Lakatkaa väittämästä, että "kyllä omaa lastaan rakastaa"!

http://www.iltalehti.fi/perhe/2015012719097221_pr.shtml

Mitä on rakkaus? Minä en koskaan ollut mikään lapsirakas ihminen, jonka elämän tarkoitus ja huippuhetket oli saada ja olla lasten kanssa, mutta suostuin antamaan lapsille tilaisuuden tulla, jos olivat tullakseen ja olihan niitä tulossa. Annan lapsille ruokaa ja suojaa ja tahdon heille kaikkea parasta elämässä, mutta en juurikaan osaa tai jaksa leikkiä tai olla heidän kanssaan. Ehkä olen jotenkin vajaa rakkaudessa, mutta parhaani olen tehnyt. Enempään en pystynyt. Lähinnä olen kokenut olevani "kukkamultaa", mistä lapset ovat saaneet kasvaa ja ponnistaa omaan elämäänsä minun hauskuuteni kustannuksella ts. olen uhrannut omaa elämääni, jotta lapsilla olisi hyvä, mutta olenko oikeasti rakastanut? Osaanko rakastaa ketään?! en tiedä, mutta toivon, että lapseni vajavaisuuksistani huolimatta voivat kasvaa kunnon aikuisiksi ja saada hyvän elämän. Itse odotan eläkepäiviäni ja rauhaa ja hiljaisuutta, joka lasten saamisen myötä katosi.

Perusempaattine luonne varmaan rakastaakin. Jos on. Vetäytyvä ja itsekeskeinen, niin ehkei.

Mulla muuten sama tarina, paitsi että molemmat vanhemmat olivat kuvailemasi kaltaisia, enkä käy terapiassa. :)

Minulla vähän sama tilanne kuin kolmosella. Molemmat vanhemmat olivat vannoneet tahoillaan, etteivät koskaan tule hankkimaan lapsia. No, sitten kävi vahinko. Syyllinen olin tietysti minä, koska kumpikaan ei halunnut kantaa omaa vastuutaan. Äidin sukukin hylki, koska olin "synnissä siitetty" eli ennen avioliittoa. Isä ei ollut väleissä oman sukunsa kanssa muutenkaan. Joo, vanhempani menivät sitten naimisiin ja kärvistelivät toistakymmentä vuotta yhdessä, koska minä olin päättänyt syntyä. Kummaltakin jäi opiskelu- ja urahaaveet toteuttamatta, kun piti perheen elättämiseksi tehdä niitä hommia mitä sai. Minun vikani tietysti sekin.

Eli on täysin mahdollista olla rakastamatta omia lapsiaan. Siinä kompaan AP:a.

Minä en ole hankkinut omia lapsia ja nyt on jo ikä varmistanut ettei niitä tulekaan.

Älä yleistä omaa tapaustasi muihin.

Isäsi on jotenkin tunnekylmä, hän on vajavainen. Ehkä lapsuudenperheestään johtuen?

On eri asia, rakastaako, ja se, kykeneekö osoittamaan rakkauttaan. Oma isäni on halunnut lapsia, ja tehnyt monia isoja ratkaisuja lapsiensa takia, ja varmasti omalla tavallaan antaisi mitä vaan lastensa hyvinvoinnin takia. Edelleen vanhana miehenäkin ostaa lottokupongitkin porukkana, jossa olemme muka mukana, jotta sen tulevan voiton suhteen emme joutuisi lahjaveroa maksamaan.

mutta yhtään sen lämpimämpää suhdetta ei minulla isääni ole. Ei hän minun kanssani ole koskaan hirveästi puhunut, ei koskaan mitään tunteista sanonut, ei halaa, jos minä en halaa väkisin ensin jne. Nyt aikuisena pidän yhteyttä pelkästään äitiini, isän kanssa puhelimessa ei voi puhua, parin sanan jälkeen hän heti antaa puhelimen äidilleni.

Mutta minun isälläni ei ollut isää lainkaan, eikä suhde äitinsäkään mikään helppo. Sota-ajan lapset eivät ole varmaan hirveästi ehtineet rakkautta ja empatiaa saamaan, joten ei heillä ole kykyä sitä osoittaakaan. Sama voi koskea sodan jälkeenkin syntyneitä, ei siihen aikaan lapsi ollut mikään perheen silmäterä, jota olisi ollut aikaa vaalia. Köyhemmissä perheissä vielä joskus 50-60-luvuilla lapsi saatettiin vaan lukita tupaan työpäivän ajaksi, ei silloin mitään lastenhoitoja ollut.

Vaikka toinen lapseni on vaikea luonteeltaan, negatiivinen ja itsepäinen ja välillå en jaksa ollenkaan hänen seuraansa, rakastan häntä kaikesta huolimatta tosi paljon.

Kyllä sinunkin  isäsi sinus varmaan rakastaa?  tai jos ei niin kyllä NORMAALI IHMINEN AINA OMAA LASTAAN RAKASTAA, isälläsi on varmaan jonkin sortin mielenterveys ongelmia sitten hän ei ehkä ole koskaan päässyt kiintymään sinuun. On vaikea antaa kauhalla jos on saanut lusikalla kuuluu sanonta, onko oma isäsi saanut lapsena omalta isältään tunnustusta? Itse olen antanut anteeksi omille vanhemmilleni heidän virheensä ja yritän olla periyttämättä niitä omilleni, olen myös kertonut miehelleni vaikeuksista joita koen lapsiemme kanssa ja olen pyytänyt miestäni olemaan eheyttävä osapuoli näissä asioissa silloin kun minä en pysty ettei omat haavani periydy.  

Sinulla on melkoiset vaatimukset vanhemmuudelle ryhtymisessä, ja jopa parhaiten harkittu  ja toivottu lapsi voi jäädä ilman rakkautta, tai siitä tunnetta.

Varmasti raskasta ollut ap:lle, mutta auttaisiko sinua ajatella, että vika ei ollut teissä, isäsi perheessä, vaan hän olisi ollut ihan samanlainen vetäytyvä kenen tahansa kanssa. Luultavasti hänellä itsellään on ollut tunnekylmä lapsuus eikä hän ole osannut olla edes oman perheensä kanssa. Ei ole tajunnut asiaa teidän lasten kannalta, mikä isän positiivisen huomion merkitys olisi, vaan on ehkä ajatellut että parempi kun ei sekaannu. Oletko yrittänyt ottaa selvää millainen lapsuus isälläsi oli?

Minun isovanhemmat oli aikanaan melko edistyksellisiä vanhempia, tekivät töitä lasten kanssa ja heillä oli vieraiden lasten kanssa tiettyä psykologista silmääkin, mutta omat lapsensa hoitivat vauvasta asti lastenhoitajat ja osa lapsista oli pienenä sukulaisillakin pitkiä aikoja, vuoden tai ainakin kuukausia "hoidossa". Pitivät sitä ihan normaalina ja tärkeintä että fyysiset tarpeet hoidetaan. Nykyaikaisesti ajateltuna varhaiset kiintymyssuhteet jäivät syntymättä tai katkesivat useasti, kun vauva lähetettiin sukulaisiin ja taas kotiinsa tai kun hoitaja vaihtui. Tämä oli vielä ns. hyvä koti, jossa kaksi tervettä vanhempaa ja taloudellisesti turvattua elämää, mitä se sitten mahtoi olla sotien aikaan tai suurten ikäluokkien lapsuudessa olla niissä kodeissa, joissa vanhemmat oli vaikka traumatisoituneita, alkoholisoituneita tai koko ajan töissä.

Pipipäihin ei muutenkaan päde sama logiikka, kuin muihin ihmisiin. Kyllä omaa lastaan rakastaa, mutta isäsi ei ollut kuvaileman perusteella normaali. Tunnistan kertomuksestasi useita yhteneväisyyksiä omaan mieheeni, joka stressaantui ja masentui pikkulapsiaikana. Ei se poistanut sitä, että mies silti välittää ja rakastaa lapsiamme, mutta välillä ne voimat ovat vähissä ja silloin mies siirtyy lymyilemään itsekseen jonnekin ja alkaa äksyilemään. Silloin täysi vastuu lapsista on minulla. Poden kyllä pahaa mieltä lapsien puolesta, kun isä on tuommoinen urvelo ja yritän kertoa, että "isällä on nyt taas yksi niistä päivistä, vika ei ole sinussa".Minun miestä (tuskin sinun isääsikään) ei huijattu isäksi. Mieheni oli vakaasti sitä mieltä, että kyllä hän on valmis ja perhe hyvä. Käytöksen takaa on sitten löytynyt myös diagnoosi epävakaa persoonallisuus ja anopin kanssa olen ongelmaa puinut, niin mieheni toistaa samoja käytöskuvioita kuin oma isänsä. Itse olen sitä mieltä, että mieheni ei sovi siirtää omia traumojaan seuraavalle sukupolvelle ja vituttaa, että tilanteen älysin näin jälkijunassa, mutta näillä korteilla mennään. Jos mieheni ei opi olemaan ihmisiksi ja ottamaan lapsia huomioon _aina_ ennen omia oikuttelujaan, niin sopii jatkaa elämää jossain muualla. 

Mitä sinä olisit halunnut tai tarvinnut äidiltäsi/muulta perheeltä korvaamaan sitä isän jättämää oloa? Oliko teillä muita luottosukulaisia kuin äiti?

Isäni ei ole sosiopaatti tai tunnekylmä ihminen. Hänellä on hyvät suhteet omiin vanhempiinsa. Hänellä on ystäviä. Hän on aina kohdellut äitiä hyvin. Meistä lapsista hän ei ole vain koskaan piitannut, eikä muidenkaan lapsista.

Kolmosen ja nelosen kommentit ovat hyvä esimerkki siitä, mistä mielestäni on kysymys. Älkää koettako suostutella lapsenhankintaan ihmistä, joka ei varmasti halua itse lapsia. Itse voitte hankkia lapsia niin paljon kuin haluatte. -ap

Hyvä aiheen avaus ap:lta. Saman olen kokenut. Meitä taitaa olla aika monta, jotka olemmet asiasta vaienneet ja kärsineet.

Juu, eivät kaikki rakasta lapsiaa, se ihan totta. Minäkin olen ollut vain rasite vanhemmilleni. Mutta olen kiitollinen, että olen saanut elämän lahjaksi. Ja sen kiitollisuuden edelle ei katketuus tai muu tule ikinä menemään.

Eikö tuo ole perinteistä käytöstä miehillä eli miesten rooli. Vielä hetken aikaa sitten lasten kanssa leikkivää miestä pidettiin outona ja mies toimi murisijana ja rankaisijana. 

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:26"]

Juu, eivät kaikki rakasta lapsiaa, se ihan totta. Minäkin olen ollut vain rasite vanhemmilleni. Mutta olen kiitollinen, että olen saanut elämän lahjaksi. Ja sen kiitollisuuden edelle ei katketuus tai muu tule ikinä menemään.

[/quote]

 miksi olet siitä kiitollinen? 

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:26"]

Juu, eivät kaikki rakasta lapsiaa, se ihan totta. Minäkin olen ollut vain rasite vanhemmilleni. Mutta olen kiitollinen, että olen saanut elämän lahjaksi. Ja sen kiitollisuuden edelle ei katketuus tai muu tule ikinä menemään.

[/quote]

onpa hienosti ajateltu. Otat vastuun omasta elämästä, etkä surkuttele.

kunnioitan. toivottavasti löydät hyviä lämpimiä suhteita elämääsi...tai olet jo löytänyt. Sinulla on sellainen "kyllä elämä kantaa asenne".

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 12:25"]Älä yleistä omaa tapaustasi muihin.
[/quote]

Tyhmä, tän pointti olikin että älkää aina yleistäkö että vanhemmat AINA rakastavat lapsiaan.

Älkää vähätelkö ap:n kokemusta! Miten hän siitä paranee, jos te sanotte, että kyllä sun isäsi oli ihan mukava mies, sun kokemuksesi on nyt vain väärä. 

Tunteet eivät ole koskaan väärässä ja ap:n isä on epäonnistunut antamaan lapselleen rakastetuksitulemisen kokemuksen. Miksi ei ap saa sanoa, että se oli hemmetin väärin häntä kohtaan? Onko isä jokin pyhimys? Tuleeko ihmisestä pyhimys kun siittää lapsia?

Miksi näissä ketjuissa täytyy aina joukolla alkaa ymmärtää sitä isää? Ei ongelma ole se, etteikö ap olisi rakastanut isää ja siihen vieläkin kykenisi jos saisi oikeutta vaan se, ettei ap:n kaltaiset ikinä saa oikeutta isiltään. Tai edes kanssakulkijoilta, vai?