Mulla ei ole ketään, kenelle jakaa ajatuksiani.
Aiemmin oli joku, mutta enää ei ketään. Olen ajatellut, että parasta on tyytyä tähän osaan. En jaksa enää uskoutua, en missään nimessä ihmisille, jotka ovat luottamukseni pettäneet, mutta en myöskään jaksa rakentaa luottamusta uusiin ihmisiin, koska hekin todennäköisesti kääntävät minulle jossain vaiheessa selkänsä.
Siis, te, jotka jaatte tilanteeni, ettekä kerro kenellekään ajatuksistanne ja tunteistanne ja pidätte sosiaalista maskia, että asiat ja tilanteet tulevat hoidetuiksi, miten olette hyväksyneet oman kohtalonne?
Kommentit (2)
Kiitos, uskon itsekin näin.
Saan myös jotain lohtua siitä ajatuksesta, että ei tarvitse enää luottaa eikä kertoa ajatuksistaan, samalla vapautuu myös pettymyksen vaarasta.
ap
Kaikkeen sopeutuu. Tsemppiä