Lue keskustelun säännöt.
Erään ikiläskin tarina
26.03.2015 |
Olen ollut koko aikuisikäni lievästi lihava, bmi:ni on 25. En ole koskaan viihtynyt tässä painossa, vaikka ystävät yms. sanovatkin että olen ihan ok, ja tarvetta laihduttamiselle ei ole. Häpeän itseäni, eikä tuleva kesä helpota tunteitani yhtään: haluan vain verhoutua vaatteisiin ja kesäkuumilla sekään ei näytä hyvältä.
Olin ennen hoikka, mutta sitten sairastuin bulimiaan. Laihduin entisestäni, mutta fyysisten oireiden myötä ymmärsin etten voi elää näin. Päätin, että mieluummin vähän lihava kuin jatkuvat kivut ja huono olo. Kun muutin pois kotoa, aloin lihoa vähitellen tähän painoon minkä painoinen nyt olen. Painoni ei ole tämän enempää ikinä ollut, mutta pelkään että tulen lihomaan vielä jos en tee asialle mitään.
Päätin noin 1,5 vuotta sitten että nyt sen teen, täydellisen elämäntaparemontin. Mutta kuten arvata saattaa, niin en yhtään kiloa ole saanut karistettua. Kuntoni on noussut ja muutenkin voin paremmin, että sikäli tämä ei ole mennyt hukkaan. Nyt kuitenkin pintaan on noussut todella paljon negatiivisia tunteita, pettymystä epäonnistumisesta. Pelkään, että syömishäiriö ottaa vielä joku päivä vallan, sillä en mielestäni ole siitä koskaan parantunut vaan olen vain puskenut sen pois mielestäni.
Tunnen olevani kroppani vanki. En voi ostaa vaatteita mitä haluan, sillä mikään ei näytä päälläni hyvältä. En voi suunnitella hyvillä mielin tulevaa kesää, sillä en voi käyttää mekkoja. Housujen ostaminen on pelkkää painajaista, sillä sopivia housuja tälle vartalolle ei vain ole: olen kyllästynyt siihen, että vaateostoksilta pitää lähteä itku kurkussa.
Tuntuu että nuoruuteni valuu hukkaan. Painoni estää minua elämästä elämääni. Näiden negatiivisten tunteiden takia tuntuu, että olisi vain helpompi vaikka tehdä itsemurha. En sitä kyllä tee, mutta elämä jatkuvassa negatiivisuudessa ei ole mukavaa. En usko että laihdun koskaan, sillä suhteeni ruokaan ei tule varmaan koskaan muuttumaan. Olen valmis luovuttamaan, ja elämään elämäni neljän seinän sisällä.
Kirjoitin tämän tänne siksi, sillä näistä asioista en voi puhua kenellekään. Jos yritän, minut ignoorataan/vaihdetaan puheenaihetta/ tai todetaan "sussa ei oo mitään vikaa". Jos vaikka tämän tekstin kautta saan purettua tuntojani ja voimaa jatkaa elämässä eteenpäin.
Kommentit (6)
Oletko käynyt missään lääkärillä/juttelemassa?
Tiedän tän sun tunteen enkä osaa oikein suositella muuta kuin juttu apua.Itse olen sairastanut bulimiaa 10vuotta.Välillä oli apua lääkäristä ja olinkin jonkun aikaa oksentelematta.Nyt kun olen odotan neljättä lastani niin johan se piru taas alkaa nostamaan päätään sieltä puskista :(
Tiedän ettei ole helppoa puhua näistä läheisille etenkin jos vastaus on luokkaa "älä jaksa puhua sekavia ". Itsekään en ole saanut sanotuksi miehelleni missä taas mennään ja mitä täällä päivisin puuhastelen.
Otetaanko yhteiseksi tehtäväksi hoitaa homma kuntoon? Jos mä alotan miehestä ja sä vaikka lääkäristä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan lääkärille puhunut bulimiasta, mutta veriarvot/kilpirauhaset on ok. Mulla ei vissiin oo muualla vikaa kuin päässä. Itse sain lopetettua oksentelun vuosia sitten. En kyllä tiedä mitä lääkärille sanoisi, kun on kuitenkin fyysisesti terve, eikä ylipainoakaan ole kymmeniä kiloja. Joskus olen koulukuraattorille/tms. avautunut aikoinaan, ja sielläkin asenne on ollut vähättelevä. -ap
Hei ap!
Ymmärrän että koet vähättelevänä nuo "ei sussa ole mitään vikaa" -lausahdukset, koska sinulla itselläsi on tunne, että vikaa on. Silti... Voisitko ottaa harkintaan ajatuksen, että niin juuri on: sinussa_ei ole_mitään vikaa? Painoindekseistä en kovin paljon tiedä, mutta 25 ei minusta kuulosta kovin korkealta - taitaa olla lievä ylipaino (en sanoisi ollenkaan "lihava", mutta en tietenkään ole sinua tavannut).
Aivan mahtavaa, että olet kohottanut kuntoasi! Toivottavasti jatkat liikuntaharrastuksiasi, koska liikunta kuitenkin myös hoitaa psyykettäsi.
Muuten, saanko kysyä, miksi et voi käyttää mekkoja? Katselen usein huvikseni naisia kaupungilla (olen siis itse nainen myös), ja monesti huomaan ajattelevani, että monelle (minun mielestäni) kävisi hame/mekko huomattavasti paremmin kuin esim. kireät farkut. Toivottavasti kukaan ei nyt ymmärrä väärin, en missään tapauksessa arvostele tai tuomitse kenenkään pukeutumista (tai, no, törkeän paljastava vaatetus joskus ihmetyttää). Oikeastaan haen ehkä ennemminkin rohkaisua itselleni: olen oikeasti ylipainoinen enkä todellakaan voi pukeutua esim. hihattomiin paitoihin - käsivarteni...! Ihailen vilpittömästi kookkaita naisia, jotka kantavat kilonsa ryhdikkäästi ja pukeutuvat mielensä mukaan, hyvällä maulla.
Katso esim. sääriäsi, nilkkojasi ja käsivarsiasi. Ovatko ne sopusuhtaiset? Kiinteät, ehkä jopa vähän lihaksikkaat, koska olet harrastanut liikuntaa? Kenties sinulla on sirot nilkat?
Kauppojen vaatemallistot saattavat tänä päivänä olla tosi "haastavia" - voisitko harkita, että varaisit ajan tyylineuvojalta? Suuremmissa tavarataloissa ainakin on sellaisia, käsittääkseni.
Ja ehkäpä voisit sittenkin hankkia ensi kesäksi jonkin iloisen värisen, ihanan uuden mekon? Ja ihalla itseäsi siinä. Toivotan onnea!
Kiitos 5 :)
Itselläni ongelma on nimenoamaan jalat, tuntuu että kaikki kilot on menneet niihin ja ylä- ja alakroppa eivät näytä tasapainoisilta. Jalat hinkkaavat yhteen ja kesällä kun hikoilee niin mekot tuntuvat epämukavilta. Tuntuu että alakroppapainoitteisuuteni korostaa entisestään lyhyyttäni (olen n. 160cm pitkä).
En missin mittoja kaipaakaan, haluaisin vain löytää sen painon jossa tunnen itseni hyväksi.
Ap
Itselläni tuntui lievästi ylipainoisena täysi-ikäisyyden kynnyksellä suunnilleen yhtä pahalta. Lopulta kun olo oli riittävän huono, oli "pakko" tehdä jotakin, ja niinpä jätin kaikki karkit, pullat, pizzat, einekset, kaljat ja siiderit sun muut lähes nollaan ja aloin kuntoilla useita kertoja viikossa. Vuodessa lähti painoa n. 10-15 kg ja itsetyytyväisyys kohosi siinä samalla. Vuosien varrella tietoa oikeasta ravitsemuksesta ja treenistä on karttunut mittavasti, eli samalla tiellä ollaan. Työkaverit pitää mua himotreenaajana ja katsoo oudosti kahvipöydässä maitorahkan syöntiäni, mutta en välitä, koska itsellä on näin hyvä olo, kun taas jo lievästi ylipainoisena ahdisti tosi pahasti.
Elämä on valintoja, itse voin näin hyvin. Syön karkkia kerran/vko n.50-100g (lasten karkkipäivä), pullaa 1-2 kpl/vko (valitsen perus pullan eikä mitään rasvaviineriä), juon normaalisti vain vettä, maitoa ja kahvia eli en juo oikeastaan koskaan mitään limsaa (edes keinomakeutettuja) ja alkoholijuomia vain muutaman kerran vuodessa. Proteiinia pitää tietysti olla joka aterialla. Elän terveellisesti, voin hyvin ja olen tyytyväinen vointiini, mutta "normaalit" joka viikonloppu kaljoittevat "perinteiset" suomalaiset katsovat minua hieman friikkinä. That's life! Itse en koe menettäväni mitään niissä missatuissa dokaamisissa ja pullan syönneissä. Tykkään liikunnasta ja sitä kivempaa se on mitä rankemmin itseään rääkkää, ja treeni tietysti kulkee terveellisellä ruokavaliolla paremmin. Liikuntaa, siis varsinaista treeniä eikä mitään hyötyliikuntaa, tulee normaalisti n.6-9 h/vko. Jos ei itse saa ravitsemusta kuntoon, kannattaa hankkia jotain ravinto- ja treeniohjausta, mikäli uskoo sellaisesta olevan apua. Raha on vain rahaa, maksakoon jos sillä saa paremman olon. Mitä rahalla tekee jos voi huonosti?
m34v
Ravintoterapeutit tms osaa auttaa. Lääkärillekin kannattaa varata aika. Mulla laihtumisen superhidasteena on lääkitys sairauteeni.