Oletteko olleet tyytyväisiä (ikäihmisen) saattohoitoon

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 08:33"]

Nyt saivartelen, koska tässä ei viitata sukulaisuuteen millään tavalla. Olen tyytyväinen toteutettuun saattohoitoon, toteutan sitä myös itse yövuorossa työskennellessäni vaikka mulla on 25 muutakin asukasta hoidettavana. Ammattina lähihoitaja. Ainoana epäkohtana on se, että jos omaiset tekevät valituksen johdolle siitä syystä että "kun meidän äitin kuoli yksin, kun niitä hoitajia on siellä töissä niin vähän. Hoito oli muuten hyvää ja kiitos hoitajille". Eikö se oo omaisten tehtävä käydä vierailuilla ja olla valvojaisissa sillon kun on lähtö lähellä, millä ajalla se hoitaja siellä istuu pitämässä kädestä kiinni, kun saattohoito voi kestää useitakin kuukausia? Epidemiatapauksissa otetaan yöksi toinen hoitsu avuksi, muutoin tuolla pärjää hyvin yksin. Se on rankinta saattohoidossa, kun omaiset ei suostu ymmärtämään että miksi se elämä loppuu, kun "kyllä se meidän mamma vielä kaks kuukautta sitten käveli ihan hyvin ilman rollaattoria". Se kunto kun voi muuttua radikaalisti kahen viikon sisällä vaikkapa jonkun selittämättömän aivotapahtuman tai keuhkokuumeen takia. Pitäis kehittää hoivakotiin muuttajan omaisille joku pakollinen luentotilaisuus kuolemiseen liittyen...siitä miten vanhus kieltäytyy pikkuhiljaa syömästä ja juomasta, ei enään ota kontaktia, on kivulias, miten kasvonpiirteet muuttuu ja viimesetkin muistinrippeet häviää. Ja siitä, että missä välissä on luovuttava kuntoutuksista ja elämää pitkittävistä hoidoista. Kirkko sais tässä tapauksessa tulla vastaan ja ottaa osaa omaisten hengellisen hyvinvointiin "selittämällä" kuolemisprosessia niin sais kirkollisverosta parhaimman hyödyn irti ja ne vois olla niitä henkilöitä, ketkä tulee istumaan saattohoidossa olevan viereen ja olemaan läsnä, jos omainen siihen ei itse kykene töiltään ja perheeltään. t.yökkö85

[/quote]

Tuo että jotkut omaiset eivät osaa päästää irti on aika yleistä. Tuo että lähestyvästä kuolemasta keskustellaan omiasten ja itse kuolevan kanssa kuuluu kuolevan ihmisen hoitotyöhön. Mutta tiedot on usein puutteellisia, ei osata puhua siitä kuolevan tilasta pauhutaan tutkimuksista. Esim. ei tippaa sitä on tutkittu. Pitäisi puhua ettei se neste pysy suonissa ja aiheuttaa vain kipua kun menee kudokseen.

Tuo yksin kuoleminen on maallikoille aika iso asia. Olen lueskellut Anneli Vainion kirjaa Palliatiivinen hoito, sinä kerrataan kuinka toimitaan kun on potilas jolla on vaara saada vernvuodon hengitysteihin, lääkkeet vedetään ruiskuun ja käydään katsomassa usein. Ei kukaan jää viereen katsomaan. Muistaakseni hyvän saattohoidon suosituksessakaan ei edellytetä että kuolevan vieressä olisi joku. Omainen saa olla yleensä jos niin hyväksi katsoo. Vapaaehtoisi on jossain lähinnä saattohoitokodeissa.

Omaisilla ei sinänsä ole mitään sellaista tehtävää että heiltä vaaditaan tai odotetaan jotain. Ei ainakaan pitäisi olla.

Tohon aloitukseen, tuskin missään pakotetaan kuolemaan. Tippa tai happi ei muuta todennäköistä kuolemisen ajankohtaa. Ne helopttavat tai hankaloittavat elämää riippuen mihin asiaan kiinnittää huomiota.

Omassa työssäni saattohoitoa on välttävää ja aika surkeeta, joskus ihan hirveetä tehohoitoa loppuun asti. Toivottavsti se muuttuu jatkossa.

Nyt saivartelen, koska tässä ei viitata sukulaisuuteen millään tavalla. Olen tyytyväinen toteutettuun saattohoitoon, toteutan sitä myös itse yövuorossa työskennellessäni vaikka mulla on 25 muutakin asukasta hoidettavana. Ammattina lähihoitaja.
Ainoana epäkohtana on se, että jos omaiset tekevät valituksen johdolle siitä syystä että "kun meidän äitin kuoli yksin, kun niitä hoitajia on siellä töissä niin vähän. Hoito oli muuten hyvää ja kiitos hoitajille". Eikö se oo omaisten tehtävä käydä vierailuilla ja olla valvojaisissa sillon kun on lähtö lähellä, millä ajalla se hoitaja siellä istuu pitämässä kädestä kiinni, kun saattohoito voi kestää useitakin kuukausia? Epidemiatapauksissa otetaan yöksi toinen hoitsu avuksi, muutoin tuolla pärjää hyvin yksin.
Se on rankinta saattohoidossa, kun omaiset ei suostu ymmärtämään että miksi se elämä loppuu, kun "kyllä se meidän mamma vielä kaks kuukautta sitten käveli ihan hyvin ilman rollaattoria". Se kunto kun voi muuttua radikaalisti kahen viikon sisällä vaikkapa jonkun selittämättömän aivotapahtuman tai keuhkokuumeen takia. Pitäis kehittää hoivakotiin muuttajan omaisille joku pakollinen luentotilaisuus kuolemiseen liittyen...siitä miten vanhus kieltäytyy pikkuhiljaa syömästä ja juomasta, ei enään ota kontaktia, on kivulias, miten kasvonpiirteet muuttuu ja viimesetkin muistinrippeet häviää. Ja siitä, että missä välissä on luovuttava kuntoutuksista ja elämää pitkittävistä hoidoista.
Kirkko sais tässä tapauksessa tulla vastaan ja ottaa osaa omaisten hengellisen hyvinvointiin "selittämällä" kuolemisprosessia niin sais kirkollisverosta parhaimman hyödyn irti ja ne vois olla niitä henkilöitä, ketkä tulee istumaan saattohoidossa olevan viereen ja olemaan läsnä, jos omainen siihen ei itse kykene töiltään ja perheeltään. t.yökkö85

Mun mummo kuoli saattokodissa (koivukoti, hämeenlinna) syöpään ja se meni kyllä juuri niin hyvin kuin syöpäkuolema nyt voi mennä. Ei pakoketttu kuolemaan, mutta ei pakotettu elämäänkään. Kipulääkettä oli, vaikka siitä ihan loppuvaiheesta on kauhean vaikea sanoa, että riittikö se (kun toinen ei enää ole tajuissaan tai kommunikoi, niin mistä sen tietää?)

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 08:33"]Nyt saivartelen, koska tässä ei viitata sukulaisuuteen millään tavalla. Olen tyytyväinen toteutettuun saattohoitoon, toteutan sitä myös itse yövuorossa työskennellessäni vaikka mulla on 25 muutakin asukasta hoidettavana. Ammattina lähihoitaja.
Ainoana epäkohtana on se, että jos omaiset tekevät valituksen johdolle siitä syystä että "kun meidän äitin kuoli yksin, kun niitä hoitajia on siellä töissä niin vähän. Hoito oli muuten hyvää ja kiitos hoitajille". Eikö se oo omaisten tehtävä käydä vierailuilla ja olla valvojaisissa sillon kun on lähtö lähellä, millä ajalla se hoitaja siellä istuu pitämässä kädestä kiinni, kun saattohoito voi kestää useitakin kuukausia? Epidemiatapauksissa otetaan yöksi toinen hoitsu avuksi, muutoin tuolla pärjää hyvin yksin.
Se on rankinta saattohoidossa, kun omaiset ei suostu ymmärtämään että miksi se elämä loppuu, kun "kyllä se meidän mamma vielä kaks kuukautta sitten käveli ihan hyvin ilman rollaattoria". Se kunto kun voi muuttua radikaalisti kahen viikon sisällä vaikkapa jonkun selittämättömän aivotapahtuman tai keuhkokuumeen takia. Pitäis kehittää hoivakotiin muuttajan omaisille joku pakollinen luentotilaisuus kuolemiseen liittyen...siitä miten vanhus kieltäytyy pikkuhiljaa syömästä ja juomasta, ei enään ota kontaktia, on kivulias, miten kasvonpiirteet muuttuu ja viimesetkin muistinrippeet häviää. Ja siitä, että missä välissä on luovuttava kuntoutuksista ja elämää pitkittävistä hoidoista.
Kirkko sais tässä tapauksessa tulla vastaan ja ottaa osaa omaisten hengellisen hyvinvointiin "selittämällä" kuolemisprosessia niin sais kirkollisverosta parhaimman hyödyn irti ja ne vois olla niitä henkilöitä, ketkä tulee istumaan saattohoidossa olevan viereen ja olemaan läsnä, jos omainen siihen ei itse kykene töiltään ja perheeltään. t.yökkö85
[/quote]

Enpä tiedä, millaisessa paikassa olet töissä, ilmeisesti et saattohoitoon erikoistuneella osastolla. Itse olen työskennellyt ihan saattohoito-osastolla ja kyllä siellä nimenomaan omaisille kerrottiin, mitä suunnilleen on odotettavissa, tuettiin ja ohjattiin myös avun piiriin tarpeen mukaan. Kirkko oli tiiviissä yhteistyössä, tekivät päivittäin käyntejä niin omaisten kuin kuolevan luokse, usein todella lyhyellä varoitusajalla. Mutta kyllä ihan jokaisen hoitajan työhön kuuluu myös omaisten kanssa keskustelu, ei se ole mikään omista työtehtävistä poikkeava juttu, jota varten pitäisi järjestää kimppaluentoja. Ihanko oikeasti koulutettu lähihoitaja kuvittelee, että siinä elämäntilanteessa ihminen haluaa osallistua luennolle ja vieläpä ymmärtää, mitä siellä käsitellään? Huhheijaa, ymmärrän taas paremmin miksi lähihoitajia ei kovin paljon arvosteta yleisesti.

Mitä tulee omaisteni saattohoitoon, en voisi olla tyytyväisempi. Molemmat hoidettu loppuun saakka kotona, toki loppu tuli nopeasti molemmilla (syöpä vei) eikä varsinaisesti vuodehoitoa ollut missään vaiheessa. Toinen kuoli nukkuessaan oman vaimon ja hoitajan läsnäollessa, toinen meni itsekseen aamukahvia keitellessään. Hoitajat olivat aina mitä hyväntuulisimpia, arvostavia ja helläkätisimpiä tyyppejä. Melkein kaikki muuten lähihoitajia, sellaisia oikeasti ammattitaitoisia ja omaisen kohtaavia tapauksia. Voinee olla, että "tavallisen" vuodeosaston tai palvelutalon saattohoito jää pahastikin jälkeen näistä saattohoitoon erikoistuneista yksiköistä. Tällainen mielikuva ainakin itselle jäi opiskeluajoilta, joista tosin jo useampi vuosi aikaa.

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 08:11"]

Sujuiko kaikki hyvässä hengessä vai pakotettiinko kuolemaan? 

[/quote]

Haloo, mistä tulee tämä "pakotettiin kuolemaan"? Oma kokemukseni on, että liikaa pakotetaan elämään, jatketaan hoitoja joilla ei saavuteta muuta kuin muutaman päivän tuskallinen aikalisä (joskus omaisten painostuksesta). Vanhoja ihmisiä siirretään pitkäaikaishoitolaitoksista erikoissairaanhoitoon kuolemaan, aivan turhaan. Saattohoitoa tulee kehittää, mutta ongelma ei ole "kuolemaan pakottaminen" tai kuoleman jouduttaminen, vaan päinvastoin, saattohoito-osaamisen puuttuminen niin että ihminen voisi kuolla kotonaan tai vanhainkodissa, ilman että pitäisi tulla erikoissairaanhoitoon saamaan turhia antibiootteja ja nestetiputuksia. 

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 08:51"]

Mun mummo kuoli saattokodissa (koivukoti, hämeenlinna) syöpään ja se meni kyllä juuri niin hyvin kuin syöpäkuolema nyt voi mennä. Ei pakoketttu kuolemaan, mutta ei pakotettu elämäänkään. Kipulääkettä oli, vaikka siitä ihan loppuvaiheesta on kauhean vaikea sanoa, että riittikö se (kun toinen ei enää ole tajuissaan tai kommunikoi, niin mistä sen tietää?)

[/quote]

Jos ei ole tajuissaan niin tuskin on myöskään kipua. Silloin on jo hyvin lähellä kuolemaa, usein hiilidioksidinarkoosissa. Tajuttomuus ennen kuolemaa on armelias tila, jonka tuloa ei pitäisikään jarrutella antamalla happea tai suonensisäistä nesteytystä. 

Se, että nesteyttäminen ja juottaminen lopetetaan, on kuolemaan pakotamista. Nesteyttämistä pitäisi aina jatkaa loppuun asti, se tekisi kuolemisesta vähemmän tuskallista, eikä pidentäisi prosessia kuin vähän aikaa. 

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 08:58"]Se, että nesteyttäminen ja juottaminen lopetetaan, on kuolemaan pakotamista. Nesteyttämistä pitäisi aina jatkaa loppuun asti, se tekisi kuolemisesta vähemmän tuskallista, eikä pidentäisi prosessia kuin vähän aikaa. 
[/quote]

Miten perustelet nesteytyksen vähentävän kipuja? Tuossa aiemmin jo todettiinkin kuolevan olevan usein tajuton, hiilidioksidinarkoosissa. Tämä EI ole vältettävä vaan peräti toivottu tila ennen lopullista kuolemaa.

T:nelonen

Isäni kuoli tavallisen sairaalan sisätautiosastolla, mutta sairasti sitä ennen monta vuotta vähitellen hiipuen. Ensin oli rollaattorilla kävelevä omaishoidettava, jolla muisti loikki tämän päivän ja lapsuuden välillä, lopulta sikiöasentoon käpertynyt, puhumaton pikkulapsi. Hän tunnisti lähinnä äidin, mutta luuli tätä välillä omaksi äidikseen.

Hän eli elämänsä loppuun omaisten hoitamana, viime ajat laitoksessa, jossa käytiin päivittäin. En viitsi muistella mitään ikävää hoidosta, se oli pääasiassa hyvää ja kunnioittavaa. Mutta varsinaisen kuoleman lähestyessä hän sai yhtä hyvää hoitoa kuin koko perhekin. Saimme hänelle yhden potilaan huoneen ja äiti saattoi nukkua hänen vieressään viimeiset yöt, me lapset ja muut viettää aikaa niin paljon kuin halusimme. Kipulääkettä (morfiini) annettiin lääkärin ohjeella usein ja isä nukkui pois ihan levollisesti kaikkien läheisten kämmenten alla, vaimonsa käsivarrella. 

Hän oli kuollessaan vain vähän yli 60

[quote author="Vierailija" time="24.03.2015 klo 08:58"]

Se, että nesteyttäminen ja juottaminen lopetetaan, on kuolemaan pakotamista. Nesteyttämistä pitäisi aina jatkaa loppuun asti, se tekisi kuolemisesta vähemmän tuskallista, eikä pidentäisi prosessia kuin vähän aikaa. 

[/quote]

Kun ihminen on lähellä kuolemaa, munuaiset lakkaavat toimimasta eli pissaa ei tule. Koska myös sydämen toiminta hiipuu, ja verenpainetasot romahtavat, pissaa ei saada tulemaan edes piiskaamalla furosemidilla. Näin ollen nesteytys johtaa massiivisiin turvotuksiin ja hengenahdistukseen. Olen monta tällaista kuolemaa nähnyt, eikä se ole kaunista. Kuolevan ruumis on paksu ja hengitys rohisee, ihminen hukkuu nesteisiinsä.

Sen sijaan kun nesteytyksestä pidättäydytään ja munuaiset eivät toimi, kehon myrkyt kasautuvat luonnollisesti ja seuraa tajuttomuus, joka on luonnollinen kivunhoito. Varmaankaan pieni nestemäärä ei ole haitaksi, jos munuaisissa on vielä vähän potkua. Tehostettu suunhoito auttaa hyvin kuivaan suuhun. Se vain tuppaa usein unohtua, kun ihminen ei enää syö. 

Kipulääkitys pitäisi olla vakiona vähintää riittävä, eli vakiona suoraan kipulääkelaastari tietyllä vahvuudella. Lisänä tarvittaessa sitten ylimääräinen annos. Jos vakio laastarilla ei hyvää vastettaa nostetaan annosta. Kun kipu on poissa on kehon sammuminen miellyttävämpää, vaikka kehon tuottama kipu onkin vain fyysistä.

Olen itse saattohoitanut sairaanhoitajan työssäni, sekä ollut omaisen asemassa kyseisessä tilanteessa. Äitini poismenossa pystyin toimimaan "tulkkina" muille sisaruksilleni lopun eri vaiheissa, sekä hoitamaan häntä yhdessä veljeni kanssa. Saattohoitoa oli alle viikon ja olimme koko ajan vierellä. Hoitohenkilökunta hoiti oman osuutensa erittäin hyvin, kyseessä oli pienen kunnan terveyskeskuksen vuodeosasto. Tiesivät kyllä, että olin itse ammatiltani sh, vaikkakin aivan eri paikkakunnalla töissä. Silti minua kohdeltiin omaisena ja äitiäni hoidettiin kunnioittavasti loppuun asti.

up