Suru väkvallan aiheuttamana ja sumuinen turta olotila. Meneekö ohi?

Olen aivan loppu vaikka en sitä itselleni ole halunnut myöntää. Pää ja keho tuntuu raskaalta, tervehtiminen ja kommunikointi ihmisten kanssa on tönkköä, voimia vievää sekin.
Ajatukset ja kehon koordinointi on puuromaista, kömpelöä ja väsynyttä.
Silmissä ja päässä tuntuu suru vaikka en ole itkenytkään. Samanlainen olotila kuin olisi itkenyt tuntikausia.

Tämä todennäköisesti on pitkään jatkuneiden vaikeiden olosuhteiden ja masennuksen lopputulos. Turtunut mieli joka haluaa vain vapauteen ja yrittää selvitä vähäisin voimavaroin arjesta.
Mies on viime vuosien varrella saanut minut hiipumaan. En juuri tunne mitään mutta silti kaikki tuntuu tuskalliselta ja työläältä.
Itsetunto on surkea ja minua on nöyryytetty. Henkistä alistamista ja ristiriitaista käytöstä.
Niillä ei ole enää väliä vaan haluan vain unohtaa ja olla vapaa. Surutyön olen tehnyt tai olen vähintään siinä pitkällä, itkut on itketty.

Teen tässä parhaillaan lähtöä, joten siihen en tarvitse neuvoja.
Olen vain huolissani omasta toimintakyvystäni, palautuuko se normaaliksi? Milloin ajatukseni ovat taas selkeämmät, milloin tästä hengissä mutta tyhjältä tuntuvasta ruumiistani tulee taas elinvoimainen ja luova, positiivisiin ajatuksiin nojautuva optimistinen ihminen?