Lue keskustelun säännöt.
Järkytyin hieman miten kamalaa sairaalassa olo synnytyksen jälkeen oli
Synnytyksen jälkeen rättipoikki, kivuissa ja univajeisena, ja sitten pitää jakaa huone jonkun toisen kanssa. Jouduin vieläpä ns. käytäväpaikalle. Ei mitään yksityisyyttä muuta kuin joku kämänen verho ja koko ajan huoneessa ravaa hoitajia ja vierustoverin puoliso ym. vieraita. Valot on päällä yötäpäivää tai jos ne laittaa pois niin eiköhän joku hoitaja räväytä ne päälle keskellä yötä tullessaan. Vierustoveri vaihtuu seuraavana yönä ja sen vauva huutaa suoraa huutoa kaiken aikaa, johon omakin muuten ihan rauhallisesti ollut vauva heräilee jatkuvasti ja yhtyy huutokuoroon. Eipä se mikään hotelli tosiaan ole. Olisin halunnut mahdollisimman pian pois, mutta ei päästetty koska vauvalla oli keltaisuutta.
Kommentit (3113)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ainakaan ei ole mitään pahaa sanottavaa kummastakaan synnytyksestäni. Esikoisen synnytin Jorvin sairaalassa ja kuopuksen Espoon sairaalassa. Edelleenkin olen kummastakin kokemuksesta ja ammattimaisesta hoidosta kiitollinen. Luulen, että kokemukset ovat pitkälti myös sairaalakohtaisia.
Traumaattiset synnytykset ovat asia erikseen. Itselläni näissä kertomuksissa jäi ihmetyttämään nämä äidit, jotka odottavat kätilöiltä jonkin sortin huonepalvelua. Eikö kenellekään ole tullut mieleen ottaa sairaalaan vähän omia eväitä ja juotavaa mukaan? Jos jostain syystä ei ehdi hakemaan sairaalan ruokaa, niin voisiko sitä isiä pyytää tuomaan jotain mukanaan? Kätilöillä on uusien äitien ja vauvojen kanssa tekemistä, ei siellä kukaan ehdi, eikä pidäkään ehtiä kantamaan rouville ruokaa sänkyyn.
Just tämä.
Synnyttäminen ei ole sairaus. Oma synnytykseni oli pitkä, ja jouduttiin käynnistämään lapsiveden tihkumisen takia etukäteen ennen LA:ta. Sain synntyksen kuluessa kovan kohtutulehduksen, tulehdusarvot ehtivät kolmeensataan, kuume yli 39 ja antibiootti meni suoneen ja alkoi lopulta tepsiä tehokkaasti. Vauvan synnyttyä oli jo normaali ruumiinlämpö mulla.Vaikka synnytys oli sellainen, että olisin ilman sairaalaa ja lääketieteellistä hoitoa kuollut siihen, niin mulle ei ollut vaikeaa käydä heti synnytyksen jälkeen suihkussa ja hakea itse ruokia, liikkua käytävällä. Itse asiassa halusin liikkua ja kärryttelin vauva vauvansängyssä pitkin käytäviä. Lapsi oli pieni ja keltainen (kun syntyi ennen LA) ja saatiin kyllä kaikki mahdollinen apu ihan kaikkeen. Kaikki oli tosi kivoja ja auttavaisia, ainoastaan yksi kiertävä verikokeitten ottaja oli outo. Naistenklinikalla tämä.
Olet sitten niellyt tämän ”synnytys ei ole sairaus” hokeman, joka on syntynyt säästösyistä. Muut potilaat, jotka ovat olleet leikkauksessa tai muuten menettäneet paljon verta, eivät saa osakseen moista vähättelyä. Heitä kyllä autetaan vessaan, suihkuun, tuodaan ruoka eteen. Synnyttäneitä taas kohdellaan vihamielisesti, jos eivät pärjää yksin, vaan odotetaan omatoimisuutta, vaikka päässä sumenisi, kun nousee seisomaan. Se että joku on jo muutaman tunnin kuluttua virkeä ja jaloittelemassa ja seuraavana päivänä tekee kotihommia tai laittaa ruokaa ei tarkoita, että kaikilla toipuminen olisi yhtä vaivatonta.
Isoäitini meni synnytysten jälkeen suoraan maatilan töihin. Ei silloin ehtinyt makaamaan. Saunassa synnytti kaikki miut paitsi viimeisen lapsensa. Jos oli kovin heikko, niin sit saattoi jäädä päiväksi vuodelepoon. 15 synnytystä, 13 elävää lasta, joista 12 eli vielä parinkymmenen vuoden päästä. 1 kuoli muutaman päivän iässä. Ja yhdet kaksoset syntyivät kuolleina, keskosina.
Se on teillä ollut tuollaista. Mun isoäiti synnytti salin takana olevassa kammarissa kaikki neljä lastaan, kätilöitä oli jo silloin, mutta oli palkattu myös sairaanhoitaja. Lapsenlikka otti heti vauvan hoitoon, kun fammu lepäili synnytyksen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin tämän ketjjn alkupuolelle, mutta kirjoiran tämän uudestaan tänne kokemusten väliin.
Juuri synnyttänyt nainen on tehnyt henkilökohtaisen uroteon, ottanut ison henkilökohtaisen riskin ja tehnyt myös ison teon yhteiskunnalle. Naiset ansaisevat kaiken hemmottelun ja arvonannon lapsivuodeaikana.
Hirveitä valittajia. Olisitte hyvillänne että pääsitte sentään sairaalaan. Itse jouduin ulkomailla yllättäen synnyttämään anoppilassa. Ilman kivunlievitystä, kaikki sukulaisämmät molottamassa (kukaan ei osannut sanaakaan suomea) omia mielipiteitään siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä nyt pitäisi tehdä. Vasta tuntien kuluttua saatiin lääkäri paikalle, ambulanssista ei tietoakaan. Olen ikionnellinen että olen ylipäätään hengissä ja olisin tuhat kertaa mieluummin viettänyt ensimmäiset päivät minkä tahansa suomalaisen sairaalan osastolla vaikka sitten niiden liian kirkkaiden valojen, ilkeiden hoitajien ja edestakaisin ramppaavien vieraiden keskellä.
Niuvaniemi sairaala kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viettänyt sattuneesta syystä kuukausia psykiatrisessa sairaalassa. Välillä sinne tuotiin äitejä suoraan synnytysosastolta. Yhteistä näille äideille oli se, että eivät olleet saaneet nukkua osastolla. Ilahduttavasti kaikki kyllä piristyivät ja pääsivät kotiin aika nopeasti, kun saivat lepoa ja ravintoa. Tosin näistä äideistä tehtiin aina lastensuojeluilmoitus ja ymmärrettävästi se oli aika ikävää monen mielestä.
Omat kokemukseni synnytyksestä ja ajasta vuodeosastolla ovat myös huonoja. Olen niitä traumoja purkanut terapiassa, mutta ikinä ne eivät unohdu.
Mikä sairaala?
Niuvaniemi sairaala
Se on Niuvanniemi ja sijaitsee Kuopiossa.
Kateuden tunteet nousee pintaan kun joku kertoo miten hyvin on kohdeltu synnytysosastolla, kun itsellä oli todella vaikeat oltavat siellä. Kaipa tälläisestäkin voi olla kateellinen. Huomaa sen mikä itselle olisi ollut tärkeää, mitä olisi kaivannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hirveitä valittajia. Olisitte hyvillänne että pääsitte sentään sairaalaan. Itse jouduin ulkomailla yllättäen synnyttämään anoppilassa. Ilman kivunlievitystä, kaikki sukulaisämmät molottamassa (kukaan ei osannut sanaakaan suomea) omia mielipiteitään siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä nyt pitäisi tehdä. Vasta tuntien kuluttua saatiin lääkäri paikalle, ambulanssista ei tietoakaan. Olen ikionnellinen että olen ylipäätään hengissä ja olisin tuhat kertaa mieluummin viettänyt ensimmäiset päivät minkä tahansa suomalaisen sairaalan osastolla vaikka sitten niiden liian kirkkaiden valojen, ilkeiden hoitajien ja edestakaisin ramppaavien vieraiden keskellä.
Se että olet synnyttänyt jossain Turkin takahikiällä ei ole meidän tavallisten suomalaisäitien vika.
Maailmassa on aina paljon hirveämpiä tapauksia kuin se käsilläoleva ongelma, johon ratkaisua yritetään löytää, eikä se löydy sillä, että sanotaan että ”entäs Afrikan lapset / oma synnytykseni jossain Turkin kurdialueella”.
Olen itkenyt ja lukenut tätä ketjua, nousi niin kaikki mieleen. Ihan kaikkea en pysty edes lukemaan. Oma kokemukseni oli aika kamala myös, mutta siihen liittyi sekin juuri, miten erilailla mieheen suhtauduttiin kuin minuun.
Meillä meni monesta syystä niin paljon pieleen, isä ei päässyt edes synnytykseen, mikä oli jo iso harmi, Kun hän sitten puolentoista vuorokauden pääsi paikalle, katsoi mua ovelta, kun makasin verisissä lakanoissa vedet naamalla kivun vuoksi, meni ihan valkoiseksi ja kääntyi kannoillaan. Mä jo luulin vaikka mitä.
Hän ajoi suoraan siskonsa luo, joka asui lähimpänä ja sanoi, että anna mukaan kaikki, mitä siellä tarvitaan. Toi lakanoita, kipulääkkeitä, vaatteita ja kaupan kautta ruokaa ja korvikkeita ja pulloja.
Tuli takaisin ja alkoi vaihtaa lakanoita mun sänkyyn ja mulle vaatetta niin silloin siihen säntäsi hoitaja, että mitä mitä. Mies sanoi muutaman aika paiavan sanan. Sen jälkeen muuttui käytös. Koin että miestä kyllä kuunneltiin ja mua ei.
Ymmärsin, miksi kaikki korosti, että siellä on oltava joku mukana pitämässä sun puolet. Ajattelin että höps, aina olen itse pärjännyt, mutta ei se niin ole.
Että tosiaan miehellä on iso rooli, voi kun olisikin voinut olla mukana heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi kurjaa kohtelua 😔 onkohan sama kätilö kyseessä, kuka mulla oli pari vuotta myöhemmin myös tyksissä. Aivan käsittämätöntä käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Olen itkenyt ja lukenut tätä ketjua, nousi niin kaikki mieleen. Ihan kaikkea en pysty edes lukemaan. Oma kokemukseni oli aika kamala myös, mutta siihen liittyi sekin juuri, miten erilailla mieheen suhtauduttiin kuin minuun.
Meillä meni monesta syystä niin paljon pieleen, isä ei päässyt edes synnytykseen, mikä oli jo iso harmi, Kun hän sitten puolentoista vuorokauden pääsi paikalle, katsoi mua ovelta, kun makasin verisissä lakanoissa vedet naamalla kivun vuoksi, meni ihan valkoiseksi ja kääntyi kannoillaan. Mä jo luulin vaikka mitä.
Hän ajoi suoraan siskonsa luo, joka asui lähimpänä ja sanoi, että anna mukaan kaikki, mitä siellä tarvitaan. Toi lakanoita, kipulääkkeitä, vaatteita ja kaupan kautta ruokaa ja korvikkeita ja pulloja.
Tuli takaisin ja alkoi vaihtaa lakanoita mun sänkyyn ja mulle vaatetta niin silloin siihen säntäsi hoitaja, että mitä mitä. Mies sanoi muutaman aika paiavan sanan. Sen jälkeen muuttui käytös. Koin että miestä kyllä kuunneltiin ja mua ei.
Ymmärsin, miksi kaikki korosti, että siellä on oltava joku mukana pitämässä sun puolet. Ajattelin että höps, aina olen itse pärjännyt, mutta ei se niin ole.
Että tosiaan miehellä on iso rooli, voi kun olisikin voinut olla mukana heti.
Eipäs taas yleistetä. Itse sain ystävällistä, asiallista ja hyvää palvelua kummankin lapsen syntymän kohdalla osastolla, vaikka lapsen isä ei käynyt kuin kerran siellä tapaamassa lapsia.
En halua vähätellä kokemustasi; onhan tuo nyt järkyttävää!! Olisit ehdottomasti tarvinnut apua.
Inhoan ainoastaan yleistämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kateuden tunteet nousee pintaan kun joku kertoo miten hyvin on kohdeltu synnytysosastolla, kun itsellä oli todella vaikeat oltavat siellä. Kaipa tälläisestäkin voi olla kateellinen. Huomaa sen mikä itselle olisi ollut tärkeää, mitä olisi kaivannut.
Nämä ovat niin yksilöllisiä kokemuksia ettei ole kyllä varaa alkaa arvostelemaan. Jokainen äiti on oikeutettu saamaan laadukasta hoitoa koska kyse on äidin ja lapsen yhteisestä elämästäkin. Synnytys itsessäänkin on rankka, miksi pitää sen jälkeenkin kärsiä ja antaa äidille huono alku? Eikö jokainen äiti voi lähteä sairaalasta hyvillä mielin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itkenyt ja lukenut tätä ketjua, nousi niin kaikki mieleen. Ihan kaikkea en pysty edes lukemaan. Oma kokemukseni oli aika kamala myös, mutta siihen liittyi sekin juuri, miten erilailla mieheen suhtauduttiin kuin minuun.
Meillä meni monesta syystä niin paljon pieleen, isä ei päässyt edes synnytykseen, mikä oli jo iso harmi, Kun hän sitten puolentoista vuorokauden pääsi paikalle, katsoi mua ovelta, kun makasin verisissä lakanoissa vedet naamalla kivun vuoksi, meni ihan valkoiseksi ja kääntyi kannoillaan. Mä jo luulin vaikka mitä.
Hän ajoi suoraan siskonsa luo, joka asui lähimpänä ja sanoi, että anna mukaan kaikki, mitä siellä tarvitaan. Toi lakanoita, kipulääkkeitä, vaatteita ja kaupan kautta ruokaa ja korvikkeita ja pulloja.
Tuli takaisin ja alkoi vaihtaa lakanoita mun sänkyyn ja mulle vaatetta niin silloin siihen säntäsi hoitaja, että mitä mitä. Mies sanoi muutaman aika paiavan sanan. Sen jälkeen muuttui käytös. Koin että miestä kyllä kuunneltiin ja mua ei.
Ymmärsin, miksi kaikki korosti, että siellä on oltava joku mukana pitämässä sun puolet. Ajattelin että höps, aina olen itse pärjännyt, mutta ei se niin ole.
Että tosiaan miehellä on iso rooli, voi kun olisikin voinut olla mukana heti.
Eipäs taas yleistetä. Itse sain ystävällistä, asiallista ja hyvää palvelua kummankin lapsen syntymän kohdalla osastolla, vaikka lapsen isä ei käynyt kuin kerran siellä tapaamassa lapsia.
En halua vähätellä kokemustasi; onhan tuo nyt järkyttävää!! Olisit ehdottomasti tarvinnut apua.Inhoan ainoastaan yleistämistä.
Sama kokemus kuitenkin oli kahdella omalla siskollani, mieheni siskolla, kuten muutamalla kaverillakin, että hyvä olla mies mukana, koska siellä täytyy pitää puolet. Juuri näin kaikki sanoivat ja näin koin itsekin.
Eli oman lähipiirini mukaan yleistän, niinhän sinäkin tässä teet oman, yksittäisen kokemuksesi mukaan.
Myönnän itsekin sortuneeni ajattelemaan, että liiottelevat, kyllähän suomalaisessa sairaalassa on aina hyvä hoito ja olen ihan selkeäpäinen aikuinen nainen, joka pärjää kyllä.
Palvelua en edes odottanut, mutta en niin huonoa hoitoakaan, mitä sain.
Ja senkin voin myöntää, että vaikka et muka vähättele, kyllä tässä nyt sanasi sattuvat, kun tulet eipästelemään minua, kun kokemuksestani kerron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itkenyt ja lukenut tätä ketjua, nousi niin kaikki mieleen. Ihan kaikkea en pysty edes lukemaan. Oma kokemukseni oli aika kamala myös, mutta siihen liittyi sekin juuri, miten erilailla mieheen suhtauduttiin kuin minuun.
Meillä meni monesta syystä niin paljon pieleen, isä ei päässyt edes synnytykseen, mikä oli jo iso harmi, Kun hän sitten puolentoista vuorokauden pääsi paikalle, katsoi mua ovelta, kun makasin verisissä lakanoissa vedet naamalla kivun vuoksi, meni ihan valkoiseksi ja kääntyi kannoillaan. Mä jo luulin vaikka mitä.
Hän ajoi suoraan siskonsa luo, joka asui lähimpänä ja sanoi, että anna mukaan kaikki, mitä siellä tarvitaan. Toi lakanoita, kipulääkkeitä, vaatteita ja kaupan kautta ruokaa ja korvikkeita ja pulloja.
Tuli takaisin ja alkoi vaihtaa lakanoita mun sänkyyn ja mulle vaatetta niin silloin siihen säntäsi hoitaja, että mitä mitä. Mies sanoi muutaman aika paiavan sanan. Sen jälkeen muuttui käytös. Koin että miestä kyllä kuunneltiin ja mua ei.
Ymmärsin, miksi kaikki korosti, että siellä on oltava joku mukana pitämässä sun puolet. Ajattelin että höps, aina olen itse pärjännyt, mutta ei se niin ole.
Että tosiaan miehellä on iso rooli, voi kun olisikin voinut olla mukana heti.
Eipäs taas yleistetä. Itse sain ystävällistä, asiallista ja hyvää palvelua kummankin lapsen syntymän kohdalla osastolla, vaikka lapsen isä ei käynyt kuin kerran siellä tapaamassa lapsia.
En halua vähätellä kokemustasi; onhan tuo nyt järkyttävää!! Olisit ehdottomasti tarvinnut apua.Inhoan ainoastaan yleistämistä.
Sama kokemus kuitenkin oli kahdella omalla siskollani, mieheni siskolla, kuten muutamalla kaverillakin, että hyvä olla mies mukana, koska siellä täytyy pitää puolet. Juuri näin kaikki sanoivat ja näin koin itsekin.
Eli oman lähipiirini mukaan yleistän, niinhän sinäkin tässä teet oman, yksittäisen kokemuksesi mukaan.
Myönnän itsekin sortuneeni ajattelemaan, että liiottelevat, kyllähän suomalaisessa sairaalassa on aina hyvä hoito ja olen ihan selkeäpäinen aikuinen nainen, joka pärjää kyllä.
Palvelua en edes odottanut, mutta en niin huonoa hoitoakaan, mitä sain.
Ja senkin voin myöntää, että vaikka et muka vähättele, kyllä tässä nyt sanasi sattuvat, kun tulet eipästelemään minua, kun kokemuksestani kerron.
En minä kyllä huomannut, että olisit millään tavalla yleistänyt, kerroit vain oman kokemuksesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itkenyt ja lukenut tätä ketjua, nousi niin kaikki mieleen. Ihan kaikkea en pysty edes lukemaan. Oma kokemukseni oli aika kamala myös, mutta siihen liittyi sekin juuri, miten erilailla mieheen suhtauduttiin kuin minuun.
Meillä meni monesta syystä niin paljon pieleen, isä ei päässyt edes synnytykseen, mikä oli jo iso harmi, Kun hän sitten puolentoista vuorokauden pääsi paikalle, katsoi mua ovelta, kun makasin verisissä lakanoissa vedet naamalla kivun vuoksi, meni ihan valkoiseksi ja kääntyi kannoillaan. Mä jo luulin vaikka mitä.
Hän ajoi suoraan siskonsa luo, joka asui lähimpänä ja sanoi, että anna mukaan kaikki, mitä siellä tarvitaan. Toi lakanoita, kipulääkkeitä, vaatteita ja kaupan kautta ruokaa ja korvikkeita ja pulloja.
Tuli takaisin ja alkoi vaihtaa lakanoita mun sänkyyn ja mulle vaatetta niin silloin siihen säntäsi hoitaja, että mitä mitä. Mies sanoi muutaman aika paiavan sanan. Sen jälkeen muuttui käytös. Koin että miestä kyllä kuunneltiin ja mua ei.
Ymmärsin, miksi kaikki korosti, että siellä on oltava joku mukana pitämässä sun puolet. Ajattelin että höps, aina olen itse pärjännyt, mutta ei se niin ole.
Että tosiaan miehellä on iso rooli, voi kun olisikin voinut olla mukana heti.
Eipäs taas yleistetä. Itse sain ystävällistä, asiallista ja hyvää palvelua kummankin lapsen syntymän kohdalla osastolla, vaikka lapsen isä ei käynyt kuin kerran siellä tapaamassa lapsia.
En halua vähätellä kokemustasi; onhan tuo nyt järkyttävää!! Olisit ehdottomasti tarvinnut apua.Inhoan ainoastaan yleistämistä.
Kuule, ei tämä ole yleistämistä. Mulla olisi todellinen kauhutarina kerrottavana, ellei mies olisi ollut siellä mukana suunnilleen googlen kanssa tarkastamassa, mitä tapahtuu tai voi tapahtua. Itse olin niin kuolemankielissä, että en olisi pystynyt puoliani pitämään. Taisteluksi koin ja yksinäni olisin hävinnyt.
Pikemminkin älä sinä väittele yhden, oman kokemuksesi perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niuvaniemi sairaala kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viettänyt sattuneesta syystä kuukausia psykiatrisessa sairaalassa. Välillä sinne tuotiin äitejä suoraan synnytysosastolta. Yhteistä näille äideille oli se, että eivät olleet saaneet nukkua osastolla. Ilahduttavasti kaikki kyllä piristyivät ja pääsivät kotiin aika nopeasti, kun saivat lepoa ja ravintoa. Tosin näistä äideistä tehtiin aina lastensuojeluilmoitus ja ymmärrettävästi se oli aika ikävää monen mielestä.
Omat kokemukseni synnytyksestä ja ajasta vuodeosastolla ovat myös huonoja. Olen niitä traumoja purkanut terapiassa, mutta ikinä ne eivät unohdu.
Mikä sairaala?
Niuvaniemi sairaala
Se on Niuvanniemi ja sijaitsee Kuopiossa.
Itse olin synnytyksen jälkeen hoidossa Paiholassa (psykiatrinen sairaala) Joensuun lähellä. Alamäki alkoi synnytyksessä ja sen jälkeisessä hoidossa. Valvomisesta, koliikkivauvasta. Puutteellinen kipulääkitys synnytyksessä(ei kunnon kipulääkkeitä). Vaatii anestesialääkärin, joka pystyy antamaan epiduraalin. On ilmeisesti vaikea saada, synnytys on niin vähäpätoinen asia. Osastolla en saanut ollenkaan nukuttua, vauva todella itkuinen, hoitajat eivät ymmärtäneet tilannetta. Kotiuduttua alamäki jatkui, neuvolasta ei saanut tukea. Ambulanssi kävi hakemassa kotoa miehen soittaessa, ambulanssimiehet tiesivät jo katsoessa minua diagnoosin; olin sairastunut psykoosiin. Psykiatrisella osastolla kävin nukkumassa univelkaa pois lääkkeiden avulla, sain kunnon ruokaa syödä, juttelin psykiatrin ja hoitajien kanssa. Siitä se elämä sitten jatkui.. Hitaasti parannuin. Tähän pätee sanonta "Auta miestä mäessä, älä mäen alla" Tässä tapauksessa naista.
Vierailija kirjoitti:
Hirveitä valittajia. Olisitte hyvillänne että pääsitte sentään sairaalaan. Itse jouduin ulkomailla yllättäen synnyttämään anoppilassa. Ilman kivunlievitystä, kaikki sukulaisämmät molottamassa (kukaan ei osannut sanaakaan suomea) omia mielipiteitään siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä nyt pitäisi tehdä. Vasta tuntien kuluttua saatiin lääkäri paikalle, ambulanssista ei tietoakaan. Olen ikionnellinen että olen ylipäätään hengissä ja olisin tuhat kertaa mieluummin viettänyt ensimmäiset päivät minkä tahansa suomalaisen sairaalan osastolla vaikka sitten niiden liian kirkkaiden valojen, ilkeiden hoitajien ja edestakaisin ramppaavien vieraiden keskellä.
Tuolla kommentilla ei ole mitään virkaa tässä keskustelussa.
Mulla myös hirveitä kokemuksia synnäriltä. Mm. sanottiin, että hälytyskelloa saa soittaa vaan jos vauva ei hengitä. Menetin synnytyksessä todella paljon verta, olin tosi heikkona, verenpaineet taivaissa enkä saanut nukuttua. Jouduin olemaan 4 päivää siellä, apua ei saanut juuri mihinkään. Hyvä kun pääsi vessaan. Apua ei uskaltanut moneltakaan pyytää. Järkyttävä kokemus
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä taas se äiti joka kertoi aikaisemmin synnyttäneensä 40 v sitten ja kuinka sairaalassa pidettiin hienosti huolta äitien hyvinvoinnista. Nyt muistui mieleeni yksi imetysneuvo jonka sain silloin. Jos imetys ei ole lähtenyt kunnolla käyntiin (tai jos myöhemmin tulee vaikeuksia imetyksessä) niin äiti ja vauva pysyvät sängyssä päivän tai pari ja vauva saa olla rinnalla niin paljon kun haluaa. Äiti saa nousta vain vessaan. Ruoka tuodaan sänkyyn. Vauvan imemisen pitäisi kiihdyttää maidontuotantoa ja ennenkaikkea äiti lepää eikä ole stressaantunut. Tämä siis kotona silloin kun maidon olisi pitänyt nousta, ei vielä sairaalassa. Aika kauas ollaan menty tästä ajattelutavasta kun nyt äitien levolla ja toipumisella ei tunnu olevan mitään arvoa.
Juuri tuotahan se imetyksen käynnistyminen vaatii. Paras neuvo, mutta vaikeaa toteuttaa synnyttäneiden osastolla.
Kuten mainitsin kommentissani niin tätä neuvoa ei ole tarkoitus noudattaa sairaalassa vaan kotona. Heti synnytyksen jälkeen ei voi jäädä makaamaan sänkyyn vauvan kanssa kahdeksi vuorokaudeksi veritulppa riskin takia. Sairaalassa olisi hyvä levätä mutta ei jäädä kokonaan sänkyyn.
Lukenut Tayssista nyt paljon huonoja kokemuksia, pitäisiköhän synnyttää miehen kotikaupungissa pohjoisessa enemmin...
Vierailija kirjoitti:
Jos menet leikkaukseen, niin silloinkin joudut jakamaan huoneen jonkun kanssa, hoitajat ravaa jatkuvasti huoneesa, valot läväytetään päälle jne. Miksi sen pitäisi synnyttäjille olla erilaista?
Koska synnyttäneiden tehtävänä on itsensä lisäksi hoitaa se pieni, täysi avuton vauva, joka on juuri syntynyt tähän kylmään maailmaan. Se on nykyään täysin äidin varassa siellä sairaalassa.
Pääsin (jouduin) neljän hengen huoneeseen. Oli järkyttävän kuuma. Yksi parkui yötä päivää sermin takana puhelimessa ja milloin äidillensä sitä miten mies ei osaa tukea ja vauvakin on niiiin sairas (tarvitsi vuorokauden valohoitoa). Yritin laittaa vähän perspektiiviä, että oma lapseni tarvitsee leikkauksen, mutta byäääh. Olin ihan todella kipeä sektion jälkeen. Lääkkeitä en saanut kuin yhden buranan (400), jonka kaikki muutkin saivat. Äitini salakuljetti minulle sitten pyynnöstä kotoa lisää särkylääkkeitä. Kukaan ei kertonut miten siitä sängystä kuuluisi kierien nousta. Sitten kun näkivät miten nousin valittivat kovaan ääneen, ettei sieltä noin nousta sektion jälkeen ylös. Kuulema vauva olisi pitänyt itse ruokkia ja hoitaa, vaikken voinut kivuilta kävellä kuin seiniä pitkin (johon lääkettä ei voinut antaa), eikä maitoa tullut pisaraakaan. Kotiutuspapereissa lukee, että maidon tulo riittävä (ei edelleen tullut pisaraakaan). Mitään ei neuvottu, mistä saa vaatteita/ruokaa ja milloin. Huvittavaa tässä on, että luulin saaneeni erinomaista hoitoa (koska selvittiin molemmat hengissä ja lapsen vikakin pystyttiin leikkauksella korjaamaan), mutta näin jälkikäteen, olihan se oikeasti ihan kamalaa.