Lue keskustelun säännöt.
Järkytyin hieman miten kamalaa sairaalassa olo synnytyksen jälkeen oli
Synnytyksen jälkeen rättipoikki, kivuissa ja univajeisena, ja sitten pitää jakaa huone jonkun toisen kanssa. Jouduin vieläpä ns. käytäväpaikalle. Ei mitään yksityisyyttä muuta kuin joku kämänen verho ja koko ajan huoneessa ravaa hoitajia ja vierustoverin puoliso ym. vieraita. Valot on päällä yötäpäivää tai jos ne laittaa pois niin eiköhän joku hoitaja räväytä ne päälle keskellä yötä tullessaan. Vierustoveri vaihtuu seuraavana yönä ja sen vauva huutaa suoraa huutoa kaiken aikaa, johon omakin muuten ihan rauhallisesti ollut vauva heräilee jatkuvasti ja yhtyy huutokuoroon. Eipä se mikään hotelli tosiaan ole. Olisin halunnut mahdollisimman pian pois, mutta ei päästetty koska vauvalla oli keltaisuutta.
Kommentit (3113)
Eikö muillakaan osastoilla vaihdeta lakanoita, kuin potilaan vaihtuessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa minua primadonnaksi mutta en ole ikinä tykännyt muutenkaan synnytyssairaaloista, epäkodikas ja steriili paikka ja jossa hoitajat ovat useimmiten tylyjä ja vaikeasti tavoiteltavissa. Äidit erotettu pelkällä kalsealla verholla. Hyi... Onneksi ei tarvitse sinne mennä enää.
Mitä siellä sitten pitäisi olla? Oma huone jokaiselle jossa pitsiverhot ja kukkasilla ja ilmapalloilla ympäröity sänky?
Sairaalaan mennään synnyttämään ja saamaan tarvittava opastus ja ohjeet. Nämä tosin jäävät sitten saamatta joiltain kun kaltaisesi primadonnat (kuten itse sanot) vievät hoitajilta myös sen muille tarkoitetun ajan.
Minä en ymmärrä miksi tietoja pitää väärentää jos joku menee pieleen synnytyksessä tms. Pidetäänkö äitejä niin tyhminä etteivät tajua. Minusta tämä on jonkin sortin rikos. Olisi tehnyt mieli lähteä poliisiasemalle synnytyksen jälkeen kertomaan mitä on tehty. Ei ole suoraselkäistä porukkaa sairaalassa töissä. Tietojen väärentäminen potilasasiakirjoihin on rikos.
Vierailija kirjoitti:
Joku sanoi, että pitää painaa nappia kun tarvitsee apua. Itse olen tottunut hoitamaan omat asiani. Apuja en ole eläissäni hirveästi saanut. Sektion jälkeen, tosi kipeänä, oli aikamoinen kynnys anella apua.
Pari kertaa, kun oli hoitajan toimesta tylytetty. Niin enpä sitten enää nappeja painellut, vaan soitin puolisolle, että tuletko apuun.
Aikamoiset traumat jäi. Kun ihminen on kivuista heikoimmillaan, niin muutamalla ystävällisellä sanalla, ymmärryksellä, kannustuksella saadaan paljon parempi lopputulos, kuin ylimielisellä ja kiukkuisella asenteella.
No hoida sitten itse ne omat asiasi äläkä valita vaan kiillota sitä martyyrin kruunuasi.
Naistenklinikalla ikkunan vieressä ja huoneessa oli kai 4 muuta. Olin ensikertalainen ja nk kiireellinen sektio ja ikää oli yli 40 v. Tunsin olevani turvallisissa käsissä ja olin viikon ja jopa viihdyin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainut paikka (vähän nyt liioittelen), missä olem joutunut vaihtamaan itse lakanat on synnytyssairaalassa. Jos en mitään muuta siellä oppinut, niin lakanan vaihdon 😉
Oikeasti ajatelkaa. Meillä on käynyt siivooja kohta 15 vuotta. He vaihtavat lakanat. Mökillä vaihdan itse ja toki joskus muulloinkin. Vieraille petaan (useimmiten) sängyt. Elleivät tuo omia lakanoita.
Mutta kun lähden synnyttämään, on minun valmistauduttava lakananvaihtoon!
Tietääkö joku, jos jouduin muutoin sairaalaan ne odotetaanko minun silloinkin itse vaihtavan lakanat ?
Mikä siinä lakanoiden vaihtamisessa on niin kamalaa? Kai siinäkin on ideana saada liikettä ettei vaan makaa niinkuin moni tuntuisi haluavan. Toki pitää olla siinä kunnossa että tästä suoriutuu vaikka vähän tiukkaa tekisikin. Synnyttäminen nyt on kuitenkin niin luonnollinen asia ettei sen jälkeen ole tarvetta jäädä täysin toimettomaksi jos siis kaikki mennyt niinkuin luonto luonut. Ne jotka on leikelty tai revenneet repaleiksi ja menettäneet paljon verta tarvitsevat lepoa enemmän. Ei kaikki tarvitse samaa apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen saanut kyllä ihan hyvää kohtelua lapsivuodeosastolla, hoitajat ovat olleet mukavia. :) Mutta ei siellä nukuttua saa tällainen herkkäuninen, vaikka olinkin yhden hlön huoneessa. Sairaala on kuin hollitupa, koko ajan ovet paukkuu, ihmiset puhuu käytävällä, vauvat huutaa viereisissä huoneissa. Ei hetken rauhaa. Tokan lapsen kanssa pääsin kotiin alle 24 h synnytyksestä. Se oli hyvä. Paljon paremmin saa kotona levättyä. Ei vaan ole nopea kotiutuminen mahdollista, jos lapsella tai äidillä on jotain häikkää. :/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa minua primadonnaksi mutta en ole ikinä tykännyt muutenkaan synnytyssairaaloista, epäkodikas ja steriili paikka ja jossa hoitajat ovat useimmiten tylyjä ja vaikeasti tavoiteltavissa. Äidit erotettu pelkällä kalsealla verholla. Hyi... Onneksi ei tarvitse sinne mennä enää.
Mitä siellä sitten pitäisi olla? Oma huone jokaiselle jossa pitsiverhot ja kukkasilla ja ilmapalloilla ympäröity sänky?
Sairaalaan mennään synnyttämään ja saamaan tarvittava opastus ja ohjeet. Nämä tosin jäävät sitten saamatta joiltain kun kaltaisesi primadonnat (kuten itse sanot) vievät hoitajilta myös sen muille tarkoitetun ajan.
Niin, tosin tässä ketjussakin on (useampia?) kirjoittajia, joiden mielestä sieltä sairaalasta ei pitäisi odottaa edes sitä opastusta. Että on hän reppanaa, jos ei ole tajunnut selvittää kaikkea mahdollista etukäteen. Että en mä sit tiedä, mitä sieltä sairaalasta saa joidenkin mielestä odottaa, kun ei saa odottaa miellyttävää ympäristöä, ei asiallista kohtelua, ei opastusta, ei lääketieteellistä hoitoa eikä tukea.
Mun mielestä yksilön vastuun vaatimus menee joillakin ihmisillä ihan kohtuuttomaksi. Itsekin olen sitä mieltä, että ei siellä sairaalassa tarvi olla yksityishuoneita hotelliolosuhtein, mutta kai ne ihmiset nyt siellä sairaalassa on töissä jotain varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.
Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.
Ei kai tuo pelkästään yhden osaston ongelma ole että ei ymmärretä että jotkut hakee sitä tukea sairaalasta. Kyllä se on enemmän koko yhteiskunnan ongelma. Toiset saa sitä tukea ihan läheisiltä, jotkut taas ostavat palvelun jostain muualta.
Lainaus jäi tuosta edellisestä vastauksesta, kun kiihdyin. Mutta siis kyllä, ongelma on ehdottomasti yhteiskunnallinen eikä sitä korjata sillä, että annetaan ymmärtää, että sairaalassa (synnytyksen yhteydessä) kaltoinkohdellut ihmiset ovat vähän reppanoita, jotka hakevat sairaalasta tukea, kun eivät sitä mistään muualta saa.
Mä olen muuten ollut viikon sairaalassa mys muusta syystä. Ennen kotiuttamista fysioterapeutti varmisti, että (liikkumisvaikeuksia aiheuttaneesta tilanteesta huolimatta) pystyn liikkumaan kotona turvallisesti. Silleen aika järkyttävää ajatella, että synnärillä en saanut minkäänlaista ohjeistusta sektiohaavan kanssa pärjäämiseen (ymmärsin välttää painavan nostelua ihan oma-aloitteisesti ja kipu todellakin ohjasi esim. sitä, miten sängystä kannattaa nousta).
En näe edelleenkään tuota minkään yhden yksikön ongelmana. Kyllä monet saa siihen tukea ihan läheisiltään että synnytyksestä toipuminen on kotona turvallista. Asioista otetaan myös nykyisin selvää itse etukäteen ja vasta sitten jos tarjotaan apua kun sitä pyydetään.
Aika luonnollista toisaalta minusta sekin että synnyttäneillä äideiltä vaaditaan sitä että he valmistautuvat jo etukäteen lapsen syntymään ja siihen että he pärjäävät lapsen kanssa turvallisesti kotona. Synnytykseen aikaa on valmistautua kuukausi, monet leikkaukset voi hyvin tulla yllätyksenä.Ja siis, vaikka mun puoliso oli isyysvapailla heti, kun kotiuduttiin vauvan kanssa (ja on erinäisten sattumien kautta ollut kotona huomattavasti keskivertoisää enemmän muutenkin), ja oli (on) ihan tukeva ja turvallinen läheinen, niin ei sekään olisi osannut revennyttä sektiohaavaa korjata tai mua imetyksessä ohjata.
Ihan oikeasti myös siihen kannattaa valmistautua etukäteen että se isä ei ole paikalla 24/7 oli hän isyysvapaalla tai ei. Hoitaako sen sitten pyytämällä apua läheisiltä tai ostamalla palvelun sitä tarvitessaan yksityiseltä on lähinnä oma valinta. En ymmärrä miksi yhteiskunnan siihen pitäisi kenenkään puolesta varautua.
Vierailija kirjoitti:
Eikö muillakaan osastoilla vaihdeta lakanoita, kuin potilaan vaihtuessa?
Aina jos siihen on tarvetta? Tarve ei kyllä missään ole potilaan määritettävissä, "mä haluan että lakanat vaihdetaan nyt" Silloin potilas saa kyllä lakanat ja vaihtaa ne itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On näköjään muitakin, jotka ovat järkyttyneet lapsivuodeosaston kohtelusta ja oloista. Näin myös minä Tyksissä keväällä 2020.
Täältäkin saa lukea epäilyjä siitä, että järkyttyneet olisivat jokin oma ihmistyyppinsä tai että oltaisiin odotettu hemmottelua ja hotellipalvelua. Ehkä näillä kommenteilla halutaan vaientaa huonot kokemukset tai sitten heidän omallaan kohdalla kokemus on ollut sen verran siedettävä, ettei ymmärrettä ettei kaikilla näin todellakaan ole ollut.
Minä odotin ihmisarvoista kohtelua monen vuorokauden synnyttämisen, valvomisen ja dramaattisen loppukäänteen (hätäsektio) jälkeen. Tukihenkilön läsnäoloa rajoitettiin tuolloin voimakkaasti sekä synnytyksessä että lapsivuodeosastolla, mikä on osaltaan varmasti vaikuttanut myös kokemuksiini.
Yhtä kaikki, järkyttävän synnytyksen jälkeen sain vielä niin järkyttävän lapsivuodeosastokokemuksen, että olisin halunnut antaa vain vauvani pois ja koittaa päästä henkisesti ja fyysisesti jaloilleni. Näin oli monta kuukautta.
Noin vuoden verran synnytyksestä kesti masennukseni, jonka päällimmäiseksi syyksi koin sen arvottomuuden tunteen, jonka sairaalan käytännöt minuun jättivät. En voinut uskoa että synnyttävää ja synnyttänyttä äitiä voidaan niin huonosti kohdella.
Minun huono oloni oli lähes suoraan pois lapseltani. Eikö tämä olisi viimeistään hyvä syy antaa inhimilliset olot äideille, jos itse äitien vointi ei muuten kiinnosta?
Mun kuopus syntyi loppusyksystä. Huoneessa oli öisin kylmää, kosteaa ja vetoisaa, ehkä lämmityskautta ei oltu vielä aloitettu. Tuo oli oikeasti ihan kamalaa. Hikoilit synnytyksen jälkeisissä hormonipöllyissä sairaalasängyn muovilakanan päällä, sitten hikisen nihkeänä alkoi tulla vilu, kun huone oli viileä ja kostea. Tähän kaupan päälle myös minulla se käytäväpaikka. Verhoja ei saanut pysymään tiiviisti kiinni, vaikka kuinka asetteli. Huonekaverin mies ramppasi eestaas ja vilkaisi verhon raosta aina ohi kulkiessa. Tämä tyyppi vietti muutenkin koko vierailuajan huoneessa ja jouduin kuuntelemaan näiden häiritsevää höpötystä. Ei ollut myöskään erityisen mukavaa jutella hoitajan kanssa omista asioista, kun verhon takana oli ylimääräisiä korvia kuuntelemassa. Onneksi aiemmat osastolla olot olivat miellyttävämpiä kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oliskohan omalla asenteellakin osuutta asiaan.Itsellä kaksi synnytystä takana vuosia sitten,eikä mitään valittamista kummastakaan reissusta.Syksyllä jouduin yllättäen muutamaksi päiväksi sairaalaan.Poislähtiessä sanoin hoitavalle lääkärille että koko henkilökunta on ollut tosi ystävällistä.Lääkäri vastasi:"Eiköhän se niin ole,että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."
Tämä ajattelutapa on todella vahingollista, tällä oikeutat muiden hirveän kohtelun ja syyllistät uhria. Kukaan ei ei ole kieltänyt etteikö tämä joissakin tapauksissa olisi mahdollista mutta pitää muistaa että kyseessä on väsynyt, kipeä ja puolikuntoinen ihminen joka on asiakkaana sairaalassa.
Minä olen saanut todella hyvää hoitoa sairaalassa, välillä ihan hävettänyt miten hyvää. Hoitaja on pidellyt kädestä ja silittänyt päätä kun olen ollut peloissani, lääkäri kuunnellut ylimääräisen tunnin, saanut jopa hierontaa ja hoivaa yllinkyllin. Kivuista ei ole tarvinnut kärsiä, lääkettä on annettu. Olen kokenut oloni etuoikeutetuksi ja turvalliseksi.
Samoin äitiyspoli, lapsettomuushoidot ja aika ennen ja synnytyksen aikana oli sairaalassa oli erinomaisen hyvää ja mutkatonta. Minua kuunneltiin, sain hoivaa, tietoa, naurettiin ja kaikki meni niinkuin kuvitella saattaa. Kätilöt oli mukavia, en toki aina ollut samaa mieltä mutta uskoin että ammattilainen tietää paremmin ja tein työtä käskettynä. Tehtiin yhteistyötä, koin olevani turvassa ja uskalsin luottaa.
Olin viikon käynnistyksessä salissa, siellä oloni tehtiin niin mukavaksi kuin voitiin. Synnytys oli rankka, kätilönkin mielestä. Menetin verta paljon, olin valvonut pari vuorokautta, kuume nousi ja imukuppisynnytys teki pahaa jälkeä.
Lapsivuodeosastolla oli ihan eri meininki. En ala tähän erittelemään asioita tarkemmin mutta se oli kaikkiaan järkytys. Sielläkin jouduin viikon olemaan. En olisi koskaan uskonut jos en olisi itse kokenut mitä se voi olla. Luulin että ihmiset valehtelee siitä että hoitajat voi oikeasti huutaa sinulle, käydä sinuun käsiksi ilman lupaa, olla antamatta kipulääkettä jne. Tästä on aikaa reilu 10 vuotta ja edelleen pääsee itku kun tuota mietin.
Osastolla olo aika oli todella turvatonta, jouduin mieheltä pyytämään kipulääkkeitä tuotavaksi ja pelkäsin vauvan puolesta. Vauvalla ei ollut kaikki hyvin, synnytys oli rankka hällekkin. 3 vuorokautta pidettiin ilman lisäruokaa, vasta kun paino tippui merkittävästi, sokerit ei asettuneet, tuli tärinää jne niin sitten vasta eräs hoitaja salassa toi minulle maitoa. Minulla ei maito noussut ollenkaan, neuvolassa tätä puitiin niin valtava stressi koettiin syyksi. Vauvalla ei myöskään ollut imua, se ei helpottanut asiaa yhtään.
Olin tuolla tosiaan 7 vrk, sain nukkua 14 tuntia tuona aikana. Tiedän etä tätä ei moni usko mutta totta se on. Hoitajat päätti että maitoa on tultava, sen ajan minkä vauva ei ollut rinnalla, minun oli oltava maitohuoneessa pumppaamassa. Tätä vahtivat kyllä, sillä ei ollut merkitystä etten pysynyt pystyssä tai tärisin kuumeisena horkassa.
Tuohon viikkoon mahtuu niin paljon. Tuolta päästyäni nukuin pään täyteen, kävin lääkärissä ja sain antibioottikuurin.
Ei ole kyse mistään "metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan" -jutusta. Itse pyysin ystävällisesti esikoisen synnytyksessä, että saisin jotain kivunlievitystä. En huutanut, olen ihan hiljaa, kun olen tosi kipeä. Kätilön vastaus oli niin odottamaton, että jäin suu auki katsomaan hänen peräänsä. "Ei ole!" En nähnyt häntä enää tämän jälkeen. Seuraava kätilö tuli 8 tunnin päästä aamulla, kun vuoro vaihtui.
Odotin siis sairaalaan mennessä, että kätilöt ohjeistavat ja antavat kivunlievitystä tarvittaessa. Väärä oletus.
Toisen lapsen synnytys oli ihana ja korjaava kokemus. Kätilö oli mahtava! Mutta sanon nyt ihan suoraan, että yhdenkään synnyttävän äidin ei pitäisi joutua kokemaan sitä, mitä minä koin. Kivunlievityksen pyytäminen ja saaminen synnytyksessä ei ole mitään prinsessa/primadonnailua, vaan sen kuuluisi olla itsestään selvyys ja osa asiallista hoitoa sivistysvaltiossa.
Äiti123 kirjoitti:
On näköjään muitakin, jotka ovat järkyttyneet lapsivuodeosaston kohtelusta ja oloista. Näin myös minä Tyksissä keväällä 2020.
Täältäkin saa lukea epäilyjä siitä, että järkyttyneet olisivat jokin oma ihmistyyppinsä tai että oltaisiin odotettu hemmottelua ja hotellipalvelua. Ehkä näillä kommenteilla halutaan vaientaa huonot kokemukset tai sitten heidän omallaan kohdalla kokemus on ollut sen verran siedettävä, ettei ymmärrettä ettei kaikilla näin todellakaan ole ollut.
Minä odotin ihmisarvoista kohtelua monen vuorokauden synnyttämisen, valvomisen ja dramaattisen loppukäänteen (hätäsektio) jälkeen. Tukihenkilön läsnäoloa rajoitettiin tuolloin voimakkaasti sekä synnytyksessä että lapsivuodeosastolla, mikä on osaltaan varmasti vaikuttanut myös kokemuksiini.Yhtä kaikki, järkyttävän synnytyksen jälkeen sain vielä niin järkyttävän lapsivuodeosastokokemuksen, että olisin halunnut antaa vain vauvani pois ja koittaa päästä henkisesti ja fyysisesti jaloilleni. Näin oli monta kuukautta.
Noin vuoden verran synnytyksestä kesti masennukseni, jonka päällimmäiseksi syyksi koin sen arvottomuuden tunteen, jonka sairaalan käytännöt minuun jättivät. En voinut uskoa että synnyttävää ja synnyttänyttä äitiä voidaan niin huonosti kohdella.Minun huono oloni oli lähes suoraan pois lapseltani. Eikö tämä olisi viimeistään hyvä syy antaa inhimilliset olot äideille, jos itse äitien vointi ei muuten kiinnosta?
Yhtä hyvin kuin voidaan kysyä miksi hoitaja ei hakeudu muualle jos pitää kohtaa potilaalle pitää kyllä kysyä miksi ihminen joka kohtaa lapselle huonon kohtelun hankkii lapsia.
Onko kaikki tähän keskusteluun osallistuneet kokeneet erityissynnytyksen? Missä vaiheessa tavallista synnytystä menettää puolet verestään? Lapsivesi tietysti poistuu ja kohdunsenämät sitten runsaana jälkivuotona, mutta ei verta vuoda tavallisesti litrattolkulla synnyttäessä, ellei istukka repeä tai ole muita vakavia komplikatioita. Joka toisella tässä keskustelussa on ollut suuri verenhukka ja pyörtyilyä, petivaatteet verestä märät, alapää niin kipeä ettei edes vessaan pääse itsekseen, kontataan hakemaan ruokatarjotin lasta sylissä raahaten, rintoja väkivalloin revitään ja hoitajat vain nauraen vittuilevat ja käskyttävät vaihtamaan lakanat. Kipu on aiva sietämätön, mielummin kuolisi. Ehkä vähän liioittelua mukana? Ymmärrettävästi tunteet ovat pelissä lapsen syntymän jälkeen ja se on haavoittuvaa aikaa, muttei sentään koko ammattikuntaa tarvitse tuomita. Ehkä koko järjestelmä tarvitsee muutosta, mutta ei se kätilöitä tai hoitajia haukkumalla parane. Mihin ovat kadonneet euforian tunteet lapsen synnyttyä? Eikö kaiken kärsimyksen jälkeen ensikatse lapsen kasvoihin korvaa kaiken kivun ja säryn? Kun hän tuhisee ja yrittää haroa rintaa? Varmaan itsekin olin itsekin kipeä synnytysten jälkeen, mutta ei jäänyt muistikuvia niistä. Päällimäisenä muistona on, kun sai keinutuolissa kiikutella ja pepulle taputella uusinta perheenjäsentä. Ikävimpänä muistona olivat jotkut äidit, jotka muovisängyissä työnsivät vauvoja pitkin käytäviä. Ihan kuin ostoskärryjä kaupassa. Eikä koskaan sylissä, edes yöllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.
Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.
Ei kai tuo pelkästään yhden osaston ongelma ole että ei ymmärretä että jotkut hakee sitä tukea sairaalasta. Kyllä se on enemmän koko yhteiskunnan ongelma. Toiset saa sitä tukea ihan läheisiltä, jotkut taas ostavat palvelun jostain muualta.
Lainaus jäi tuosta edellisestä vastauksesta, kun kiihdyin. Mutta siis kyllä, ongelma on ehdottomasti yhteiskunnallinen eikä sitä korjata sillä, että annetaan ymmärtää, että sairaalassa (synnytyksen yhteydessä) kaltoinkohdellut ihmiset ovat vähän reppanoita, jotka hakevat sairaalasta tukea, kun eivät sitä mistään muualta saa.
Mä olen muuten ollut viikon sairaalassa mys muusta syystä. Ennen kotiuttamista fysioterapeutti varmisti, että (liikkumisvaikeuksia aiheuttaneesta tilanteesta huolimatta) pystyn liikkumaan kotona turvallisesti. Silleen aika järkyttävää ajatella, että synnärillä en saanut minkäänlaista ohjeistusta sektiohaavan kanssa pärjäämiseen (ymmärsin välttää painavan nostelua ihan oma-aloitteisesti ja kipu todellakin ohjasi esim. sitä, miten sängystä kannattaa nousta).
En näe edelleenkään tuota minkään yhden yksikön ongelmana. Kyllä monet saa siihen tukea ihan läheisiltään että synnytyksestä toipuminen on kotona turvallista. Asioista otetaan myös nykyisin selvää itse etukäteen ja vasta sitten jos tarjotaan apua kun sitä pyydetään.
Aika luonnollista toisaalta minusta sekin että synnyttäneillä äideiltä vaaditaan sitä että he valmistautuvat jo etukäteen lapsen syntymään ja siihen että he pärjäävät lapsen kanssa turvallisesti kotona. Synnytykseen aikaa on valmistautua kuukausi, monet leikkaukset voi hyvin tulla yllätyksenä.Ja siis, vaikka mun puoliso oli isyysvapailla heti, kun kotiuduttiin vauvan kanssa (ja on erinäisten sattumien kautta ollut kotona huomattavasti keskivertoisää enemmän muutenkin), ja oli (on) ihan tukeva ja turvallinen läheinen, niin ei sekään olisi osannut revennyttä sektiohaavaa korjata tai mua imetyksessä ohjata.
Ihan oikeasti myös siihen kannattaa valmistautua etukäteen että se isä ei ole paikalla 24/7 oli hän isyysvapaalla tai ei. Hoitaako sen sitten pyytämällä apua läheisiltä tai ostamalla palvelun sitä tarvitessaan yksityiseltä on lähinnä oma valinta. En ymmärrä miksi yhteiskunnan siihen pitäisi kenenkään puolesta varautua.
Kun mä nyt olen tän lainausketjun ensimmäinen kirjoittaja, niin vastaan vielä, että en mä ainakaan kotiin mitään apua yhteiskunnalta odottanut, tietenkään. Mä oletin, että _siellä_sairaalassa_ollessani_ olisin saanut tukea ja neuvoja niin, että olisin voinut turvallisin mielin kotiutua. Että olisin (pääasiassa itse henkilökunnan vinkkien ja tuen ja käytännön avun, esim. välineiden) avulla oppinut imettämään vauvaani -- nyt imetystuki jäi melkein käytännössä saamatta, kuten myös tarpeellinen lisämaito -- sekä saanut tietoa esim. sektiohaavan kotihoidosta ja sektiohaavan kanssa toimimisesta, sekä ohjeita siitä, mitä kannattaa tarkkailla siellä kotona, että osaa hakea itselle/vauvalle apua tarpeeksi nopeasti, jos jokin onkin ns. tavallisesta huolestuttavasti poikkeavaa. Mun lapsen eka viikko ei siis mennyt ihan kuin oppikirjoissa.
Kotiutumisen jälkeen olen tietenkin ihan tyytyväisenä hoitanut lapseni itse, puolison ja erinäisten läheisten enemmän tai vähemmän auttamana.
Vierailija kirjoitti:
Onko kaikki tähän keskusteluun osallistuneet kokeneet erityissynnytyksen? Missä vaiheessa tavallista synnytystä menettää puolet verestään? Lapsivesi tietysti poistuu ja kohdunsenämät sitten runsaana jälkivuotona, mutta ei verta vuoda tavallisesti litrattolkulla synnyttäessä, ellei istukka repeä tai ole muita vakavia komplikatioita. Joka toisella tässä keskustelussa on ollut suuri verenhukka ja pyörtyilyä, petivaatteet verestä märät, alapää niin kipeä ettei edes vessaan pääse itsekseen, kontataan hakemaan ruokatarjotin lasta sylissä raahaten, rintoja väkivalloin revitään ja hoitajat vain nauraen vittuilevat ja käskyttävät vaihtamaan lakanat. Kipu on aiva sietämätön, mielummin kuolisi. Ehkä vähän liioittelua mukana? Ymmärrettävästi tunteet ovat pelissä lapsen syntymän jälkeen ja se on haavoittuvaa aikaa, muttei sentään koko ammattikuntaa tarvitse tuomita. Ehkä koko järjestelmä tarvitsee muutosta, mutta ei se kätilöitä tai hoitajia haukkumalla parane. Mihin ovat kadonneet euforian tunteet lapsen synnyttyä? Eikö kaiken kärsimyksen jälkeen ensikatse lapsen kasvoihin korvaa kaiken kivun ja säryn? Kun hän tuhisee ja yrittää haroa rintaa? Varmaan itsekin olin itsekin kipeä synnytysten jälkeen, mutta ei jäänyt muistikuvia niistä. Päällimäisenä muistona on, kun sai keinutuolissa kiikutella ja pepulle taputella uusinta perheenjäsentä. Ikävimpänä muistona olivat jotkut äidit, jotka muovisängyissä työnsivät vauvoja pitkin käytäviä. Ihan kuin ostoskärryjä kaupassa. Eikä koskaan sylissä, edes yöllä.
Esikoisen synnytyksessä menetin niin paljon verta, että silmissä pimeni aina seisomaan noustessa. Toisen lapsen synnytyksen jälkeen olin hyväkuntoinen, enkä tarvinnut apuja keneltäkään. Riippuu ihan synnytyksestä.
Ja siis, vaikka mun puoliso oli isyysvapailla heti, kun kotiuduttiin vauvan kanssa (ja on erinäisten sattumien kautta ollut kotona huomattavasti keskivertoisää enemmän muutenkin), ja oli (on) ihan tukeva ja turvallinen läheinen, niin ei sekään olisi osannut revennyttä sektiohaavaa korjata tai mua imetyksessä ohjata.