Yksinäisyys
Täällä on ollutkin aiheesta ketjuja, mutta kun en nopeasti löytänyt, niin ajattelin aloittaa uuden. Ohessa Kirkko ja Kaupunki - julkaisusta napattu juttu yksinäisyydestä. Samaistutko?
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kun-kukaan-ei-kaipaa-lukijat-jakoivat…
Kommentit (6)
Mulla on ajan saatossa, yksinäisyyden kroonistuessa tullut myös ajatus, että en halua olla kaivattu ns säälistä. Jos huomaan pientäkin viitettä, että joku pyytää kahville yksinäinen raukka - minäpä olen nyt Hyvä Ihminen - motiivilla, niin torjun välittömästi. Se tuntuu jopa pahemmalta kuin itse yksinäisyys. Olla nyt jonkun hyväntekeväisyyden kohde kun ei kenellekään kelpaa seuraksi 😳
Kyllähän tämänkin kaupunkilaissinkun kohdalla yksinäisyys on lisääntynyt iän myötä. Tuttavapiiri on kaventunut, kun monilla ihmisillä on perhettä ja he käpertyvät tiukasti sisäänpäin. Kovin moni ainakin puolitutuista myös käyttää joko alkoholia tai huumeita ja on keskittynyt omaan ongelmaansa. Luonnollinen muuttoliikekin supistaa tuttavapiiriä.
Myönnän tuntevani yksinäisyyttä. Näin korona-aikana menee helposti pari viikkoa puhumatta kenellekään lukuun ottamatta satunnaista kaupan kassan moikkaamista.
Minun vaikeaa masennustani ylläpitää yksinäisyys, mutta en osaa enää reagoida siihen. Tuntuu jumalattoman vaikealta ja raskaalta ajatukselta edes yrittää aloittaa uutta tuttavuutta. Itseni tuntien tiedän, etten halua mitään hyvänpäiväntuttua, vaan kaipaan syvempää yhteyttä. Olen vain etääntynyt jo liian kauaksi sellaisesta. Välillä sattuu ihan fyysisesti, onneksi pääsääntöisesti olen jo aika turta. Elämänhalu on miinuksella, minut voisi korona kyllä korjata jonkun virkeämmän tapauksen puolesta.
Toi oli aika hyvä juttu! Yksinäinen minäkin. Olen ottanut sen verran pahasti ihmissuhteissa turpaani, etten ihan heti uskaltaudu mihinkään. Ehkä joskus vielä.
Vierailija kirjoitti:
Toi oli aika hyvä juttu! Yksinäinen minäkin. Olen ottanut sen verran pahasti ihmissuhteissa turpaani, etten ihan heti uskaltaudu mihinkään. Ehkä joskus vielä.
Mulla on tätä samaa. Olen esimerkiksi saanut pilkkaa osakseni siitä, että olen (ripustautumatta) panostanut ystävyyssuhteeseeni. Se on satuttanut paljon; valitsemani lahja, aikani tai huomioni on ollut toisen mielestä naurettavaa/turhaa/ahdistavaa. Tällaiset alaspainamiset kerta toisensa jälkeen saavat ensin varovaiseksi, ja lopulta todella vihaiseksi ja torjuvaksi.
Minua tuossa jutussa häiritsee maininta ”aivojen huijaamisesta”. Jos siis ystävät eivät pyydä mukaan enää, niin aivot huijaavat ajattelemaan ettei ole kaivattu. Minun kohdallani tosiasia on se, että _en_ ole kaivattu, en haluttua seuraa. Ei aivohuijaus, masennus tai harha, vaan yksinkertainen fakta.