Järkytyin hieman miten kamalaa sairaalassa olo synnytyksen jälkeen oli

AIKUISET ihmiset tekevät sairaalalle valituksen jos aihetta on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että tietyntyyppiset ihmiset kokevat ne synnäritkin kamalana paikkana. Toki on aidosti huonoja kokemuksia mutta tietyntyyppiset ihmiset vaativat paljon kaikilta muilta paitsi itseltään, ja siten huonot kokemukset seuraavat heitä, olipa kyse synnyttämisestä, lomamatkasta, ravintolassa käynnistä tai asioinnista Prisman neuvontapisteellä. Kaikki menee aina huonosti, eikä apua saa, ja sama kuvio toistuu sit lasten neuvolan, päiväkodin ja koulun kohdalla. Koulu kohtelee lasta huonosti, ei auta, kukaan ei auta vaikka lapsi on moniongelmainen niin mikään taho ei koskaan, missään yhteydessä AUTA. Nämä henkilöt käyttävät myös räväkkää kieltä, ja kaikki yhteiskunnan tarjoamat palvelut koulusta synnytyslaitokseen ovat ”sysip*skoja”, ”täynnä mielenvikaisia ja hulluja”, ”v i t u n ämmiä” ja niin edelleen.

Sama tuli mieleen tätä keskustelua lukiessa. Kuten sanoitkin niin toki on niitäkin joita on ihan oikeasti kohdeltu huonosti ja väärin mutta näistäkin kirjoituksista monista paistaa läpi se miten oli kuvitellut saavansa täyshoidon ja sitten saatiin raivari kun joutuikin itse tekemään.

Osittain siihen liikkeelle patistamiseen vaikuttaa se että siellä on seassa niitä jotka valittavat ihan kaikesta ja juoksuttavat henkilökuntaa turhaan eikä itse tehdä yhtään mitään vaikka kunto sallisi. Sitten nämä aidosti huonokuntoiset jäävät jalkoihin kun eivät kuntonsa takia jaksa tai edes osaa vaatia asioita. Henkilökunnan pinna kiristyy väkisinkin kun ne muutama primadonna tekee kaikesta ongelma. Väärin toki kaataa sitä hermostumista viattomien niskaan.

Ei sairaaloissa normaalisti päästetä potilaita liinavaatekaapeille penkomaan. Outoa olettaa että kaikki jotka sinne synnytyssairaalaan tulevat, tietävät että siellä sitä suorastaan odotetaankin, vaikka sitä ei sinulle kukaan hoitaja kuitenkaan paikan päällä kerro. Minä tiesin että näin toimitaan, koska kaverini oli synnyttänyt vuotta aiemmin samassa paikassa.

Näitä oman elämänsä primadonnia, prinssejä ja prinsessoja on aina ollut ja tulee aina olemaan, jos hoitajana ei osaa heitä käsitellä kostamatta muille potilaille, niin tulisi hakeutua muuhun ammattiin.

Turha hoitajia on siitä syyllistää, että heidät revitään äärirajoille ja työtahti on ihan kamala. Siihen päälle sitten nämä minäminä ihmiset valittamaan kaikesta vaikka parhaansa hoitajat tekevät. Pitää muistaa, että vain ihmisiä hekin ovat omine ongelmineen ja mahdollisine huolineen ja univajeineen. Eikä tässä työtilanteessa varsinkaan noin vain vaihdeta työpaikkaa vaikka miten olisi loppu, niin laskut on maksettava ja parhaansa tehtävä. Vähän armoa myös niille hoitajille ei aina vaan voi antaa itsestään sitä mitä haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä käy sääliksi hoitaja parat kun primadonnat marssii synnyttämään : D  Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Niinpä. Olen muissa merkeissä joutunut viettämään aikaa sairaalassa ja oppinut esimerkiksi sen, että mitä enemmän itse jännittää ja haraa vastaan, niin sitä kamalampia ne toimenpiteet on ja mustelmia tulee. Ei sille jännitykselle aina mitään voi, mutta mahdollisimman rento pitäisi pystyä olemaan. Eikä siellä ymmärrettävästi vaan ole aina aikaa odottaa, että potilas rauhoittuu vaan toimenpide on tehtävä vaikka sattuu. Tässäkin keskustelussa moni tuntuu ajattelevan, että hoitajat tahallaan murjovat ja satuttavat omaksi ilokseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vain yksi lapsi, syynä raskaana olevien ja synnytäjien ja synnyttäneiden  kohtelu, asenne ettei raskaus ole sairaus.

Raskaana olin hirveän pahoinvoiva, työterveyslääkäri ei meinannut kirjoittaa saikkua edes siinä vaiheessa kun huuto-oksensin  paperikoriin ja lopulta olinkin sitten sairaalassa tipassa.

Kun synnytys käynnistyi, olin tosi kiitollinen miehelle joka puolusti mua kätilöltä. Henkilö, jonka olis pitänyt auttaa hävis vaan johonkin että  " ei se vielä synny kuitenkaan" ja kielsi huutamasta kun sattui. Jossain vaiheessa itkin miehelle kuulemma "Mä haluun  uuden kätilön" , en itse  muista tätä mutta sen jälkeen äm mä oli kostoksi koettanut ajaa miehen pois salista. Lääkäri tuli paikalle vasta tekemään ompelun ja  se tehtiin ilman kunnon puudutusta, kätilön kannustava kommentti  kuului "vieläkö se  kiljuminen jatkuu?!" ja lääkärikin oli sitä mieltä ettei muutama  tikki nyt voi sattua. Ihme ettei  rinnoillani ollut vauva kuuroutunut kun huusin lääkärille "LOPETA LOPETALOPETA!"

Osastolla näytettiin missä päin on suihku ja mistä voi hakea ruokaa, puhtaita lakanoita ja puhtaita vaatteita. Sitten mut ja mies jätettiin  neljän hengen huoneeseen jossa oli vain toinen nainen lisäkseni mutta sekin oli liikaa, sillä tämä nainen huusi päivät puhelimeen omalla kielellään ja yöt kuorsasi. Yksi hoitaja kävi hätäiseen katsomassa kun vaihdoin vaipan ja siinä se opastus sitten olikin. Moitteita tuli kyllä senkin edestä, kun en jaksanut vaihtaa lakanoita ja kun mies toi ruokatarjottimeni. Että itse pitäisi,

Minäkin olen ihmetellyt tätä ilman puudutteita ompelua, kerroin omasta kokemuksestani aiemmin tässä ketjussa. Missä muualla ihmistä tikataan ilman puudutusta tai kivunlievitystä?

Tuosta ruokatarjottimen hauasta, minä jätin 2 ensimmäistä ateriaa osastolla välistä, ihan siitä syystä etten jaksanut lähteä vaeltamaan ympäri osastoa ruokaa etsiskelläkseni, söin omia eväitäni. Tästä ei kukaan sanonut mitään, kunnes seuraavana päivänä hoitaja kysyi minut käytävällä nähtyään, että oletko syönyt mitään? Vastasin että olen kyllä syönyt, ja hän jatkoi matkaansa. Ajattelin itsekseni, että kyllä täällä näköjään saisi olla ainakin vuorokauden syömättä, ennen kuin siihen kukaan puuttuisi.

Missään muualla ei tikata puuduttamatta kuin synnytyssalissa ja se tarkoittaa kidutusta. Alapää joka on jo ihan alkujaan todella herkkä on synnytyksessä revennyt ja leikattu ja aivan murjoontunut ison lapsen tultua väkisten ulos siitä ommellaan puuduttamatta on kidutusta. Sitten kätilöt ja lääkärit väittää että aina puudutetaan ja se on vale. Miten he kehtaavat?

Kuka osaa kuvitella että miehen revennyttä terskaa ommeltaisiin kokoon puuduttamatta? Eihän sellaista kestä kukaan ajatellakaan. Sitten naisia noita prinsessoiksi haukuttuja saa kiduttaa miten vaan ja haukkua siitä että valittaa ja huutaa kun kidutetaan.

Tåmä ei ole sivistysvaltion toimia.

Loistava vertaus. Minua naisena ihan puistattaa, että sukuelimiä tökitään neuloilla ilman puudutusta. Miten voi olla näin? Ajatellaanko sitä tosiaan, että kun sieltä on kerran vauva jo ulos tullut, niin samoilla lämpimillä sitten tikataan ilman kivunlievitystä vai onko tähän joku oikea syykin?

Miten nykyään voi olla näin? Eikä jo vuosia sitten tästä käytännöstä luovuttu? Jos mun alapäätä olisi yritetty kursia kokoon ilman puudutusta, olisin estänyt sen. Olin sanonut miehellekin, että pidä sit mun puolia jos meinaavat jotain outoa tehdä. Mutta mulle kyllä puudutettiin. Tuntuu kyllä käsittämättömältä, että nykyaikana vielä ilman puudutusta ommellaan. Tästä pitäisi tehdä eduskunnassa asti selvitys. Ei mitenkään ole perusteltavissa. Tulisipa nyt joku kätilö kommentoimaan joko omaa tai kollegoidensa tapaa.

Se tilanne oli niin äkisti päällä, ei kukaan kysellyt tai selitellyt mitään sen kummemmin. Olin pitkästä synnytyksestä, verenhukasta ja valvomisesta jo ihan poikki, ja valmis mihin vain, että pääsisi suihkuun, syömään ja petiin.

Näin kätilön kasvoista, että hänen teki pahaa puolestani kun haukoin henkeä kivusta, hän tsemppasi ja lohdutti. Lääkäri joka ompeli ei sanonut mitään koko tapahtuman aikana.

Jäljestä päin tuntuu uskomattomalta että annoin tilanteen mennä niin, mutta sitä ei voi enää muuttaa, joten turha ruoskia itseään.

Mua rupesi ihan itkettämään sun puolesta. Kun itsekin on kokenut niitä hetkiä, että on niin uupunut ja loppu, että ei pysty eikä enää osaa pitää puoliaan, niin siinä vaiheessa ihminen on helppoa riistaa. Ymmärrän ihan täysin, ettet siinä tilanteessa pystynyt pitämään puoliasi.

Raskaus ja syntymä on naiselle sellainen tapahtuma, että siinä on haavoittuva ihan eri tasolla kuin mitä koskaan missään tilanteessa tulee olemaan tämän elämän aikana. Sitä ei täysin pysty käsittämään muut kuin sen kokeneet. Siksi ne raskausaikana ja syntymän aikana koetut asiat jäävät mieleen loppuiäksi. Se on niin raju, pelottava, uskomaton kokemus, että kunpa ne ihmiset siinä äidin ja lapsen lähellä loisivat turvallisuutta ja huolenpitoa.

No aina tulee olemaan ihmisiä, jotka vähättelevät toisten kokemuksia, kipuja ja ihan luonnollisia emotionaalisia tarpeita. Mutta uskon, että suurin osa naisista ymmärtää, mistä kirjoitan. Niin meidän pitäisi pitää toisten naisten, äitien ja lasten puolia siellä, missä pystymme omassa arjessa ja elämässä.

Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.

Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.

Vierailija kirjoitti:

Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.

Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.

Ei kai tuo pelkästään yhden osaston ongelma ole että ei ymmärretä että jotkut hakee sitä tukea sairaalasta. Kyllä se on enemmän koko yhteiskunnan ongelma. Toiset saa sitä tukea ihan läheisiltä, jotkut taas ostavat palvelun jostain muualta.

Argh kirjoitti:

Synnytin KOKSissa -01 ja -04 ja ekassa sadisti vanha kätilö kyykytti jatkuvasti, sanoi kaikkea ilkeää ja odotti että mun mies peesaisi!

Synnytyksessä painoi liuskaan tyynyllä etten saanut henkeä, joten imukuppisynnytys kun vesien menosta oli yli 27h ja olin ihan loppu kun en saanut nukuttua enkö synnyttää aiemmin kun ruuhkaa. Repesin myös ja tikattiin.

Osastolla en jaksanut itse vaihtaa lakanoita, ihan sama.

2004 synnytystutkimuksessa sanoi gyne, että olin revennyt todella pahasti, mitä ei oltu kerrottu, en saanut edes keskustella vastaavan kätilön kanssa jälkeenpäin. Gyne sanoi ettei virtsaamis ym vaurioita korjata läskille...

Takaa synnyttäessä kun mies oli tupakalla ja minä yksin vauvan kanssa salissa vielä, sanoi opiskelija toiselle että "On tainnut tuo äiti saada säälistä seksiä känniläiseltä juhannuksena".

Jee. Kiitti. Hienosti perehdytetty.

Kumpikin tenava oli keltaisia eli piti saada korviketta sen vuoksi.

Lisäksi mun oik. tississä oli verisuonivika, jonka vuoksi siitä imettäminen tuotti lähes pelkkää verta, se suoni suljettiin 5v myöhemmin kun sitä ei siellä huomattu, ihmettelin itse sitä vuosia kun se meni mustaksi välillä. Nam.

Mulla on kyllä nennyt usko gynepuolen juttuihin ja olen itse sairaalassa töissä!

Ai niin, tähän pitää vielä lisätä että yksi yö KUMPIKIN kätilö NUKKUI toimistossa kun kipittelin sinne jotain pyytämään, kun en kehdannut soittaa. Toisaalta kun olen ite täällä sairaalassa töissä niin olen huomannut että hoitajia ärsyttää se että potilaat tulee ovelle. Että ehkä mieluummin kellon soittoa, en tiedä? 

En sitten kehdannut niitä herättää. Aika hyvä liksa irtoaa noinkin. =D

No enhän mä nyt muuta tukea odottanut sieltä sairaalasta saavani, kuin että huolehditaan, että vastasyntynyt on kunnossa ja että osaan sen verran että saan pidettyä lapsen hengissä (esim. opin ruokinnan perusteet) ja toivun itse (synnytykset olivat sektioita) sen verran, että on turvallista palata kotiin.

Mut vissiin olisi sit pitänyt ostaa sinne sairaalaan jostain (mistä?) sitä palvelua, ettei hoitajien ja kätilöiden olisi tarvinnut vaivautua mun (vauvan hoitotoimenpiteitä johtuvien!) imetysongelmien takia. Tai ehkä mun olisi pitänyt tilata vaikka asianajaja selvittämään, minne mun vauva vietiin (kun mulle ei jostain syystä tätä voitu automaattisesti rauhassa kertoa, ja siis sitä vauvaa oli seurattu jo puolisen vuorokautta syntymän jälkeen, eli mistään hätätilanteessa ei ollut kyse, kunhan vaan ei vissiin tajuttu, ettei ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa oleva tiedä automaattisesti ja että vastasynnytänyt esikoisen äiti ei ehkä kaikkea osaa heti kysyä) ja taksikuski kärräämään mut sinne vauvan perässä. Mun mielestä tää on kyllä ihan sellaista potilaan tai potilaan huoltajan peruskohtelua, että kerrotaan, mitä tehdään ja miksi, eikä eroteta vastasyntynyttä äidistään ilman painavaa syytä.

Vierailija kirjoitti:

Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.

Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.

Mäkin olen huomannut tuon, että oman tapaukseni kanssa henkilökunta on yksinkertaisesti ollut joskus lääkäreitä myöten ei edes osaamisensa rajoilla, vaan osaamisensa ylittävässä tilanteessa. Koska mulla on ollut niin vaikeita komplikaatioita, ettei vähemmän kokeneet lääkäritkään vain osanneet. Yhdessä kriittisessä kohdassa meinasi tulla kohtalokas hoitovirhe nuoremmalta lääkäriltä, mutta onneksi siinä vanhempi lääkäri huomasi ajoissa, luojan kiitos.

Henkilökunnalla siis on jumalaton kiire ja työmäärä ja vastuu. Ihan todella suuri, enemmän kuin yhdelläkään ihmisellä pitäisi olla. Tiedän sen ihan sataprosenttisesti. Se on huono yhtälö sen kanssa, että tuore uusi äiti on herkillä ja tarvitsee turvaa ja tukea, mihin ei ehkä hoitaja tai lääkäri pysty sillä hetkellä. Ymmärrän ihan kaikkia osapuolia, ja kaikki pallottelee siinä sen mukaan, mitä pystyvät.

Vierailija kirjoitti:

No enhän mä nyt muuta tukea odottanut sieltä sairaalasta saavani, kuin että huolehditaan, että vastasyntynyt on kunnossa ja että osaan sen verran että saan pidettyä lapsen hengissä (esim. opin ruokinnan perusteet) ja toivun itse (synnytykset olivat sektioita) sen verran, että on turvallista palata kotiin.

Mut vissiin olisi sit pitänyt ostaa sinne sairaalaan jostain (mistä?) sitä palvelua, ettei hoitajien ja kätilöiden olisi tarvinnut vaivautua mun (vauvan hoitotoimenpiteitä johtuvien!) imetysongelmien takia. Tai ehkä mun olisi pitänyt tilata vaikka asianajaja selvittämään, minne mun vauva vietiin (kun mulle ei jostain syystä tätä voitu automaattisesti rauhassa kertoa, ja siis sitä vauvaa oli seurattu jo puolisen vuorokautta syntymän jälkeen, eli mistään hätätilanteessa ei ollut kyse, kunhan vaan ei vissiin tajuttu, ettei ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa oleva tiedä automaattisesti ja että vastasynnytänyt esikoisen äiti ei ehkä kaikkea osaa heti kysyä) ja taksikuski kärräämään mut sinne vauvan perässä. Mun mielestä tää on kyllä ihan sellaista potilaan tai potilaan huoltajan peruskohtelua, että kerrotaan, mitä tehdään ja miksi, eikä eroteta vastasyntynyttä äidistään ilman painavaa syytä.

Olet varmaan antanut hoitajasta / hoitajista sairaalalle palautteen ? Vai koetko että jonkun muun pitää se tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Argh kirjoitti:

Synnytin KOKSissa -01 ja -04 ja ekassa sadisti vanha kätilö kyykytti jatkuvasti, sanoi kaikkea ilkeää ja odotti että mun mies peesaisi!

Synnytyksessä painoi liuskaan tyynyllä etten saanut henkeä, joten imukuppisynnytys kun vesien menosta oli yli 27h ja olin ihan loppu kun en saanut nukuttua enkö synnyttää aiemmin kun ruuhkaa. Repesin myös ja tikattiin.

Osastolla en jaksanut itse vaihtaa lakanoita, ihan sama.

2004 synnytystutkimuksessa sanoi gyne, että olin revennyt todella pahasti, mitä ei oltu kerrottu, en saanut edes keskustella vastaavan kätilön kanssa jälkeenpäin. Gyne sanoi ettei virtsaamis ym vaurioita korjata läskille...

Takaa synnyttäessä kun mies oli tupakalla ja minä yksin vauvan kanssa salissa vielä, sanoi opiskelija toiselle että "On tainnut tuo äiti saada säälistä seksiä känniläiseltä juhannuksena".

Jee. Kiitti. Hienosti perehdytetty.

Kumpikin tenava oli keltaisia eli piti saada korviketta sen vuoksi.

Lisäksi mun oik. tississä oli verisuonivika, jonka vuoksi siitä imettäminen tuotti lähes pelkkää verta, se suoni suljettiin 5v myöhemmin kun sitä ei siellä huomattu, ihmettelin itse sitä vuosia kun se meni mustaksi välillä. Nam.

Mulla on kyllä nennyt usko gynepuolen juttuihin ja olen itse sairaalassa töissä!

Ai niin, tähän pitää vielä lisätä että yksi yö KUMPIKIN kätilö NUKKUI toimistossa kun kipittelin sinne jotain pyytämään, kun en kehdannut soittaa. Toisaalta kun olen ite täällä sairaalassa töissä niin olen huomannut että hoitajia ärsyttää se että potilaat tulee ovelle. Että ehkä mieluummin kellon soittoa, en tiedä? 

En sitten kehdannut niitä herättää. Aika hyvä liksa irtoaa noinkin. =D

Enhän minä tiedä, mutta veikkaan heidän olleen niin väsyneitä, että ovat vain "nukahtaneet pystyyn" vuorot ovat usein pitkiä ja raskaita ja jos on ollut vielä vajausta henkilökunnassa, niin ihan jopa hyvä, että hieman torkkuvat kun tulee tilaisuus. Jos olisit soittanut kelloa niinkuin kuuluu olisivat kyllä tulleet tekemään työtään.

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun jotkut vielä vuosienkin päästä jaksaa naureskella, kun raskausaikana hormonihuuruissa sai sellaisia raivareita, että lautaset lenteli kun just sillä hetkellä jollain tuntui olevan väärä äänensävy ja se tulkittiin v*ttuiluna, mutta kun näitä väärintulkintoja niiden hormonien takia tulee synnytyksen jälkeen, niin se onkin maailmanloppu ja uhriudutaan täysin. Ei enää olekaan sellainen "hehe mikä hormonihirviö sitä olikaan" juttu.

Ei toki koske teitä kaikkia joillain on ollut ihan kamalia kokemuksia, mutta nämä "mulle vaan huudettiin ja haukuttiin" ovat osa varmasti liioiteltuja juttuja. Eihän sellaista ihmistä mitenkään voitaisi pitää töissä joka huutaa ja riehuu ja josta satelee valituksia.

No jopas jotakin. Itse olen aina pitänyt tympeänä tätä "hormoonit" selitystä. Mielestäni mikään ei oikeuta paiskomaan lautasia. Eikä kyllä kukaan tuttavapiirissäni myöskään käytä hormoneja tekosyynä tai paisko niitä lautasia. Silti olemme kokeneet lisämaidon ja tavallisen särkylääkkeen pihtauksen + tiuskinnat osastolla. Ja pahimpana sen heittelle jättämisen tunteen. Kun on puolikuntoinen ja tarvitsisi turvallisuuden tunnetta ja tukea. Toki jos itsellä on sujunut kaikki hyvin, niin empatiakyvytyömän on varmasti hyvin vaikeaa uskoa näitä kertomuksia, koska ne asenteet ovat niin uskomatonta vielä 2000- luvulla. Mielestäni nämä asenteet ja synnyttäneiden kohtelu kertoo syvällä kansan alitajunnassa olevasta naisen ruumiin vihasta. Ovat samaa juurta kuin kertomukset "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketjussa. Ja onneksi ihmisillä on myös hyviä kokemuksia, se kertoo että nämä kivikautiset asenteet voivat väistyä. Mutta eivät ne väisty jos niistä ei puhuta. Siksi nämä aihetta käsittelevät ketjut ovat tärkeitä. Valitukset olisivat myös, mutta ymmärrän että hyvin harvalla on siinä tilanteessa energiaa valittaa asiasta. En itsekään jaksanut sitä tehdä. Halusin vain hyvin nopeasti pois sairaalasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.

Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.

Ei kai tuo pelkästään yhden osaston ongelma ole että ei ymmärretä että jotkut hakee sitä tukea sairaalasta. Kyllä se on enemmän koko yhteiskunnan ongelma. Toiset saa sitä tukea ihan läheisiltä, jotkut taas ostavat palvelun jostain muualta.

Lainaus jäi tuosta edellisestä vastauksesta, kun kiihdyin. Mutta siis kyllä, ongelma on ehdottomasti yhteiskunnallinen eikä sitä korjata sillä, että annetaan ymmärtää, että sairaalassa (synnytyksen yhteydessä) kaltoinkohdellut ihmiset ovat vähän reppanoita, jotka hakevat sairaalasta tukea, kun eivät sitä mistään muualta saa.

Mä olen muuten ollut viikon sairaalassa mys muusta syystä. Ennen kotiuttamista fysioterapeutti varmisti, että (liikkumisvaikeuksia aiheuttaneesta tilanteesta huolimatta) pystyn liikkumaan kotona turvallisesti. Silleen aika järkyttävää ajatella, että synnärillä en saanut minkäänlaista ohjeistusta sektiohaavan kanssa pärjäämiseen (ymmärsin välttää painavan nostelua ihan oma-aloitteisesti ja kipu todellakin ohjasi esim. sitä, miten sängystä kannattaa nousta).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vain yksi lapsi, syynä raskaana olevien ja synnytäjien ja synnyttäneiden  kohtelu, asenne ettei raskaus ole sairaus.

Raskaana olin hirveän pahoinvoiva, työterveyslääkäri ei meinannut kirjoittaa saikkua edes siinä vaiheessa kun huuto-oksensin  paperikoriin ja lopulta olinkin sitten sairaalassa tipassa.

Kun synnytys käynnistyi, olin tosi kiitollinen miehelle joka puolusti mua kätilöltä. Henkilö, jonka olis pitänyt auttaa hävis vaan johonkin että  " ei se vielä synny kuitenkaan" ja kielsi huutamasta kun sattui. Jossain vaiheessa itkin miehelle kuulemma "Mä haluun  uuden kätilön" , en itse  muista tätä mutta sen jälkeen äm mä oli kostoksi koettanut ajaa miehen pois salista. Lääkäri tuli paikalle vasta tekemään ompelun ja  se tehtiin ilman kunnon puudutusta, kätilön kannustava kommentti  kuului "vieläkö se  kiljuminen jatkuu?!" ja lääkärikin oli sitä mieltä ettei muutama  tikki nyt voi sattua. Ihme ettei  rinnoillani ollut vauva kuuroutunut kun huusin lääkärille "LOPETA LOPETALOPETA!"

Osastolla näytettiin missä päin on suihku ja mistä voi hakea ruokaa, puhtaita lakanoita ja puhtaita vaatteita. Sitten mut ja mies jätettiin  neljän hengen huoneeseen jossa oli vain toinen nainen lisäkseni mutta sekin oli liikaa, sillä tämä nainen huusi päivät puhelimeen omalla kielellään ja yöt kuorsasi. Yksi hoitaja kävi hätäiseen katsomassa kun vaihdoin vaipan ja siinä se opastus sitten olikin. Moitteita tuli kyllä senkin edestä, kun en jaksanut vaihtaa lakanoita ja kun mies toi ruokatarjottimeni. Että itse pitäisi,

Minäkin olen ihmetellyt tätä ilman puudutteita ompelua, kerroin omasta kokemuksestani aiemmin tässä ketjussa. Missä muualla ihmistä tikataan ilman puudutusta tai kivunlievitystä?

Tuosta ruokatarjottimen hauasta, minä jätin 2 ensimmäistä ateriaa osastolla välistä, ihan siitä syystä etten jaksanut lähteä vaeltamaan ympäri osastoa ruokaa etsiskelläkseni, söin omia eväitäni. Tästä ei kukaan sanonut mitään, kunnes seuraavana päivänä hoitaja kysyi minut käytävällä nähtyään, että oletko syönyt mitään? Vastasin että olen kyllä syönyt, ja hän jatkoi matkaansa. Ajattelin itsekseni, että kyllä täällä näköjään saisi olla ainakin vuorokauden syömättä, ennen kuin siihen kukaan puuttuisi.

Missään muualla ei tikata puuduttamatta kuin synnytyssalissa ja se tarkoittaa kidutusta. Alapää joka on jo ihan alkujaan todella herkkä on synnytyksessä revennyt ja leikattu ja aivan murjoontunut ison lapsen tultua väkisten ulos siitä ommellaan puuduttamatta on kidutusta. Sitten kätilöt ja lääkärit väittää että aina puudutetaan ja se on vale. Miten he kehtaavat?

Kuka osaa kuvitella että miehen revennyttä terskaa ommeltaisiin kokoon puuduttamatta? Eihän sellaista kestä kukaan ajatellakaan. Sitten naisia noita prinsessoiksi haukuttuja saa kiduttaa miten vaan ja haukkua siitä että valittaa ja huutaa kun kidutetaan.

Tåmä ei ole sivistysvaltion toimia.

Loistava vertaus. Minua naisena ihan puistattaa, että sukuelimiä tökitään neuloilla ilman puudutusta. Miten voi olla näin? Ajatellaanko sitä tosiaan, että kun sieltä on kerran vauva jo ulos tullut, niin samoilla lämpimillä sitten tikataan ilman kivunlievitystä vai onko tähän joku oikea syykin?

Tietenkin puudutetaan. Puudutusaine nyt vaan tulee verenvuodon mukana pois.

Itse sain pahan tikattavan haavan kämmeneen. Puudutettiin pariinkin otteeseen, mutta ei tehonnut kun puudute valui saman tien pois. Nukutus on liian järeät keino ja riskialtis, joten meidän naisten osa on nyt vain kärsiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.

Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.

Ei tarvitse ottaa itseensä. Eiköhän tuolla primadonnailulla tarkoiteta niitä jotka omaa laiskuuttaan vaan hypyttävät henkilökuntaa, kun ei vaan itse viitsi vaikka osaisi ja pystyisi. Täysin eri asia pyytää apua jos ei osaa kuin jos ei vaan huvita.

Mut henkilökunnan suhtautuminen on täysin samaa riippumatta siitä, prmadonnaileeko vai onko tarve. Ja sehän tässä on just se ongelma. Jos kaikki avun tarve leimataan primadonnailuksi tai reppanuudeksi, ei ole mitään tarvetta muuttaa mitään.

Ja kyllä, tämä keskustelu ei korvaa sairaalalle annettua palautetta. Mutta mun mielestä tästä on kyllä aiheellista keskustella ihan silleen yhteiskunnallisellakin tasolla ilman välitöntä tavoitetta korjata jotain. Ihan selvästi yleisessä asenneilmapiirissä on muuttamisen tarvetta. Ei nää ikävät kokemukset ole mitään yksittäistapauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.

Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.

Ei kai tuo pelkästään yhden osaston ongelma ole että ei ymmärretä että jotkut hakee sitä tukea sairaalasta. Kyllä se on enemmän koko yhteiskunnan ongelma. Toiset saa sitä tukea ihan läheisiltä, jotkut taas ostavat palvelun jostain muualta.

Lainaus jäi tuosta edellisestä vastauksesta, kun kiihdyin. Mutta siis kyllä, ongelma on ehdottomasti yhteiskunnallinen eikä sitä korjata sillä, että annetaan ymmärtää, että sairaalassa (synnytyksen yhteydessä) kaltoinkohdellut ihmiset ovat vähän reppanoita, jotka hakevat sairaalasta tukea, kun eivät sitä mistään muualta saa.

Mä olen muuten ollut viikon sairaalassa mys muusta syystä. Ennen kotiuttamista fysioterapeutti varmisti, että (liikkumisvaikeuksia aiheuttaneesta tilanteesta huolimatta) pystyn liikkumaan kotona turvallisesti. Silleen aika järkyttävää ajatella, että synnärillä en saanut minkäänlaista ohjeistusta sektiohaavan kanssa pärjäämiseen (ymmärsin välttää painavan nostelua ihan oma-aloitteisesti ja kipu todellakin ohjasi esim. sitä, miten sängystä kannattaa nousta).

En näe edelleenkään tuota minkään yhden yksikön ongelmana. Kyllä monet saa siihen tukea ihan läheisiltään että synnytyksestä toipuminen on kotona turvallista. Asioista otetaan myös nykyisin selvää itse etukäteen ja vasta sitten jos tarjotaan apua kun sitä pyydetään.

Aika luonnollista toisaalta minusta sekin että synnyttäneillä äideiltä vaaditaan sitä että he valmistautuvat jo etukäteen lapsen syntymään ja siihen että he pärjäävät lapsen kanssa turvallisesti kotona. Synnytykseen aikaa on valmistautua kuukausi, monet leikkaukset voi hyvin tulla yllätyksenä.

Sanokaa minua primadonnaksi mutta en ole ikinä tykännyt muutenkaan synnytyssairaaloista, epäkodikas ja steriili paikka ja jossa hoitajat ovat useimmiten tylyjä ja vaikeasti tavoiteltavissa. Äidit erotettu pelkällä kalsealla verholla. Hyi... Onneksi ei tarvitse sinne mennä enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silleen jännä, että esim. kun mulla ei ole toisen lapsen sairaala-ajalta mitään pahaa sanottavaa, mutta esikoisen sairaala-aika on jättänyt 10 takaa edelleen kaivavat haavat, niin mut voidaan leimata primadonnaksi, joka hormonihuuruissaan raivosi, kun ei saanut haluamaansa palvelua. Ainoa ero, mikä ekan ja tokan lapsen syntymän välillä oli se, että tokan lapsen kohdalla minä itse jo osasin ja lapsikaan ei tarvinnut erityistä hoitoa (ja lapsi oli lupsakka noheva tyyppi syntymästään saakka -- toisin kuin esikoinen), eli mun ei tarvinnut olla kontaktissa hoitohenkilökuntaan suunnilleen kuin satunnaiset moikkaukset. Sairaala sama, synnytystapa sama, synnytysten välillä alle kaksi vuotta aikaa. Kyllä, varmasti oli vain ja ainoastaan _minun_ asenteestani kiinni, että esikoisen kanssa sairaalassa viettämäni aika oli niin kovin kurjaa.

Vai voisikohan sittenkin olla vikaa siinäkin, että osastoilla ei vaan osata/ymmärretä/haluta tukea ja kohdata vastasynnyttäneitä äitejä, joilla on ihan oikeita ongelmia ja jotka oikeasti tarvitsevat keskimääräistä enemmän apua/tukea? Mulla siis oli se jollekin lastenosastolle kaapattu vauva, joka siis vietiin minulta pois suunnilleen mitään sanomatta, ja jonka vierihoitoon sen medikalisoidun muutaman päivän jälkeen en meinannut saada oikein mitään tukea.

Ei kai tuo pelkästään yhden osaston ongelma ole että ei ymmärretä että jotkut hakee sitä tukea sairaalasta. Kyllä se on enemmän koko yhteiskunnan ongelma. Toiset saa sitä tukea ihan läheisiltä, jotkut taas ostavat palvelun jostain muualta.

Lainaus jäi tuosta edellisestä vastauksesta, kun kiihdyin. Mutta siis kyllä, ongelma on ehdottomasti yhteiskunnallinen eikä sitä korjata sillä, että annetaan ymmärtää, että sairaalassa (synnytyksen yhteydessä) kaltoinkohdellut ihmiset ovat vähän reppanoita, jotka hakevat sairaalasta tukea, kun eivät sitä mistään muualta saa.

Mä olen muuten ollut viikon sairaalassa mys muusta syystä. Ennen kotiuttamista fysioterapeutti varmisti, että (liikkumisvaikeuksia aiheuttaneesta tilanteesta huolimatta) pystyn liikkumaan kotona turvallisesti. Silleen aika järkyttävää ajatella, että synnärillä en saanut minkäänlaista ohjeistusta sektiohaavan kanssa pärjäämiseen (ymmärsin välttää painavan nostelua ihan oma-aloitteisesti ja kipu todellakin ohjasi esim. sitä, miten sängystä kannattaa nousta).

En näe edelleenkään tuota minkään yhden yksikön ongelmana. Kyllä monet saa siihen tukea ihan läheisiltään että synnytyksestä toipuminen on kotona turvallista. Asioista otetaan myös nykyisin selvää itse etukäteen ja vasta sitten jos tarjotaan apua kun sitä pyydetään.

Aika luonnollista toisaalta minusta sekin että synnyttäneillä äideiltä vaaditaan sitä että he valmistautuvat jo etukäteen lapsen syntymään ja siihen että he pärjäävät lapsen kanssa turvallisesti kotona. Synnytykseen aikaa on valmistautua kuukausi, monet leikkaukset voi hyvin tulla yllätyksenä.

A-pu-a ei vält-tä-mät-tä saa pyy-tä-mäl-lä.

En osannut etukäteen valmistautua vauvan tarvitsemaan osastohoitoon, en ollut etukäteen perehtynyt siihen, kuinka pullolla käytännössä pakkoruokittu vauva palautetaan rintaruokinnalle ilman lisämaitoa, enkä pumppaamisesta huolimatta saanut maitoa nousemaan ennen kuin sain vauvan houkuteltua syömään rinnasta. Varsinkaan en hoksannut ottaa mitään imetysapulaitetarvikkeita mukaani, kun menin synnyttämään ihan terveeksi oletettua vauvaa (ja terve se sitten onkin, kun sitä vähän tuettiin alkuun).

Sen sijaan se mun leikkaus ja sen seuraamukset olivat täysin ennakoitua ja etukäteen tiedossa.

Tämä on se asenne, mitä en ymmärrä. Että huonoa kohtelua (väheksymistä, ohittamista) ja turvattomuutta kokenut ihminen leimataan saamattomaksi reppanaksi, joka ei vaan tajua.

Oliskohan omalla asenteellakin osuutta asiaan.Itsellä kaksi synnytystä takana vuosia sitten,eikä mitään valittamista kummastakaan reissusta.Syksyllä jouduin yllättäen muutamaksi päiväksi sairaalaan.Poislähtiessä sanoin hoitavalle lääkärille että koko henkilökunta on ollut tosi ystävällistä.Lääkäri vastasi:"Eiköhän se niin ole,että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."

Joku sanoi, että pitää painaa nappia kun tarvitsee apua. Itse olen tottunut hoitamaan omat asiani. Apuja en ole eläissäni hirveästi saanut. Sektion jälkeen, tosi kipeänä, oli aikamoinen kynnys anella apua.

Pari kertaa, kun oli hoitajan toimesta tylytetty. Niin enpä sitten enää nappeja painellut, vaan soitin puolisolle, että tuletko apuun.

Aikamoiset traumat jäi. Kun ihminen on kivuista heikoimmillaan, niin muutamalla ystävällisellä sanalla, ymmärryksellä, kannustuksella saadaan paljon parempi lopputulos, kuin ylimielisellä ja kiukkuisella asenteella.