tähän loppuun ärsyttävän kliseisesti että olkaa omia itsejänne. Oikeestaan ainoo joka voi auttaa on sinä itse. Karua mutta totta.
Alue: Aihe vapaa
Juu ja unohtelen näköjään lisätä sen Ap aina viestin loppuun, jos sil nyt jotain välii on ;) -Ap