Lue keskustelun säännöt.
Mitä mä teen itseni kanssa??
28.03.2015 |
Kaikki elämäni lauantait ja vasta nyt tajuan että olen taas/vielä tässä.
En ole koskaan ollut fyysisesti yksin, henkisesti sitäkin enemmän. Löysin tänään itseni ammeen pohjalta kirjaimellisesti romuna kun tajusin mistä kaikki tämä huono-olo oikeasti johtuu. En ole koskaan päässyt siihen tilaan, että voisin aivan itse päättää edes osasta elämästäni, ehkä se on myös syy miksi olen aina halunnut kuolla.
Lapsena olin sidottu kodin ja koulun välille, harrastuksiin sain mennä joten niitä oli runsaasti, liiankin kanssa. Kaveri suhteiden ylläpitäminen ei ottanut onnistuakseen, koska vapaa-aika kodin ulkopuolella oli kielletty, erästä äitini päättämää "sopivaa" kaveria lukuunottamatta. Kun pari kertaa vuodessa "pääsin" kaverille, vapaa-ajan vietto oli käytännössä sitä, että kaveri päätti vaatteistani, paljon saan syödä ja mitä, missä sain istua ja mihin ylipäätään sain koskea.
Kun ikää tuli lisää tipuin kokonaan koulussa muodostettujen hyvien kaverien jutuista, koska minulla ei ollut mahdollisuutta osallistua mihinkään kouluajan tai harrastusten ulkopuoliseen toimintaan. Lopulta ei edes kysytty.
Teininä sain tapeltua itseni kotoa poikaystävän avustuksella. Ikävää vain, että kaikki ihmissuhteet jotka sain aikaan tuona hyvin lyhyenä kodista irtautumisen aikana kaatuivat poikaystävään. Lyhyt suhde oli täynnä kiristämistä, itsemurhalla uhkailua, syyllistämistä ja valehtelua. Lopulta löysin itseni jälleen yksin kotoa poikaystävän viettäessä yksin sitä aikaa, jota olisin itselleni halunnut.
Kouluun pääsyn avulla löysin toisen pojan, jonka avulla pääsin irti edellisestä. Tämä vain ei ollut yhtään sen parempi, henkinen väkivalta ja manipulointi poistuivat kyllä kuvioista, muttta fyysisen väkivata tuli tilalle. Ja olin jälleen sidottu yksiööni. Kun ei ollut mahdollisuutta edes lääkärissä käyntiin tulin raskaaksi, jonka seurauksena pääsin onneksi huonosta suhteesta. Mutta seuraavat vuodet olin sidottuina lapsen hoitoon. Tuolloin minulla ei ollut nettiä sen enempää, kuin ystäviäkään joten sosiaaliset kontaktit rajoittuivat lapseen ja kouluun.
Lapsen kasvettua tarpeeksi isoksi sain jälleen hieman ainakin osittaista vapautta. Löysin miehen ja ensimmäinen vuosi meni huumassa, koin ensimmäistä kertaa vastaavani itse elämästäni. Nyt neljän vuoden jälkeen istun jälleen/vieläkin yksin tyhjässä ammeessa ja mietin miten tässä näin kävi. Oli suunnitelmia, oli kaikkea ihanaa josta valita. Ja tässä mä olen, miehen viettäessä kaukana toisaalla aikaa ystäviensä kanssa.
Olen pian kolmekymmentä. En ole vieläkään tehnyt asioita joita haluaisin, hädin tuskin enää edes tiedän mitä se olisi. En ole saavuttanut mitään, en ole muuta kuin ilmaa jonka voi huomaamattaan ohittaa. Jolla ei ole ajatuksia, mielipiteitä, jonka parhaan muut tietävät. Minua ei kuunnella tai ainakaan haluni eivät ole realistisia tai muuten vain typeriä. En voi toteuttaa mitään, mitä pidän mielekkäänä, en ainakaan ilman syyllisyyttä. Inhoan itseäni.
Olen sitonut myös itse itseäni. Koska olen ajatellut sen täyttävän edes jotakin siitä, mitä voisin tehdä jos en olisi nyt tässä. Tuntuu niin turhalta.
Miten mä pääsen eteenpäin? Pelkään että löydän itseni tästä vielä huomennakin, sitten vuosien päästä.
Kommentit (9)
Mindfullness, pilates, kirjat, joku keskusteluryhmä, jokin tekemisen kautta ryhmä...valokuvaus, kädentaidot, musiikki. Luonnossa kävely.
ja koeta nähdä, että miten paljon sulla on ja olet tehnyt. Katsele pehmein empaattisin silmin itseäsi. Olet hieno ja arvokas. Sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nouse ylös sieltä ammeesta nyt heti ja lähde vaikka iltakävelylle tai kapakkaan. Kun tulet takaisin, etsit itsellesi jonkun kivan harrastuksen, jossa tapaat uusia ihmisiä.
Ehkä mä ensin hankkiudun tuosta miehestä eroon. Tiedän kyllä saavani helposti sosiaalisiakontakteja niin halutessani. Se ei tosin paljoa auta, jos mahdollisuudet tavata muita miestä lukuunottamatta rajoittuvat sinne harrastukseen. Merille kun eivät tuttuni saa tulla, jos haluan lähteä jonnekkin on miehellä parempia suunnitelmia (koska ei todellakaan lähde mukaan minnekkään), jotka eivät koskaan kuitenkaan toteudu eli muistuttavat hyvin läheisesti lapsuuteni perheiltoja. Tänään olisi ollut läheisen henkilön juhlat, velvollisuuksia hoidettavana, sekä miehen puolelta isompia menoja. Olisin halunnut läheisen juhliin, mutta mies sai ylipuhuttua mukaansa, kuten arvata saattaa en päässyt kumpaankaan saati että olisin saanut pakollisia hommia pois alta. Mies ei osannutkaan ostaa minulle lippua ja koska lähti etukäteen paikalle, itselleni ei jäänyt rahaa matkustaa läheisen luokse ( oma tilini on tyhjä koska sieltä menee pakolliset maksut ja miehellä toinen kortti mukana) jne. Eli tässä ollaan taas.
Nyt on enää kyse siitä, että mikäli lähden pois suhteesta, olenko kohta taas samassa tilanteessa? Ja miten osaisin estää sen? Tavallaan en kaipaa niitä ihmissuhteitakaan niin paljoa, haluaisin vain itse päättää vaihtoehdoista ja valita niistä, en jonkun muun asettamista usein vielä kannaltani huonoista vaihtoehdoista.
Hoidat jotenkin raha-asiasi kuntoon ja muutat omillesi. Et missään tapauksessa ota miestä, sillä et tunne itseäsi ja muita ihmisiä sen vertaa, että pystyisit suojella itseäsi. Tee pieniä asioita oman elämäsi herrana, hae apua ja yritä hankkia ystäviä. Halaus. Olet arvokas!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, ehkä mä vaan jätän elukat tänne ja lähden. 9e käteistä, ei sillä pitkälle mennä, mutta..
Olitko lapsuudessa jossakin uskonnollisessa yhteisössä? Ajattelin vain tuosta, kun kerroit ettet saanut olla kuin yhden "sopivan" kaverin kanssa tekemisissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.03.2015 klo 23:07"]
Olitko lapsuudessa jossakin uskonnollisessa yhteisössä? Ajattelin vain tuosta, kun kerroit ettet saanut olla kuin yhden "sopivan" kaverin kanssa tekemisissä?
[/quote] En, olin esikoinen, ja vanhempieni omat pelot ja lapsuuden traumat ilmenivät sitten tuona eristämisenä. Hauskaahan on se, että vaikka kotona oli aina joku kanssani, kukaan ei koskaan ollut läsnä. Meillä oli mm. perheiltoja, joilla perusteltiin sitä, että minun pitää olla kotona ja olinkin, yksin huoneessani sisarusten ollessa kavereillaan ja vanhempieni tuijottaessa telkkaria tms. AP
[quote author="Vierailija" time="28.03.2015 klo 23:15"]
[quote author="Vierailija" time="28.03.2015 klo 23:07"]
Olitko lapsuudessa jossakin uskonnollisessa yhteisössä? Ajattelin vain tuosta, kun kerroit ettet saanut olla kuin yhden "sopivan" kaverin kanssa tekemisissä?
[/quote] En, olin esikoinen, ja vanhempieni omat pelot ja lapsuuden traumat ilmenivät sitten tuona eristämisenä. Hauskaahan on se, että vaikka kotona oli aina joku kanssani, kukaan ei koskaan ollut läsnä. Meillä oli mm. perheiltoja, joilla perusteltiin sitä, että minun pitää olla kotona ja olinkin, yksin huoneessani sisarusten ollessa kavereillaan ja vanhempieni tuijottaessa telkkaria tms. AP
[/quote] Tuosta lapsuuden kaverin sopivuudesta vielä, eli kyseessä oli vanhempieni tuttavaperheen lapsi joka asui kauempana. Uskon edelleen vanhempani ajattelevan että menin kaverille omasta halustani jne. Mutta todellisuudessa sanoin monta kertaa suoraankin, että paljon mieluumin olisin vaikka kotona. Kaveria oli helppo käyttää myös syynä sille, ettei muita lapsia saanut nähdä "Vastahan sä olit kaverillas, ei kai nyt joka viikonloppu tarvitse jonnekkin mennä" (joka viikonloppu oli käytännössä pari neljä kertaa vuodessa) ja "Kai sä nyt meet sinne kaverilles kun näette niin harvoin muutenkin, sähän näät muita joka päivä koulussa" jne.