ystävälleni.

Korjaa otsikkosi "Ihmiselle, jota luulin ystäväkseni." Ystävä ei tahallaan masenna, ei arvostele, ei kadehdi, ei etsi vikoja - joitain mainitakseni. Monilla naisilla on käsittääkseni tämä merkillinen tapa pitää ystävinään ihmisiä, periaatteella kunhan nyt joku on tai kunhan on tarpeeksi ihmisiä somen listoilla. Elämän aikana ihmisellä on vain pari aitoa ystävää, siis todella aitoa. Sellaista, joka jää jos ei ole enää hienoa, ei ole enää kivaa statusta, ei ole enää mainetta ja kunniaa. Tai myöskin pysyy siinä, kun on sitä onnea, hienoa, paljon rahaa, kehuttua mainetta, ja on edelleen se sama hyvä ystävä, eikä kadehtivaksi käärmeeksi muuttunut takinkääntäjä. Parempi yksin, kuin huonon "ystävän" kanssa. Menikö ihan saarnaamiseksi... :)

Tuon saman minä voisin sanoa äidilleni. Minun asiani ei hyvät eikä pahat koskaan kiinnosta. Muista sisaruksista ja heidän perheistään jauhaa ja kertoo kaikki ikävät asiat minulle esim siskoni aviokriisin ja sen hullut syyt. Kertoo aina jotain ikävää ja valittaa kuinka ei pääse mihinkään ja on niin hankalaa ja rahatonta. Jos joku en siis minä tarjoaa kaupassa käyttämistä kylään hakemista yms niin äiti kieltäytyy siitä kun ei häntä tarvi passata. Parin päivän päästä on sitten vailla minulta viemistä kauppaan ja siskon tykö kyytiä jne. Ja tosiaan kaipaa kuulijaa ja ymmärtäjää joka asiaan. Muille ei kuulemma kerro samoja asioita el minä olen likasäiliö johon voi kaiken kaataa ja minun pitää jaksaa ymmärtää vaikka ei olla ollenkaan vasta vuoroisua. Lisäksi olen aina ollut sisarussarjan näkymätön lapsi. Kun muutin kauas opiskelemaan niin luonani ei käyty eikä haitannut vaikka aluksi ei ollut edes puhelinta. Oli siis aika ennen kännykkää. Kun lama runteli perhettäni oikein olan takaa niin siitä oltiin tyytyväisiä. Kylään ei juuri tultu ja jos tulivat nin mitään ei tuotu ettei vain kurjuus vähenisi. Ja nyt pitäisi sitten olla avuksi ja valmis toimeen kun käsky käy. Ja taksillahan pääsee mutta mitäpä sitä maksamaan...