Lue keskustelun säännöt.
Masennus on vallannut minut kokonaan. Tuntuu toivottomalta.
13.12.2021 |
Olen alkanut myöntämään itselleni sen, että olen epävakaa persoona.
Kyllä vain, tämä johtuu itsestäni enkä pysty muuttumaan. Tätä mantraa toistelen itselleni päivittäin kuinka epäonnistunut olen ja miten surkeasti olen valinnut elämääni asioita, jotka ovat vieneet mehut ja elämäniloni.
Pahinta tässä on se, että mieliala vaihtelee. Tunnin päästä saatan haaveilla jostain ja hakea konkreettisia asioita ja tavotteita, ryhtyä toteuttamaan niitä mieleni tasolla. Parhaimillaan tämä voi jatkua pari päivääkin.
Kunnes taas tipun pohjalle, kaikki asiat menevät päinvastaiseen suuntaan kun ajattelinkaan.
Ennen pystyin ottamaan sen huumorilla tai ajatukella, että ihmisiä tässä vain ollaan. Harvemmin enää edes saan näitä motivaatio"piikkejä" tai tiedän jo sen olevan ohimenevää, en edes jaksa innostua tai yrittää.
Enää en löydä huumoria ja tunteenikin ovat lähes kuihtuneet. Minulla ei ole lämpimiä tunteita tai elän kuin kun katsoisin maailmaa sivustapäin. Mikään ei kosketa syvemmin tai en koe ilon tunteita tai jos koen hetkellisesti niin ne ovat vain heijastus, jokin pinnallinen ohimenevä tunne jonka merkitys katoaa jo seuraavassa hetkessä. En saa tyydytystä elämästäni vaan minua pelottaa elää täällä.
Vilpittömyys on kadonnut joka oli ennen varmaan minun henkireikäni omassa persoonassani, ei ollut niin väliä vaikka en onnistunut tai ollut kummoisempi mutta tiesin, että sydämeni on paikallaan.
Nykyään minua ei liikuta oikein mikään sillä tavalla koska pelkään jo pahinta valmiiksi. Olen turtunut ja hyväksynyt kaiken pahuuden enkä usko, että elämä tästä muuttuisi parempaan kuitenkaan vaikka kuinka tsemppaisin positiivisiin puoliin elämässä. Taisteluntahtoni on kadonnut.
En pysty hakemaan apua. En jaksa kertakaikkiaan. Tuntuu, että olemukseni on jo niin pilalla, virheeni ovat jo niin painavia, etten minä tästä tule enää nousemaan.. Olen jo pilannut elämäni. Minä inhoan pääni tapaa triggeröityä erilaisista pienemmistäkin asioista ja se on menoa taas - en pysty muuttamaan elämäni suuntaa koska pääni antaa periksi jo heti kun olen aikeissa muuttaa ne tilanteet elämässäni jotka aiheuttavat kärsimystä. Minä kuitenkin vajoan jälleen takaisin "h**kaamaan päätäni seinään". En luota itseeni.
Illat ennen nukkumaanmenoa haaveilen kuolemastani ja sen toteuttamisesta. Aamulla herään ja ajatukset menevät samassa aiheessa. Päivät vain yritän suoritua velvollisuuksistani ja feikkaan voivani ok. Käyn vähän töissä, vähän opiskelen ja yritän vain tarpoa mutta tulevaisuus näyttää täysin pimeältä. En näe siellä mitään.
Kommentit (56)
Olen myös tavallaan jotenkin siinä uskossa, että poislähtöni on lähellä. Tuntuu siltä, että se on ainoa asia mikä on tuloillaan tässä joskus lähiaikoina, en tiedä tarkalleen milloin. Teen sen ehkä itse, en tiedä sitäkään.
Olen nähnyt ja sovitellut asioita vanhojen kavereiden kanssa, nähnyt heitä viimeisen kerran. Yllättäen syystä tai toisesta olemmekin nähneet tai olemme soittaneet puhelun vuosien takaa. Ihan normaaleja kuulumisia vain.
Kun ajattelen kuolemaani, niin huomaan koko ajan sen listan kohtien vähenevän asioista, jotka täytyy hoitaa. Nämä ihmiset ovat osa sitä. Enää ei olisi muuta kuin joulu ja sen jälkeen oman kodin järjestely. Tuntuu, että en kesää näe. Voi myös olla, että tämä ei ole fyysistä kuolemaa mutta jotain on tapahtumassa. Tällaisenkaan tilaan en voi jäädä, en jaksa tätä. Pahinta aikaa on kestänyt nyt kohta kolme vuotta.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen viimeaikainen tilanne vei orastavan toivonkipinän.
Minä olen tuollainen max 2ksi päiväksi motivoituva tyhjä pussi. Mutta sitten äitini 84 v täynnå elämää soittaa mitä aikoo tehdä miesystävänsä kanssa.
Ja tulee olo, että kai tåssä jotain saattaa vielä ilmaantua. Seuraanpahan vielä
Minulla on vain tavoitteena siivota paikat kuntoon, heittää tarpeeton kierrätykseen ja hankkia lapsille vaatteet ym moneksi vuodeksi eteenpäin. Muuta minun tehtävää täällä ei sitten lienekään. En ajatellut jättää mitään kirjeitä tai muuta, mitä niihin edes laittaisin.. Minun elämässäni tai ajatuksillani ei ole heille mitään lisäarvoa, enhän osaa edes kuvailla mikä kaikki mättää. Ja kun en osaa edes itseäni neuvoa, niin en kyllä ala mitään neuvoja toisillekaan jakamaan. Uskon, että lapsillani on loppupeleissä asiat sitten paremmin kun minua ei ole. Mies voi hankkia jonkun tervepäisen, reippaan ja menestyneen naisen, josta lapset voi ottaa mallia.
Oikeasti on hyvä, että tähän ketjuun tulee kertomaan tunteistaan te, jotka käytte samaa läpi.
Kirjoitellaan vain. Tämä hetki kun voi tätä purkaa on edes osittain tuskaa helpottava, vain hetkellisesti mutta jaksaa ainakin taas tämän päivän, tarpoan sinne jouluun asti vielä sellaisella jaksamisella, että pystyn antamaan jotain läheisilleni vielä. Aion järjestää heille joulun, josta saisivat edes hieman iloa.
Tammikuusta eteenpäin näen vain mustaa. Minulla ei ole tavotteita ja vaikka oliskin, en niitä jaksa tavoitella enkä usko onnistuvani. Olen mielen tasolla luovuttanut.
Ehkä pärjäisin ammatissa, johon kouluttaudun. En kuitenkaan saa siitä yhtään mitään.
Saan parhaimpia arvosanoja työelämässä, olen tunnollinen mutta silti koen olevani sysipaska. En usko, että tarkoittavat antamaansa palautetta mutta samaan aikaan en muuta hyväksykään kun täyden "kympin" tai sitten se olisi viimeistään todistus surkeudestani. Tämä on aika vähäpitoista, oikeastaan olisi sama vaikka minut heitettäisiin pihalle mutta samalla minun täytyy hoitaa, jotta toiset eivät tuntisi työtään merkityksettömäksi. Siksi yritän parhaani.
Minulla ei kuitenkaan ole väliä. En välitä itsestäni ja suorastaan rukoilen ja anelen, että pääsisin pois.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän myös usein miettiä vaikka kun olen bussissa, tai liikkeellä jonnekin, että mitä oikeasti elämääni kaipaisin. Yritän syventyä kuulostelemaan niitä toivon tunteita tai minkä vuoksi toivottomuus on niin päällimäinen tuntemus minussa. Miksi yksinkertaisesti olen masentunut..
Olen kyllä epäonnistunut täysin, se on aivan selvä itselleni mutta se mitä kaipaisin, että edes olisi sitä taisteluntahtoa selvitä tästäkin niin en keksi mitään. Eläimet tulevat ehkä mieleeni, se vilpittömyyden kohtaaminen.
Sisäiset traumat ovat kuitenkin niin syvällä, että en pysty elämään niiden kanssa. Vaikka saisinkin hetkellisen onnen tunteen eläimen kiintymyksestä ja siitä huolenpidosta niin se ei korjaa minua.
Ei ole oikein sanoja edes tähän kaikkeen. Energiani vain hupenevat, jokin ihme pitäisi tapahtua kai.
AP
Miten se kuolema korjaisi tilannetta esim. kärsivien läheisten osalta? Ei se ole muuta kuin raukkamainen pako.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samasta kynästä kirjoitit.
Itse olin ennen yltiöpositiivinen ja todella laajan ystäväpiirin omaava.
Nykyään ei vain jaksa. Mieluummin erakoituisin, jos vain taloustilanne sen sallisi.
Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu, itse olen tuntenut samoin ja vieläkin tunnen toisinaan, edistystä on kuitenkin tapahtumassa. Masennus saa sinut näkemään asiat tietyllä tavalla, joka ei ole lähelläkään totuutta. Sinulla on kuitenkin niitä pieniä toiveikkuuden hetkiä, se tarkoittaa, että se toivon kipinä ei ole täysin poissa. Olen itse ihan samanlainen, joskus innostun jostakin, mutta se hiipuu ja sitten olenkin taas jumissa toivottomuuden suossa. Itsemurhasuunnitelmakin tuli tehtyä pari vuotta sitten.
Onko sinulla mahdollisuuksia päästä terapiaan? Kelan tukemana sitä ainakin saa, jos työkyky uhkaa lähteä. Älä luovuta, voit päästä ylös tuosta suosta ja ikinä ei ole liian myöhäistä! Jos terapia ei onnistu, niin muita tukiryhmiä ja palveluita on, kannattaa myös puhua jollekin luotettavalle läheiselle tai ystävälle. On tärkeää, ettet piilota näitä tunteita vaan oikeasti pyydät apua ja otat sen vastaan. Luota minuun, tulet kiittämään itseäsi myöhemmin. On yllättävää, miten paljon asiat voivat selkiytyä jo pelkästään sillä, että puhuu ammattilaisen kanssa, joka auttaa sinua purkamaan ne solmut sieltä mielesi perukoilta.
Moni saa akuuttiin tilanteeseen apua masennuslääkkeistä, harkitsisin niitä etenkin jos itsemurha-ajatuksia on. Niiden avulla voit saada juuri sopivasti voimia, että jaksat työstää ongelmat paremmin. Terapian avulla pystyt etsimään ja korjaamaan sen syyn, mikä masennuksen takana on. Aina on joku syy ja aina sen pystyy korjaamaan, aivoja voi muokata ihan uskomattomalla tavalla. Ennen uskottiin, että aivot lakkaavat kehittymästä 25 ikävuoteen mennessä, mutta uudemmat tutkimukset paljastivat, ettei tämä ole totta. Se tarkoittaa, että koskaan ei ole myöhäistä muuttaa tilannetta. Tarvitset vain tukea, älä yritä pärjätä yksin. Sinun ei tarvitse.
Jaksamisia, toivon että ihan oikeasti harkitset avun pyytämistä. Mitä hävittävää sinulla on? Ei mitään. Voitettavaa kuitenkin on, paljon. Tämä on hyvin yleinen ongelma ja se otetaan vakavasti, ei tarvitse pelätä että sinua tuomittaisiin. Avun pyytäminen on vahvuuden merkki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten se kuolema korjaisi tilannetta esim. kärsivien läheisten osalta? Ei se ole muuta kuin raukkamainen pako.
No enpä usko.
Vanhempani ovat olleet lähes koko elämäni masentuneita ja alkoholisteja. Synnyttyäni äiti joutui osastolle masennukestaan, hän kävi siellä välillä parantelemassa itseään. Olihan se hyvä asia mutta elämä on mennyt vanhempia tukiessa sekä osittain vihatessakin. Heistä on ollut jo vuosia pelkkä varjo jäljellä vaikka yrittävät tarpoa mutta jostain syystä minuun on jäänyt jälki. Tunnen olevani orpo enkä ole pystynyt heitä pelastamaan. Alkoholismi, väkivalta, mielenterveyden häiriöt jne ovat olleet aina osa elämääni.
Olen myös käyttäytynyt itsetuhoisesti tiedostamattakin jo nuoresta lähtien. Olen valinnut seurakseni alkoholisteja ja surullisen kuuluisasti myös valinnut tieni väkivaltaisen kumppaneiden kanssa. En tiedä rajoistani mitään saatika rakkaudesta juurikaan. Lyhyesti näin.
Olen kaiken rakentamani murjonnut monta kertaa valinnoillani. Joskus jopa luulin eheytyneeni lapsuuden tuomasta taakasta mutta astuin jälleen miinaan. Sen jälkeen en ole enää jaksanut nousta.
En kertakaikkiaan osaa elää elämää rakentavasti, tulevaisuutta ajatellen. Olen aivan kuin peura ajovaloissa, sinkoilen sinne ja tänne saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Yritän paeta välillä vaihtamalla kaupunkeja, työpaikkoja, ihmisuhteita ja mitään ei jää jäljelle, Vain tämä tyhjyys ja toistuvat traumat, lisää epäonnistumisia ja toivottomuus.
AP
Ap, hae apua, se kannattaa. Olen itse myös masentunut, ahdistunut,uneton ym. Hain työterveydestä apua ja sain pitkän sairausloman ja lääkkeet. Nyt on hieman parempaan päin jo olo kun ei työstressiä. Toivon sinulle jaksamista, älä aiheuta itse muille masennusta jättämällä heidät!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritän myös usein miettiä vaikka kun olen bussissa, tai liikkeellä jonnekin, että mitä oikeasti elämääni kaipaisin. Yritän syventyä kuulostelemaan niitä toivon tunteita tai minkä vuoksi toivottomuus on niin päällimäinen tuntemus minussa. Miksi yksinkertaisesti olen masentunut..
Olen kyllä epäonnistunut täysin, se on aivan selvä itselleni mutta se mitä kaipaisin, että edes olisi sitä taisteluntahtoa selvitä tästäkin niin en keksi mitään. Eläimet tulevat ehkä mieleeni, se vilpittömyyden kohtaaminen.
Sisäiset traumat ovat kuitenkin niin syvällä, että en pysty elämään niiden kanssa. Vaikka saisinkin hetkellisen onnen tunteen eläimen kiintymyksestä ja siitä huolenpidosta niin se ei korjaa minua.
Ei ole oikein sanoja edes tähän kaikkeen. Energiani vain hupenevat, jokin ihme pitäisi tapahtua kai.
AP
Jos tämä johtuu traumoista, on hyvä että tiedostat sen. Se myös helpottaa toipumista, kun tiedät mikä se ongelman ydin on. Trauma muuttaa aivojen rakennetta ja olet tavallaan "jumissa" tietynlaisessa ajattelutavassa, jonka olet saattanut kehittää selviytyäksesi tilanteista tai hyväksikäytöstä. On erilaisia traumaterapiamuotoja, jotka ovat olleet hyvin tehokkaita ja kirjaimellisesti kumoavat trauman aiheuttamat muutokset aivoissa, ihmisten kokemuksia lukeneena voin sanoa, että sinulla on hyvät mahdollisuudet parantua! Itsellänikin on traumojen käsittely menossa ja on ollut hyvin valaiseva kokemus.
Täältä voit lukea enemmän traumaterapiasta https://minduu.fi/fi/psykoterapian-abc/psykoterapiasuuntaukset/kriisi-j…
Korostan, että ei tarvitse olla mitään yhtä traumatisoivaa hetkeä elämässä, trauma voi hyvinkin olla huono lapsuus tai pitkäaikainen oleminen stressaavassa tilanteessa. Mikä tahansa syy traumasi taustalla on, lupaan että apua löytyy ja se voidaan parantaa.
Minulla on sama juttu. Alkoi joskus 18- vuotiaana kuvaamasi kaltainen vaihe ja nyt kymmenisen vuotta kestänyt. Päässä viirasi jo ennen sitä, mutta jaksoin ja uskalsin vielä tehdä asioita.
Alamäki alkoi siinä vaiheessa kunnolla, kun en päässyt kouluun johon pari kertaa hain. Koin silloin, etten kykene tekemään mitään muuta kuin sen alan hommia, myöhemmin jouduin toteamaan ettei riitä paukut siihenkään. Lahjoja olisi, mutta ei jaksamista ja sitä kestävää energiaa. Tyhjenen aina kuin ilmapallo lyhyiden jaksamisjaksojen jälkeen, jotka voivat olla muutamasta minuutista muutamaan päivään.
Taisi minulla alkaa jo lapsuudesta, olen jotenkin yliherkkä (vaikka minulle se on normaalia, mutta muu maailma ei ymmärrettävästi toimi niin) ja menen pois tolaltani koko ajan. Lopulta johti väsymykseen ja pers.häiriödiagnoosiin (epävakaa).
Viimeksi eilen mietin, että onko itsemurha ainoa ratkaisu kun tästä vielä vanhenen. En haluaisi lähteä koska olen niin utelias kuitenkin ja innostun aina uudestaan vaikka jostain ruohonjuuritason ihmettelyistä, vaikka sitten voimat loppuvatkin kesken. En vaan jaksaisi tätä, kun ei minusta oikein ole mihinkään enkä saa yhteyttä muihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tarkoitin siis aloitusta, luen vasta nyt muita viestejä kun piti päästä avautumaan. Valvoin eilen myöhään miettien näitä juttuja. Vaan ei minullakaan mennyt hyvin viime vuodet, onneksi olen sentään sinkkuna nyt enkä eksäni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten se kuolema korjaisi tilannetta esim. kärsivien läheisten osalta? Ei se ole muuta kuin raukkamainen pako.
No enpä usko.
Vanhempani ovat olleet lähes koko elämäni masentuneita ja alkoholisteja. Synnyttyäni äiti joutui osastolle masennukestaan, hän kävi siellä välillä parantelemassa itseään. Olihan se hyvä asia mutta elämä on mennyt vanhempia tukiessa sekä osittain vihatessakin. Heistä on ollut jo vuosia pelkkä varjo jäljellä vaikka yrittävät tarpoa mutta jostain syystä minuun on jäänyt jälki. Tunnen olevani orpo enkä ole pystynyt heitä pelastamaan. Alkoholismi, väkivalta, mielenterveyden häiriöt jne ovat olleet aina osa elämääni.
Olen myös käyttäytynyt itsetuhoisesti tiedostamattakin jo nuoresta lähtien. Olen valinnut seurakseni alkoholisteja ja surullisen kuuluisasti myös valinnut tieni väkivaltaisen kumppaneiden kanssa. En tiedä rajoistani mitään saatika rakkaudesta juurikaan. Lyhyesti näin.
Olen kaiken rakentamani murjonnut monta kertaa valinnoillani. Joskus jopa luulin eheytyneeni lapsuuden tuomasta taakasta mutta astuin jälleen miinaan. Sen jälkeen en ole enää jaksanut nousta.
En kertakaikkiaan osaa elää elämää rakentavasti, tulevaisuutta ajatellen. Olen aivan kuin peura ajovaloissa, sinkoilen sinne ja tänne saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Yritän paeta välillä vaihtamalla kaupunkeja, työpaikkoja, ihmisuhteita ja mitään ei jää jäljelle, Vain tämä tyhjyys ja toistuvat traumat, lisää epäonnistumisia ja toivottomuus.
AP
Vanhempiesi kohtalo ei ole sinun syytäsi, kukaan toinen ei voi heitä pelastaa, heidän olisi pitänyt sitoutua terapiaan ja tietoisesti tehdä työtä muuttuakseen. Sinä voit tehdä tämän itsellesi kuitenkin, sen päätöksen lähteä parantumisen tielle. Ymmärrys siitä, että voit oikeasti muuttaa elämäsi tulee antamaan sinulle toivoa ja voimia jatkaa, puhun kokemuksesta. Lapsuutesi on varmasti vaikuttanut emotionaaliseen kehitykseesi ja muokannut tapaasi ajatella, mutta et ole tämän vanki ikuisesti, vaikka se siltä saattaa tuntuakin.
Kunpa voisin halata sinua ja jotenkin selittää, että kaikki mahdollisuudet ovat vieläkin saavutettavissa ja voit huoletta uskoa kykyysi parantua. Tiedän, että se on vaikea ymmärtää ennen kuin sen on itse kokenut.
Minulla ei oikeastaan ole stressiä edes. Olen kaiken mahdollisen tiputtanut elämästäni pois mitä voin ilman, että jään täysin eristäytyneeksi. Opiskelen, joka on aivan tajuttoman löysää. Teen tehtävät mahdollisimman yksinkertaisesti, pakolliset vain. En nykyään edes opi paljon mitään mutta hoidan välttämättömän.
Töissä käyn silloin tällöin, saan vähän rahaa ja se ei kuluta voimavaroja jos silloin tällöin siellä pyörähdän.
Nukun paljon, syön ja olen vain. Elämä hiipuu kuitenkin. Sumussa kävelen eteenpäin ja epätodellisuus on läsnä.
Rahaa ei ole terapiaan tai ehkä juuri ja juuri olisi mutta olen yrittänyt löytää terapeuttia. Monilla sopivilla ei ole sitä kelakorvauksen mahdollistavaa terapiaa. Lausunto on jo saatu lääkäriltä viime vuonna, pian se umpeutuu. Mistä saisi apua terapeutin löytämiseen?
Pitäisi päästä puhumaan jollekin mutta en tiedä minne pitäisi soittaa tai koska saisin ajan. En jotenkin jaksa soittaa. Ehkä sen verran pitäisi pinnistää. Viimeksi kun soitin pahaa oloani, masennustani niin ensin ohjattiin kaupungilta opiskeluterveydenhuoltoon ja sitten päätyivät ottamaan verikokeita. Kaikki kunnossa, kontrolli vuoden päästä. Se oli siinä.
Sen jälkeen en ole jaksanut enkä haluaisi opiskeluterveydenhuollon piiriin. Tuntuu toimimattomalta.
Olen siis vajaa 30v. Pitäisi tosiaan päästä jonnekin mutta olen ihan sekaisin ajatellessani minne soittaisin tai miten asiani esittäisin. Haluan edelleen esittää reippaampaa kuin olen tai en vain saa sitä luuriani käteen. Mihin ihmeeseen otan yhteyttä? Ehkä katson kuntani depressiohoitajaa jos vaikka sinne pääsisi.
Moneskohan kerta sekin on kun aloitan hoitosuhteen masennuksen vuoksi, viides vai kuudes? Pitkä huokaisu taas..
AP
Varaa lääkäriin aika, epävakaus voi olla esim kaksisuuntainen mielialahäiriö, sen hoitoon tarvitaan lääkitys, moni ei tän kanssa muuten pärjää, lääkitys on toisilla elinikäinen.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama juttu. Alkoi joskus 18- vuotiaana kuvaamasi kaltainen vaihe ja nyt kymmenisen vuotta kestänyt. Päässä viirasi jo ennen sitä, mutta jaksoin ja uskalsin vielä tehdä asioita.
Alamäki alkoi siinä vaiheessa kunnolla, kun en päässyt kouluun johon pari kertaa hain. Koin silloin, etten kykene tekemään mitään muuta kuin sen alan hommia, myöhemmin jouduin toteamaan ettei riitä paukut siihenkään. Lahjoja olisi, mutta ei jaksamista ja sitä kestävää energiaa. Tyhjenen aina kuin ilmapallo lyhyiden jaksamisjaksojen jälkeen, jotka voivat olla muutamasta minuutista muutamaan päivään.
Taisi minulla alkaa jo lapsuudesta, olen jotenkin yliherkkä (vaikka minulle se on normaalia, mutta muu maailma ei ymmärrettävästi toimi niin) ja menen pois tolaltani koko ajan. Lopulta johti väsymykseen ja pers.häiriödiagnoosiin (epävakaa).
Viimeksi eilen mietin, että onko itsemurha ainoa ratkaisu kun tästä vielä vanhenen. En haluaisi lähteä koska olen niin utelias kuitenkin ja innostun aina uudestaan vaikka jostain ruohonjuuritason ihmettelyistä, vaikka sitten voimat loppuvatkin kesken. En vaan jaksaisi tätä, kun ei minusta oikein ole mihinkään enkä saa yhteyttä muihin.
Kuulostat ihan minulta, itsekään en tiennyt ett mikä vika minussa on, luulin että on vain joku "valmistusvirhe" ja olen muita heikompi, en pysty selviämään normaalista elämästä. Vastaus olikin tämä https://traumainfo.fi/2020/05/08/miten-ymmartaa-komplisoitunutta-trauma…
Itsekin joskus jaksan innostua, mutta sitten voimat loppuvat ja masennun. Jatkuvassa pitkittyneessä stressitilassa sitä jaksamista ei vain ole samalla tavalla kuin terveellä ihmisellä, traumaterapian tavoitteena on mm. lopettaa se stressitila, jotta voit vihdoin elää normaalia elää ylikuormittumatta.
Vierailija kirjoitti:
Varaa lääkäriin aika, epävakaus voi olla esim kaksisuuntainen mielialahäiriö, sen hoitoon tarvitaan lääkitys, moni ei tän kanssa muuten pärjää, lääkitys on toisilla elinikäinen.
Jos tää on taustalla niin tavalliset masennuslääkkeet ei auta tai ainakin on oltava rinnalla jotain muuta.
Tämä voisi olla minun kirjoitukseni. Olen vähän katkera, että joudun olemaan tässä maailmassa väkisin perheeni vuoksi, että lapset ei traumatisoidu tai jotain.
En osaa hakea tähän mitään apua. Toivon vain kuolemaa.