Lue keskustelun säännöt.
Järkytyin hieman miten kamalaa sairaalassa olo synnytyksen jälkeen oli
Synnytyksen jälkeen rättipoikki, kivuissa ja univajeisena, ja sitten pitää jakaa huone jonkun toisen kanssa. Jouduin vieläpä ns. käytäväpaikalle. Ei mitään yksityisyyttä muuta kuin joku kämänen verho ja koko ajan huoneessa ravaa hoitajia ja vierustoverin puoliso ym. vieraita. Valot on päällä yötäpäivää tai jos ne laittaa pois niin eiköhän joku hoitaja räväytä ne päälle keskellä yötä tullessaan. Vierustoveri vaihtuu seuraavana yönä ja sen vauva huutaa suoraa huutoa kaiken aikaa, johon omakin muuten ihan rauhallisesti ollut vauva heräilee jatkuvasti ja yhtyy huutokuoroon. Eipä se mikään hotelli tosiaan ole. Olisin halunnut mahdollisimman pian pois, mutta ei päästetty koska vauvalla oli keltaisuutta.
Kommentit (3113)
Kansalaisaloittesivustolla näkyy eduskuntaan edenneen aloite, että kouluväkivalta kirjattaisiin erillisenä rikosnimikkeenä lakiin. Voisiko esimerkiksi synnytysväkivalta eriyttää myös lakiin, jotta se tunnistettaisiin paremmin ja siihen voitaisiin puuttua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jorvi 2017.
Synnytyksen käynnistyessä takana oli jo monta vuorokautta valvomista. Supistuksissa kärvistely vahvisti vain ajatusta, että otan vastaan kaiken tarjolla olevan kivunlievityksen. Epiduraalia pyytäessäni sellainen kyllä järjestyi, mutta muistan kirkkaasti, kun kätilö kysyi "tahdotko olla hampaisiin asti puutunut?"
Synnytys meni ihan OK. Päällimmäisenä tunteena lapsen synnyttyä ei ollut euforia, vaan helpotus ja uupumus. Synnytyksen jälkeen minut vietiin osastolle, jossa kerrottiin, että tällä osastolla käytäntönä on, että (monen hengen) huoneessa ei käy ketään. Minun tulisi käydä vauvan kanssa tapaamassa kätilöä säännöllisin väliajoin huoneen ulkopuolella. Illan tullessa lapsen isä luikki helpottuneena kotiin lepäämään. Ja minä jäin yksin.
Jos olisin tiennyt, että aikomuksena on jättää minut täysin yksin selviytymään, monta vuorokautta valvoneena ensisynnyttäjänä, olisin järjestänyt asiani toisin. Olisin hommannut tukihenkilöksi jonkun ystäväni, joka olisi osannut opastaa ja tukea vauvanhoidossa ja imetyksessä. Mutta mistäpä tätä olisi etukäteen tiennyt.
Pelko, ahdistus, huoli ja väsymys. En ole koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi ja epäonnistuneeksi. Pyörittelin mielessäni, että minusta ei ole tähän. Olen tehnyt suuren virheen.
Aika nopeasti kävi ilmi, että osastolta pitää päästä pois niin nopeasti kuin mahdollista, koska tukea ja ymmärrystä ei tule. Kotiinlähtö viivästyi päivällä, koska lapsi oli itkuinen ja "lapsen käsittely on epävarmaa". Tämän toteamisenkaan jälkeen mitään apua ja tukea ei tullut. Seuraavana päivänä pääsimme kotiin.
Sitten näitä samoja asioita, mistä muut ovat jo puhuneet: osastalla kukaan ei kerro, mistä ja milloin ruoka haetaan. Särkylääkkeen antamiseen suhtaudutaan nihkeästi. Imetystä tuputetaan aggressiivisesti. Jäänyt erityisesti mieleen sellainen tapaus, kun yllättäen ja odottamatta rintani kaivettiin esiin osaston yleisessä oleskelutilassa täysin vieraiden ihmisten edessä. Nöyryyttävää. Julki-imetystä en sittemmin harrastanut, ja ylipäätään imetys jäi pois aika pian kotiin pääsyn jälkeen. Olin liian väsynyt ja stressaantunut. Mutta saipahan sairaala voitokkaasti kirjata synnytyskertomukseen, että vauva on täysimetyksellä.
Tosiaan pitäisi ottaa huomioon tuo, että sairaalat eivät saisi metsästää omaa menestystä kriteerien täyttymisellä, kuten sillä miten vähän on sektioita tai miten moni nainen täysimettää vauvansa, yksilön kustannuksella. Tehkää nämä sairaalan sisäiset tavoitteet läpinäkyviksi potilaille!
Mielestäni äidillä pitäisi olla vapaus synnyttää niin kuin itsestä parhaimmalta tuntuu, oli se sitten esimerkiksi altaassa tai suunnitellun sektion avulla. Mutta hoitohenkilökunnalle tietysti kätevintä, jos se tapahtuu selältään sängyn päällä jalat levällään….
Synnytin loppukesästä -21 naistenklinikalla. Synnytys meni ok, lähes syöksysynnytys, vauva neljässä tunnissa ulos ennenaikaisena. Kipulääkettä en saanut, jälkikäteen kätilö pahoitteli, että ei olisi uskonut että synnytys etenee niin nopeasti, niin siksi ei antanut Kipulääkettä. Jäi kyllä traumaa käsittämättömistä kivuista. Onneksi edes selitti jälkikäteen tilanteen... Toki edelleen mietityttää oliko se oikea syy vai ärsyttikö kätilöä kivusta karjumiseni ja ei antanut Kipulääkettä kun luuli minun liioittelevan tilannetta. Alapää kuitenkin puudutettiin ja sain ilokaasua tikkauksen ajaksi.
Osastolla meni pääsääntöisesti mukavasti. Vauvalle annettiin toisten kokemuksia päinvastaisesti lisämaitoa minulle sanomatta tai kysymättä. Ensin luovutettua äidinmaitoa ja sitten korviketta. Olisin antanut luvan jos olisi kysytty. Olin niin väsynyt synnytyksen jälkeen, etten tajunnut että hoitaja oli vaipan vaihdon jälkeen (vauvan ekan vaipan vaihtoi mieheni ja hoitaja) annettiin Vauvalle maitoa ruiskulla.
Vaikka meillä oli perhehuone, nukuimme huonosti. Yöllä ei kattovaloa laitettu. Hoitaja tuli ensimmäiset syötöt avuksi. Ruoat tuotiin huoneeseen, huoneesta sai poistua koronan takia vain maski naamalla hakemaan vaippoja, vaatetta jne. Kaikki vaatteet olivat mielestäni one size. Muutaman päivän oltuamme kysyttiin, kuinka maito on noussut ja kuinka usein olen käynyt pumpulla. Minulle ei mitään pumppua oltu näytetty enkä jaksanut kahden tunnin välein imettää ruiskuruokkimisen jälkeen kuin pari minuuttia .kerrallaan. hoitaja ehdotti että pyydän seuraavaa vuoroa näyttämään pumpun. Kellään ei loppu osastojaksomme aikana ollut aikaa pumppua näyttää. Imetys kaatui siihen.
Kokonaisuudessaan koin kuitenkin että meistä pidettiin hyvin huolta. Kiireen kyllä näki ihoitajien toimista. Työkännykät piippasivat lähes joka kerta kun tulivat meitä katsonaan huoneeseemme. Imetyksen epäonnistuminen harmittaa edelleen. olisimme jopa saaneet jäädä vielä yhdeksi vuorokaudeksi jos olisimme halunneet, mutta koimme että olimme valmiit lähtemään kotiin ja että siellä saamme levätä ja rytmittää paremmin syötöt.
Vierailija kirjoitti:
Kansalaisaloittesivustolla näkyy eduskuntaan edenneen aloite, että kouluväkivalta kirjattaisiin erillisenä rikosnimikkeenä lakiin. Voisiko esimerkiksi synnytysväkivalta eriyttää myös lakiin, jotta se tunnistettaisiin paremmin ja siihen voitaisiin puuttua?
Tässä olisi rajanveto vaikeaa. Kommenteista näkee että monet naiset ovat kokeneen henkistä väkivaltaa osastolla kun hoitaja on vähätellyt, ivannut ja jopa nöyryyttänyt uutta äitiä. Fyysiseksi väkivallaksi voisi kai laskea sen että pahoista kivuista huolimatta kipulääkettä ei anneta. Kuitenkin synnytysväkivallan kokeminen on yksilöllistä. Täällä joku mainitsi kuinka loukkaavaa oli kun synnytys ei edistynyt ja lääkäri sanoi että kohtu ei tiedä mitä tekee. Minä en olisi kokenut sitä loukkaavana vaan selityksenä miksi edistystä ei tapahdu. Minulla on ystäviä jotka ovat kokeneet synnytyksensä toimenpiteet hyvin eri tavalla kuin itse olisin kokenut vastaavan.
Yhden ystävän synnytyksessä oli monta dramaattista käännettä, toimenpiteet piti tehdä välittömästi eikä ollut aikaa selittää äidille mitä tapahtuu. Äiti otti asian ihan lunkisti, minä ei olisi ollut samassa tilanteessa yhtä rauhallinen, olisin varmaan traumatisoitunut. Ja joku toinen kokenut synnytysväkivaltana.
Toinen ystäväni on varsinainen uniikki lumihiutale. Hänellä oli sairaalaan mennessä mukanaan lista kuinka hän halusi asioiden tapahtuvan. Esim ei missään nimessä imukuppia, isä leikkaa napanuoran jne. Hirveä järkytys sitten kun synnytys ei mennytkään kuten hän oli suunnitellut ja tehtiin toimenpiteitä joita hän ei halunnut. Hän koki sen väkivaltaan omaa kehoaan ja itsemääräämisoikeutta vastaan. Toimenpiteille kyllä oli lääketieteelliset syyt.
Jos laadittaisiin laki synnytysväkivallasta niin siinä olisi monta ongelmaa. Eri potilaat kokevat saman asian eri tavalla. Jollakin lumihiutaleella voi olla aivan epärealistinen käsitys synnytyksestä. Joitakin toimenpiteitä on pakko tehdä lääketieteellisistä syistä. Lakia ei voi laatia niin että se perustuu ihmisten tunteisiin. Oltaisiin menossa USAn suuntaan missä hyvin helposti haastetaan ihminen tai instanssi oikeuteen suurten rahojen toivossa.
Siinä olen kyllä kaikkien kanssa samaa mieltä että potilaita on kohdeltava ystävällisesti. Apua ja neuvoja on annettava tiuskimatta. Potilasta ja hänen tuntemuksiaan on kuunneltava. Synnyttänyttä äitiä pitää kohdella vähintään yhtä hyvin kuin sairaalan muidenkin osastojen potilaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kansalaisaloittesivustolla näkyy eduskuntaan edenneen aloite, että kouluväkivalta kirjattaisiin erillisenä rikosnimikkeenä lakiin. Voisiko esimerkiksi synnytysväkivalta eriyttää myös lakiin, jotta se tunnistettaisiin paremmin ja siihen voitaisiin puuttua?
Tässä olisi rajanveto vaikeaa. Kommenteista näkee että monet naiset ovat kokeneen henkistä väkivaltaa osastolla kun hoitaja on vähätellyt, ivannut ja jopa nöyryyttänyt uutta äitiä. Fyysiseksi väkivallaksi voisi kai laskea sen että pahoista kivuista huolimatta kipulääkettä ei anneta. Kuitenkin synnytysväkivallan kokeminen on yksilöllistä. Täällä joku mainitsi kuinka loukkaavaa oli kun synnytys ei edistynyt ja lääkäri sanoi että kohtu ei tiedä mitä tekee. Minä en olisi kokenut sitä loukkaavana vaan selityksenä miksi edistystä ei tapahdu. Minulla on ystäviä jotka ovat kokeneet synnytyksensä toimenpiteet hyvin eri tavalla kuin itse olisin kokenut vastaavan.
Yhden ystävän synnytyksessä oli monta dramaattista käännettä, toimenpiteet piti tehdä välittömästi eikä ollut aikaa selittää äidille mitä tapahtuu. Äiti otti asian ihan lunkisti, minä ei olisi ollut samassa tilanteessa yhtä rauhallinen, olisin varmaan traumatisoitunut. Ja joku toinen kokenut synnytysväkivaltana.
Toinen ystäväni on varsinainen uniikki lumihiutale. Hänellä oli sairaalaan mennessä mukanaan lista kuinka hän halusi asioiden tapahtuvan. Esim ei missään nimessä imukuppia, isä leikkaa napanuoran jne. Hirveä järkytys sitten kun synnytys ei mennytkään kuten hän oli suunnitellut ja tehtiin toimenpiteitä joita hän ei halunnut. Hän koki sen väkivaltaan omaa kehoaan ja itsemääräämisoikeutta vastaan. Toimenpiteille kyllä oli lääketieteelliset syyt.
Jos laadittaisiin laki synnytysväkivallasta niin siinä olisi monta ongelmaa. Eri potilaat kokevat saman asian eri tavalla. Jollakin lumihiutaleella voi olla aivan epärealistinen käsitys synnytyksestä. Joitakin toimenpiteitä on pakko tehdä lääketieteellisistä syistä. Lakia ei voi laatia niin että se perustuu ihmisten tunteisiin. Oltaisiin menossa USAn suuntaan missä hyvin helposti haastetaan ihminen tai instanssi oikeuteen suurten rahojen toivossa.
Siinä olen kyllä kaikkien kanssa samaa mieltä että potilaita on kohdeltava ystävällisesti. Apua ja neuvoja on annettava tiuskimatta. Potilasta ja hänen tuntemuksiaan on kuunneltava. Synnyttänyttä äitiä pitää kohdella vähintään yhtä hyvin kuin sairaalan muidenkin osastojen potilaita.
Fyysistä vakivaltaa on myös kovakourainen käsittely ja myös muiden lääkkeiden/hoitojen evääminen syyttä.
Itsellä rinnat, kaula ja olkapäät puristeltiin osastolla täysin mustelmille ja puristeltiin haljenneita nännejä niin että veri lensi.
Näistä on kuvia tallessa. Ei auttanut imetystä ei, vauvalla ei ollut imuja eikä rintojen kovakourainen käsittely auttanut yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kansalaisaloittesivustolla näkyy eduskuntaan edenneen aloite, että kouluväkivalta kirjattaisiin erillisenä rikosnimikkeenä lakiin. Voisiko esimerkiksi synnytysväkivalta eriyttää myös lakiin, jotta se tunnistettaisiin paremmin ja siihen voitaisiin puuttua?
Tässä olisi rajanveto vaikeaa. Kommenteista näkee että monet naiset ovat kokeneen henkistä väkivaltaa osastolla kun hoitaja on vähätellyt, ivannut ja jopa nöyryyttänyt uutta äitiä. Fyysiseksi väkivallaksi voisi kai laskea sen että pahoista kivuista huolimatta kipulääkettä ei anneta. Kuitenkin synnytysväkivallan kokeminen on yksilöllistä. Täällä joku mainitsi kuinka loukkaavaa oli kun synnytys ei edistynyt ja lääkäri sanoi että kohtu ei tiedä mitä tekee. Minä en olisi kokenut sitä loukkaavana vaan selityksenä miksi edistystä ei tapahdu. Minulla on ystäviä jotka ovat kokeneet synnytyksensä toimenpiteet hyvin eri tavalla kuin itse olisin kokenut vastaavan.
Yhden ystävän synnytyksessä oli monta dramaattista käännettä, toimenpiteet piti tehdä välittömästi eikä ollut aikaa selittää äidille mitä tapahtuu. Äiti otti asian ihan lunkisti, minä ei olisi ollut samassa tilanteessa yhtä rauhallinen, olisin varmaan traumatisoitunut. Ja joku toinen kokenut synnytysväkivaltana.
Toinen ystäväni on varsinainen uniikki lumihiutale. Hänellä oli sairaalaan mennessä mukanaan lista kuinka hän halusi asioiden tapahtuvan. Esim ei missään nimessä imukuppia, isä leikkaa napanuoran jne. Hirveä järkytys sitten kun synnytys ei mennytkään kuten hän oli suunnitellut ja tehtiin toimenpiteitä joita hän ei halunnut. Hän koki sen väkivaltaan omaa kehoaan ja itsemääräämisoikeutta vastaan. Toimenpiteille kyllä oli lääketieteelliset syyt.
Jos laadittaisiin laki synnytysväkivallasta niin siinä olisi monta ongelmaa. Eri potilaat kokevat saman asian eri tavalla. Jollakin lumihiutaleella voi olla aivan epärealistinen käsitys synnytyksestä. Joitakin toimenpiteitä on pakko tehdä lääketieteellisistä syistä. Lakia ei voi laatia niin että se perustuu ihmisten tunteisiin. Oltaisiin menossa USAn suuntaan missä hyvin helposti haastetaan ihminen tai instanssi oikeuteen suurten rahojen toivossa.
Siinä olen kyllä kaikkien kanssa samaa mieltä että potilaita on kohdeltava ystävällisesti. Apua ja neuvoja on annettava tiuskimatta. Potilasta ja hänen tuntemuksiaan on kuunneltava. Synnyttänyttä äitiä pitää kohdella vähintään yhtä hyvin kuin sairaalan muidenkin osastojen potilaita.Fyysistä vakivaltaa on myös kovakourainen käsittely ja myös muiden lääkkeiden/hoitojen evääminen syyttä.
Itsellä rinnat, kaula ja olkapäät puristeltiin osastolla täysin mustelmille ja puristeltiin haljenneita nännejä niin että veri lensi.
Näistä on kuvia tallessa. Ei auttanut imetystä ei, vauvalla ei ollut imuja eikä rintojen kovakourainen käsittely auttanut yhtään.
Tiedän. Täällä on ollut paljon ikäviä esimerkkejä. En voinut luetella niitä kaikkia kommentissani, monet kirjoitukset ovat tosi ikävää luettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jorvi 2017.
Synnytyksen käynnistyessä takana oli jo monta vuorokautta valvomista. Supistuksissa kärvistely vahvisti vain ajatusta, että otan vastaan kaiken tarjolla olevan kivunlievityksen. Epiduraalia pyytäessäni sellainen kyllä järjestyi, mutta muistan kirkkaasti, kun kätilö kysyi "tahdotko olla hampaisiin asti puutunut?"
Synnytys meni ihan OK. Päällimmäisenä tunteena lapsen synnyttyä ei ollut euforia, vaan helpotus ja uupumus. Synnytyksen jälkeen minut vietiin osastolle, jossa kerrottiin, että tällä osastolla käytäntönä on, että (monen hengen) huoneessa ei käy ketään. Minun tulisi käydä vauvan kanssa tapaamassa kätilöä säännöllisin väliajoin huoneen ulkopuolella. Illan tullessa lapsen isä luikki helpottuneena kotiin lepäämään. Ja minä jäin yksin.
Jos olisin tiennyt, että aikomuksena on jättää minut täysin yksin selviytymään, monta vuorokautta valvoneena ensisynnyttäjänä, olisin järjestänyt asiani toisin. Olisin hommannut tukihenkilöksi jonkun ystäväni, joka olisi osannut opastaa ja tukea vauvanhoidossa ja imetyksessä. Mutta mistäpä tätä olisi etukäteen tiennyt.
Pelko, ahdistus, huoli ja väsymys. En ole koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi ja epäonnistuneeksi. Pyörittelin mielessäni, että minusta ei ole tähän. Olen tehnyt suuren virheen.
Aika nopeasti kävi ilmi, että osastolta pitää päästä pois niin nopeasti kuin mahdollista, koska tukea ja ymmärrystä ei tule. Kotiinlähtö viivästyi päivällä, koska lapsi oli itkuinen ja "lapsen käsittely on epävarmaa". Tämän toteamisenkaan jälkeen mitään apua ja tukea ei tullut. Seuraavana päivänä pääsimme kotiin.
Sitten näitä samoja asioita, mistä muut ovat jo puhuneet: osastalla kukaan ei kerro, mistä ja milloin ruoka haetaan. Särkylääkkeen antamiseen suhtaudutaan nihkeästi. Imetystä tuputetaan aggressiivisesti. Jäänyt erityisesti mieleen sellainen tapaus, kun yllättäen ja odottamatta rintani kaivettiin esiin osaston yleisessä oleskelutilassa täysin vieraiden ihmisten edessä. Nöyryyttävää. Julki-imetystä en sittemmin harrastanut, ja ylipäätään imetys jäi pois aika pian kotiin pääsyn jälkeen. Olin liian väsynyt ja stressaantunut. Mutta saipahan sairaala voitokkaasti kirjata synnytyskertomukseen, että vauva on täysimetyksellä.
Valtiolla ei taida olla varaa teettää osaston huoneisiin huoneentauluja, joissa esim. ruuanhaun kellonajat ja paikat lukee.
Eikä näköjään myöskään ole varaa antaa turvallista ja hyvää hoitoa synnyttäneille. On meillä hieno maa.
Vierailija kirjoitti:
Paska maku jäi minullekin synnytyksen jälkeisestä hoidosta ja lapsiluku siksi yhteen. Minulla oli ihan hirveä synnytys, yli 30 h ja imukupista pahat repeämät. Olin tosi huonossa kunnossa, silti 4h unien jälkeen klo 7 valot päälle ja aamutoimille (en ollut nukkunut 3 yöhön). En pysynyt pystyssä, opin kipeä , limpun kokoinen hematooma pyllyssä, häntäluu murtunut ym. Hb mitattiin vasta 4 pv jälkeen, silloin en punasoluja (enää) tarvinnut ja pysyin jo pystyssä ja ihan hyvässä kunnossa. Hb olisilloin 90 (ennen synnytystä 130), tod näk oli jotain 60-70 silloin kun pää ei pitänyt. Ei laitettu tippaa, vaikka pyysin (huimasi makuuasennossa). Ei neuvottu, miten nousta sänkyyn ja sängystä (ommellut haavat repesivät), en saanut kipu- ja ummetuslääkettä (piti aina erikseen pyytää, kärvistelin kivussa, lopulta mies toi omat lääkkeet kotoa), lääketieteellinen hoito taitamatonta (ei ihme, jos joku silloin tällöin kupsahtaa synnärille), ei tuotu ruokaa (vaikka en ollut kävelykunnossa), ei viety pesulle, seiniä pitkin piti yksin mennä. Ei ihme, että maito ei noussut eikä imetys onnistunut. 2 kivaa kätilöä oli ja 1 lastenhoitaja, muut laiskoja ja/tai ilkeitä. Onneksi 2 pv jälkeen saatiin perhehuone, mies hoiti minut ja vauvan niin toivuttiin 3 päivässä kotikuntoon. Plus miehelle kätilöt olivat oikein mukavia. Ja olen vielä saman sairaalan (eri alan) erikoislääkäri, luullakseni sain jopa keskimääräistä parempaa palvelua.. Meidän erikoisalalla potilaita kohdellaan paljon paljon ystävällisemmin ja paremmin (myös narkkareita ja muuten vaan veemäisiä tyhjänvalittajia) kuin synnyttäneitä äitejä synnärillä.
Tuosta olisi oikein somasti voinut tehdä valituksen. Olisi ollut painoarvoa, kun tekijänä on itsekin lääkäri.
Sinuthan jätettiin suurelta osin hoitamatta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kansalaisaloittesivustolla näkyy eduskuntaan edenneen aloite, että kouluväkivalta kirjattaisiin erillisenä rikosnimikkeenä lakiin. Voisiko esimerkiksi synnytysväkivalta eriyttää myös lakiin, jotta se tunnistettaisiin paremmin ja siihen voitaisiin puuttua?
Tässä olisi rajanveto vaikeaa. Kommenteista näkee että monet naiset ovat kokeneen henkistä väkivaltaa osastolla kun hoitaja on vähätellyt, ivannut ja jopa nöyryyttänyt uutta äitiä. Fyysiseksi väkivallaksi voisi kai laskea sen että pahoista kivuista huolimatta kipulääkettä ei anneta. Kuitenkin synnytysväkivallan kokeminen on yksilöllistä. Täällä joku mainitsi kuinka loukkaavaa oli kun synnytys ei edistynyt ja lääkäri sanoi että kohtu ei tiedä mitä tekee. Minä en olisi kokenut sitä loukkaavana vaan selityksenä miksi edistystä ei tapahdu. Minulla on ystäviä jotka ovat kokeneet synnytyksensä toimenpiteet hyvin eri tavalla kuin itse olisin kokenut vastaavan.
Yhden ystävän synnytyksessä oli monta dramaattista käännettä, toimenpiteet piti tehdä välittömästi eikä ollut aikaa selittää äidille mitä tapahtuu. Äiti otti asian ihan lunkisti, minä ei olisi ollut samassa tilanteessa yhtä rauhallinen, olisin varmaan traumatisoitunut. Ja joku toinen kokenut synnytysväkivaltana.
Toinen ystäväni on varsinainen uniikki lumihiutale. Hänellä oli sairaalaan mennessä mukanaan lista kuinka hän halusi asioiden tapahtuvan. Esim ei missään nimessä imukuppia, isä leikkaa napanuoran jne. Hirveä järkytys sitten kun synnytys ei mennytkään kuten hän oli suunnitellut ja tehtiin toimenpiteitä joita hän ei halunnut. Hän koki sen väkivaltaan omaa kehoaan ja itsemääräämisoikeutta vastaan. Toimenpiteille kyllä oli lääketieteelliset syyt.
Jos laadittaisiin laki synnytysväkivallasta niin siinä olisi monta ongelmaa. Eri potilaat kokevat saman asian eri tavalla. Jollakin lumihiutaleella voi olla aivan epärealistinen käsitys synnytyksestä. Joitakin toimenpiteitä on pakko tehdä lääketieteellisistä syistä. Lakia ei voi laatia niin että se perustuu ihmisten tunteisiin. Oltaisiin menossa USAn suuntaan missä hyvin helposti haastetaan ihminen tai instanssi oikeuteen suurten rahojen toivossa.
Siinä olen kyllä kaikkien kanssa samaa mieltä että potilaita on kohdeltava ystävällisesti. Apua ja neuvoja on annettava tiuskimatta. Potilasta ja hänen tuntemuksiaan on kuunneltava. Synnyttänyttä äitiä pitää kohdella vähintään yhtä hyvin kuin sairaalan muidenkin osastojen potilaita.
Minulla ei kuitenkaan ole oikeus repiä ketään rinnoista, paljastaa jonkun rintoja julkisella paikalla sanomalla ”Vauvalla on nälkä!” yms., niin miksi hoitohenkilökunnalla olisi? Ilmeisesti perimmäinen ongelma on se, että naisen keho välineellistetään, hänen tehtävänään on olla vain vauvan synnyttäjä ja ruokkija. Äiti itsessään ei ole potilas tai ihminen, vaan välttämätön paha, koska hänen kehoaan tarvitaan uuden veronmaksajan saamiseksi. Sitä heijastaa mm. se, että synnyttänyt ei saa vuodeosastolla apua niin kuin muut potilaat (ruoka, puhtaus, kipulääkkeet, ei oteta todesta, vaikka olisi noussut kuume tai saanut kohtutulehduksen) ja jopa tehdään sellaisia toimenpiteitä kuin että alapäätä tikataan tunnin ajan ilman puudutusta. Ihan Mengele-meininkiä. Mielestäni on lääketieteellistä väkivaltaa, heitteillejättöä ja naisvihaista syrjintää.
Sairaaloiden / yhteiskunnan pitäisi sitten suoraan sanoa: äidin oikeus keholliseen itsemääräämisoikeuteen on alisteinen hoitohenkilökunnan näkemykselle siitä, mikä on parasta vauvalle (ja myös äidille.) Näin naiset voisivat valmistautua etenkin henkisesti, että kun he menevät sairaalaan synnyttämään, he ovat täysin hoitohenkilökunnan auktoriteetin / asiantuntijuuden / mielivallan alla sen suhteen, mitä toimenpiteitä heille tehdään, kuten välilihan leikkaus. Ja että lapsivuodeosastolla pitää pärjätä yksin, tai saa olla nälässä, likaisena ja kivuissa, koska vauva on jo ulkona. Nyt naisia huijataan, että he saavat synnyttää toiveidensa mukaan, kuten itselle sopivassa synnytysasennossa, hyvässä ympäristössä ja lapsivuodeosastolla saa levätä toipuakseen synnytyksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlaista muuallakin kuin synnärillä. Aamulla ennen klo 5.00 labran näytteenottaja sytyttää varoituksetta huoneeseen kaikki (kirkkaat) valot ja ilmoittaa kuuluvalla äänellä että "on laboratoriosta". Ymmärrän ettei verinäytteitä voi hiipiä ottamaan pilkkopimeässä mutta välimuotojakin varmasti olisi. Seuraavaksi käytävältä kuuluu äänekästä keskustelua kun päivävuoroon tulevat hoitajat saapuvat työpaikalleen - yleensä kahden tai kolmen ryhmissä. Ja sitten shokkihoito valoilla jatkuu.: vuorossa oleva päivähoitaja käy toivottamassa hyvät huomenet ja ohjaa potilaat aamupesulle, yksi huoneen WC-tilaan niin että pissalle ei pääse pitkään aikaan. Ja kirkkaat loisteputket valaisevat huonetta koko pitkän päivän vaikka silmiä vetistää. Kun sammutin omalla puolellani olevat kattovalot niin hoitaja kytki ne uudelleen palamaan sillä "potilaiden unirytmi menee sekaisin". Tämä koski lähinnä yhtä potilasta joka nukkui päivisin ja söi vierailtaan saamiaan voileipiä puheli yksikseen yöaikaan. Yöhoitajat tekivät tarkastuskierroksensa klo 22 jälkeen kaikki valot jälleen palamaan ja keskenään kovaäänisesti keskustellen. Ja seuraavana päivänä sama rumba jatkui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kansalaisaloittesivustolla näkyy eduskuntaan edenneen aloite, että kouluväkivalta kirjattaisiin erillisenä rikosnimikkeenä lakiin. Voisiko esimerkiksi synnytysväkivalta eriyttää myös lakiin, jotta se tunnistettaisiin paremmin ja siihen voitaisiin puuttua?
Tässä olisi rajanveto vaikeaa. Kommenteista näkee että monet naiset ovat kokeneen henkistä väkivaltaa osastolla kun hoitaja on vähätellyt, ivannut ja jopa nöyryyttänyt uutta äitiä. Fyysiseksi väkivallaksi voisi kai laskea sen että pahoista kivuista huolimatta kipulääkettä ei anneta. Kuitenkin synnytysväkivallan kokeminen on yksilöllistä. Täällä joku mainitsi kuinka loukkaavaa oli kun synnytys ei edistynyt ja lääkäri sanoi että kohtu ei tiedä mitä tekee. Minä en olisi kokenut sitä loukkaavana vaan selityksenä miksi edistystä ei tapahdu. Minulla on ystäviä jotka ovat kokeneet synnytyksensä toimenpiteet hyvin eri tavalla kuin itse olisin kokenut vastaavan.
Yhden ystävän synnytyksessä oli monta dramaattista käännettä, toimenpiteet piti tehdä välittömästi eikä ollut aikaa selittää äidille mitä tapahtuu. Äiti otti asian ihan lunkisti, minä ei olisi ollut samassa tilanteessa yhtä rauhallinen, olisin varmaan traumatisoitunut. Ja joku toinen kokenut synnytysväkivaltana.
Toinen ystäväni on varsinainen uniikki lumihiutale. Hänellä oli sairaalaan mennessä mukanaan lista kuinka hän halusi asioiden tapahtuvan. Esim ei missään nimessä imukuppia, isä leikkaa napanuoran jne. Hirveä järkytys sitten kun synnytys ei mennytkään kuten hän oli suunnitellut ja tehtiin toimenpiteitä joita hän ei halunnut. Hän koki sen väkivaltaan omaa kehoaan ja itsemääräämisoikeutta vastaan. Toimenpiteille kyllä oli lääketieteelliset syyt.
Jos laadittaisiin laki synnytysväkivallasta niin siinä olisi monta ongelmaa. Eri potilaat kokevat saman asian eri tavalla. Jollakin lumihiutaleella voi olla aivan epärealistinen käsitys synnytyksestä. Joitakin toimenpiteitä on pakko tehdä lääketieteellisistä syistä. Lakia ei voi laatia niin että se perustuu ihmisten tunteisiin. Oltaisiin menossa USAn suuntaan missä hyvin helposti haastetaan ihminen tai instanssi oikeuteen suurten rahojen toivossa.
Siinä olen kyllä kaikkien kanssa samaa mieltä että potilaita on kohdeltava ystävällisesti. Apua ja neuvoja on annettava tiuskimatta. Potilasta ja hänen tuntemuksiaan on kuunneltava. Synnyttänyttä äitiä pitää kohdella vähintään yhtä hyvin kuin sairaalan muidenkin osastojen potilaita.Minulla ei kuitenkaan ole oikeus repiä ketään rinnoista, paljastaa jonkun rintoja julkisella paikalla sanomalla ”Vauvalla on nälkä!” yms., niin miksi hoitohenkilökunnalla olisi? Ilmeisesti perimmäinen ongelma on se, että naisen keho välineellistetään, hänen tehtävänään on olla vain vauvan synnyttäjä ja ruokkija. Äiti itsessään ei ole potilas tai ihminen, vaan välttämätön paha, koska hänen kehoaan tarvitaan uuden veronmaksajan saamiseksi. Sitä heijastaa mm. se, että synnyttänyt ei saa vuodeosastolla apua niin kuin muut potilaat (ruoka, puhtaus, kipulääkkeet, ei oteta todesta, vaikka olisi noussut kuume tai saanut kohtutulehduksen) ja jopa tehdään sellaisia toimenpiteitä kuin että alapäätä tikataan tunnin ajan ilman puudutusta. Ihan Mengele-meininkiä. Mielestäni on lääketieteellistä väkivaltaa, heitteillejättöä ja naisvihaista syrjintää.
Ihmettelen tätä rintojen kovakouraista käsittelyä. Kun sain ekan vauvani niin hoitaja auttoi vauvan saamaan hyvän imuotteen rinnastani ja käsitteli rintaani hellävaraisesti ja kivuttomasti. Outoa että jotkut hoitajat tekevät tämän niin kovakouraisesti että äiti saa mustelmia kun saman voi tehdä hellästi. Tämmöinen kohtelu pitäisi kitkeä heti pois kun se ei ole mitenkään hyödyllistä tai välttämätöntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sairaaloiden / yhteiskunnan pitäisi sitten suoraan sanoa: äidin oikeus keholliseen itsemääräämisoikeuteen on alisteinen hoitohenkilökunnan näkemykselle siitä, mikä on parasta vauvalle (ja myös äidille.) Näin naiset voisivat valmistautua etenkin henkisesti, että kun he menevät sairaalaan synnyttämään, he ovat täysin hoitohenkilökunnan auktoriteetin / asiantuntijuuden / mielivallan alla sen suhteen, mitä toimenpiteitä heille tehdään, kuten välilihan leikkaus. Ja että lapsivuodeosastolla pitää pärjätä yksin, tai saa olla nälässä, likaisena ja kivuissa, koska vauva on jo ulkona. Nyt naisia huijataan, että he saavat synnyttää toiveidensa mukaan, kuten itselle sopivassa synnytysasennossa, hyvässä ympäristössä ja lapsivuodeosastolla saa levätä toipuakseen synnytyksestä.
En nyt oikein ymmärrä kun sanot että äiti on täysin henk kunnan mielivallan ym alla mitä tulee esim välilihan leikkaukseen. Usein tilanne on sellainen että joko leikataan tai jos ei leikata niin kudokset repeävät. Leikattu eppari on helpompi ommella ja paranee siistimmin kuin spontaani (iso) repeäminen. Itse luotan hoitohenkilökuntaan siinä että kannattaako leikata vai antaa tulla pieni repeämä. Itse en sinne synnyttäessä näe enkä osaisi arvioida kumpi on parempi ratkaisu.
Olen kyllä osittain samaa mieltä kanssasi potilaan kehollisesta itsemääräämisoikeudesta mutta harvalla potilaalla on koulutusta tehdäkseen lääketieteellisiä päätöksiä synnytyksestään. Toiveita voi tietenkin aina esittää kuten tuo yksi lumihiutale edellä mutta henk kunta ei voi niitä aina noudattaa lääketieteellisistä syistä.
Perimmäinen ongelma: vauva on ykkössijalla. Äiti on sivutuote, häntä tarvitaan vain puskemaan vauva maailmaan. Sitä ei haluta myöntää. Myyntivalttina on, että sekä äiti että vauva ovat tärkeitä synnytyksessä, molempien terveys vaikuttaa molempaan. Vaikea poistaa ongelmaa, koska äiti on tunteva ja tietoinen olento mutta hänen sisällään asuu tuleva veronmaksaja, joka on arvokkaampi yhteiskunnalle. Siksi yhteiskunnan pitäisi avoimesti myöntää missä mennään, eikä esittää asiat kiertoteitse. ”Ei siinä ehdi selittää miksi joku toimenpide on tehtävä, koska vauvan henki vaarantuisi.” ”Tärkeintä on kuitenkin terve vauva, vaikka synnytys olisi ollut kauhea.” Ja sitten syyllistää ja vähätellä äitejä, jotka traumatisoituvat siitä. Eli yhteiskunnan mukaan äitiin kohdistuva kaltoinkohtelu pyyhkiytyy pois ja oikeutetaan terveellä vauvalla. Äidin ihmisarvo on kadonnut siitä hetkestä, kun hän on astunut sairaalaan synnyttämään.
Onko Suomen lakiin kirjattu, että ihmisen kehollinen itsemääräämisoikeus ei ole koskematon joissain tilanteissa, kuten synnyttäessä, ja hoitohenkilökunnalla on valtuutus henkilön omien rajojen ylittämiseen? Oma kehosi ei ole sinun, vaan lääkärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaaloiden / yhteiskunnan pitäisi sitten suoraan sanoa: äidin oikeus keholliseen itsemääräämisoikeuteen on alisteinen hoitohenkilökunnan näkemykselle siitä, mikä on parasta vauvalle (ja myös äidille.) Näin naiset voisivat valmistautua etenkin henkisesti, että kun he menevät sairaalaan synnyttämään, he ovat täysin hoitohenkilökunnan auktoriteetin / asiantuntijuuden / mielivallan alla sen suhteen, mitä toimenpiteitä heille tehdään, kuten välilihan leikkaus. Ja että lapsivuodeosastolla pitää pärjätä yksin, tai saa olla nälässä, likaisena ja kivuissa, koska vauva on jo ulkona. Nyt naisia huijataan, että he saavat synnyttää toiveidensa mukaan, kuten itselle sopivassa synnytysasennossa, hyvässä ympäristössä ja lapsivuodeosastolla saa levätä toipuakseen synnytyksestä.
En nyt oikein ymmärrä kun sanot että äiti on täysin henk kunnan mielivallan ym alla mitä tulee esim välilihan leikkaukseen. Usein tilanne on sellainen että joko leikataan tai jos ei leikata niin kudokset repeävät. Leikattu eppari on helpompi ommella ja paranee siistimmin kuin spontaani (iso) repeäminen. Itse luotan hoitohenkilökuntaan siinä että kannattaako leikata vai antaa tulla pieni repeämä. Itse en sinne synnyttäessä näe enkä osaisi arvioida kumpi on parempi ratkaisu.
Olen kyllä osittain samaa mieltä kanssasi potilaan kehollisesta itsemääräämisoikeudesta mutta harvalla potilaalla on koulutusta tehdäkseen lääketieteellisiä päätöksiä synnytyksestään. Toiveita voi tietenkin aina esittää kuten tuo yksi lumihiutale edellä mutta henk kunta ei voi niitä aina noudattaa lääketieteellisistä syistä.
Ahaa, olet lumihiutale, jos et halua, että kehoosi kajotaan jollain tavalla. Kehosi on uhrattava tieteen alttarilla. Lääketiede on suurin auktoriteetti kehosi suhteen, et sinä itse.
Naiset menevät synnytyssairaalaan luullen, että he saavat asettaa rajansa. Heille ei ole kerrottu, että tosi asiassa sairaala omistaa heidät.
Miksi ei voida kertoa naiselle välilihan leikkaamisesta ja annettava naiselle mahdollisuus kieltäytyä tai valmistautua toimenpiteeseen?
Voitaisiinko Suomeenkin vihdoin saada yksityiset synnytyssairaalat? Monella meistä jää lapset kokonaan tekemättä tämän nykyisen naisvihamielisen ja lapsivihamielisen hoitokulttuurin vuoksi.
Onpa täällä kamalia kokemuksia. Itselläni on kaksi kertaa ollut tosi hyvät kokemukset. Kukaan ei ole koskenut ilman lupaa, ja aina on sanottu mitä aiotaan tehdä ja miksi. Sanoin etten halua episiotomiaa ellei ole pakko, ja tätä kunnioitettiin. Kuulostaa ihmeelliseltä, että edes rintoihin joku kävisi käsiksi väkisin. Omalla kohdalla kätilöt ovat aina sanoneet miten voin itse edistää maidontuloa ja miten rinta kannattaa asettaa lapsen suuhun. Ei ne ole tulleet koskettelemaan, yhden kerran kätilö kysyi voiko näyttää ja tähän annoin luvan. Myös kielijänne katsottiin vauvalta 2.pv:n lääkärintarkastuksissa ja molemmilta se katkaistiinkin hammaslääkärissä. Lisämaidosta kysyttiin saako antaa, enkä nähnyt sille estettä.
Toisessa synnytyksessä repesin ja se korjattiin leikkaussalissa, sen jälkeen oli hieman hutera olo aamulla ja hb 85. Kätilö selitti, että verta ei infusoida ellei ole alle 80.
Ruoka tuotiin huoneeseen, sain kipulääkettä kun pyysin ja vatsanpehmikettä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on edistynyt lääketiede, jolla voidaan tehokkaasti helpottaa kipua ja hoitaa synnytyksestä saatuja vammoja. Tiedämme paljon siitä, miten herkkä tapahtuma uuden elämän syntyminen on ja kuinka tärkeä on tehdä kokemuksesta turvallinen myös äidille. Sairaalassa hoidettava on täysin avuttomassa tilassa ja ikään kuin menettää kontrollin ja päätösvallan omaan kehoonsa hoitohenkilökunnalle. Tällainen antautuminen toisen käsiin on lähtökohtaisesti traumaattinen ja pelottava tila kenelle tahansa. Sitä pitäisi kunnioittaa syvästi ja antaa edes osa kontrollin tunteesta tuolle avuttomalle takaisin.
Jostain syystä näin ei ole synnytyksen kohdalla. Asenne uutta äitiä kohtaan on näiden kertomusten perusteella usein "mitäs läksit" tyylinen. Nyt on pakko pärjätä ja älä siinä kitise, vaikka kärsit massiivisesta verenhukasta. Itselle oli tarpeeksi traumatisoivaa jo leikkaukseen joutuminen käsivamman takia. Jotenkin se, että sun kehoon tunkeudutaan ja itsellä ei ole mitään kontrollia tilanteeseen, oli itselle hirveän kova pala. Ajatus synnytyksestä tuntuu sen takia mahdottomalta. Jos vielä siitä aiheutuneita vammoja vähätellään, eikä niihin meinaa saada hoitoa (esim oon kuullut, että monella on tullu vatsalihasten erkauma hyvinkin pahana, joka ei parannu pitkänkään ajan kuluessa, aiheuttaa helvetillisiä selkäkipuja ja muuta vaivaa, mut rahat fyssarille pitäis kaivaa hoitovapaalla jostakin tai sit van kärsiä) ja varhaiskasvatus sekä koulutuskin on vedetty viemäristä alas, niin eipä innosta osallistua mihinkään synnytystalkoisiin.
Synnyttäessä ei olla kenenkään armoilla, kätilö ei synnytä kenenkään puolesta vaan olet itse siinä synnyttämässä ja kätilö avustaa sen verran mitä tarvitset apua. En ole ikinä tuntenut itseäni synnyttäessä mitenkään avuttomaksi.
Tietysti jos jotain sattuisi, niin että päädytään sektioon tmv toimenpiteisiin, niin siinä ollaan toki muiden armoilla niin sanotusti. Mutta ammattilaisten, ja he kyllä osaavat asiansa ja siihen kannattaa luottaakin.
Kyllä se nykyään kuuluisi kotiinlähtötarkastuksessa lääkärin katsoa.