Lääkärit/hoitajat/kätilöt! Minkälaisia "ihmeitä" olette nähneet tapahtuvan?

Olen nähnyt kauniita ja levollisia kuolemia vanhoilla ihmisillä. Eräs vanhus sanoi viime sanoikseen: Nyt pääsin taivaaseen. Kyllä siinä silmä kyyneltyi, vaikka vanhus hymyili.

Eräs mummo puhui minulle, että haluaa kuolla. Kysyin onko jokin huonosti, onko kipuja tms. Sanoi että ei ole. Risti sitten kätensä ja pyysi Taivaan Isältä, että ottaisi hänet jo pois. 15 minuutin kuluttua hän oli kuollut. Ei ollut mitenkään akuutisti sairas tämä mummo. 

Toinen oli keski-ikäinen laajasti etäispesäkkeitä lähettänyttä syöpää sairastava nainen. Hänet todettiin täysin terveeksi, mitään merkkejä syövästä ei ollut enää. Lapsen tytär oli kuulemma rukoillut hänen paranemistaan uskovien ystäviensä kanssa. 

MInullekin tuli mieleen hyvä kuolema. Rouva ei ollut mitenkään "ikivanha", muistaakseni alle seitsemänkymmentä. Häntä oli tehohoidettu äkillisen keuhko-ongelman takia mm. hengityskoneessa ja lyhyessä ajassa toivo väistyi. Näytti ettei hän selviä.

Lääkäri ja hoitajat taistelivat kovasti ja ihmeen kaupalla hän virkosi ihan toipuvaksi ja pirteäksi. Iloitisimme kovasti oikein joukolla. Mutta rouvalla itsellään olikin toinen ajatus. Hän sanoi yllättäen olevansa valmis kuolemaan ja että haluaisi kaikki jäljellä olevat hoidot pois: tiputukset, hapet, antibiootit. Lääkärille oli äärettömän vaikea päätös mukautua potilaan toiveeseen, mutta saatoimme vain kuunnella täysipäisen ihmisen tahtoa. Hän päätti kuolla ja kuolikin silmiemme alla saman päivän aikana hyvin kauniisti ja hymyilevänä.

Sinä päivänä näin myös tuon jähmeänä ja vähän kovanakin tunnetun lääkärin itkevän.

Olen pariin otteeseen todistanut saattohoitopäätöksen perumista, kun monisairas vanhus on ihmeen kaupalla alkanut virkistymään ja kohta on jo köpötelty pitkin käytäviä, vaikka ennen sitä on laskettu vuoteessa makaavan puolitajuttoman vanhuksen hengityskatkojen pituutta, ja arveltu lähdön hetkeä.

Olisihan noita käsittämättömiä tarinoita useampikin juuri tehohoidosta tai tehostetusta valvonnasta, mutta ovat niin erikoisia, ettei viitsi julkisesti ilman asianosaisen lupaa kertoa. Aina on kuitenkin joku, joka tunnistaa.

Kyllä niitä ihmeitä tapahtuu joka päivä;) terkkuja vaan keskosten teholta <3

5v pojan aivosyöpä katosi. Kaikki mahd hoidot annettu ja kuolemaa odoteltiin. Sitten vaan kasvainta ei enää näkynyt kuvissa! Nyt poika ekaluokkalainen.

En ole nähnyt yhtään ihmettä. En väitä etteikö niitä tapahtuisi, mutta sen uskon, että suurimmalle osalle on olemassa luonnollinen selitys. Lääketiede on kehittyvä ja rajallinen tiede, ei sillä ole vastauksia kaikkiin kysymyksiin, ja ihmiskehon kyky korjata ja parantaa itseään voi yllättää. Se että joku herää aivokuolleista, tarkoittaa tietenkin sitä, ettei hän koskaan ollutkaan aivokuollut. Se, että joku on todettu kuolleeksi, on vain lääkärin diagnoosi. Elintoiminnot voivat olla hetken pysähdyksissä tai niin hitaat, että potilas vaikuttaa kuolleelta. Kyseessä on ollut häitköity johtopäätös. 

Suurimpia ihmeitä joita itse haluaisin nähdä, olisi se, että elämäntapansa sairastuttama ihminen voisi tehdä täyskäännöksen elämässään, lopettaa tupakoinnin, laihtua, lakata ryyppäämästä ja niin edelleen. 

sh

Kaksi kertaa lapsipotilaan kohdalla "ihmeparantuminen" todella toivottomissa tilanteissa. Lapset siis jäivät henkiin, eikä neurologisia vammoja jäänyt. Toisessa tapauksessa menehtyminen oli "varmaa" ja toisessa varmana pidettiin vakavia neurologisia vaurioita. 

Meinasin tulla sanomaan samaa. Yhtään ihmettä en oo nähnyt. Valitettavasti.

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 21:12"]Olen nähnyt kauniita ja levollisia kuolemia vanhoilla ihmisillä. Eräs vanhus sanoi viime sanoikseen: Nyt pääsin taivaaseen. Kyllä siinä silmä kyyneltyi, vaikka vanhus hymyili.
[/quote]Hyi! Et sitten voinut sanoa ettei sellaista olekkaan?

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 21:28"]

Olisihan noita käsittämättömiä tarinoita useampikin juuri tehohoidosta tai tehostetusta valvonnasta, mutta ovat niin erikoisia, ettei viitsi julkisesti ilman asianosaisen lupaa kertoa. Aina on kuitenkin joku, joka tunnistaa.

[/quote]

Aivan, saako tällasista kertoa ylipäätään näissä ammateissa? Helppoa kai anonyymisti, mutta eikös hoitoalan ihmiset tee jonkunnäköisen valan asiaa koskien?

En yhtä ainutta, en edes "ihmettä". No vasta 10v lääkärinä, ja siitäkin vain reilu puolet sellaisessa sairaalamaailmassa, jossa noita vaikeasti sairaita on. Sitä kyllä käy, että joku elää selkeästi pitempään kuin olisi kuvitellut, tai että vanhus selviää keuhkokuumeesta odottamattomasti. Mutta noi on kaikki ollut sellaisia, että vaikkakin niitä on pitänyt epätodennäköisinä vaihtoehtoina, on ne aina ollut pienehköjä mahdollisuuksia.

Kertaakaan ei ole käynyt niin, että kiinteä metastasoinut syöpä olisi parantunut tai että edes potilas jonka kohdalla on siirrytty saattohoitoon olisi odottamattomasti tullut hieman paremmaksi ja lähtenyt vähäksi aikaa odottamattomasti kotiin.

Maailmassa on 7 miljardia ihmistä, "ihmeitä" varmasti tapahtuu. Siis sellaisia parantumisia, mitä ei lainkaan osaisi odottaa. Mutta ei nekään ole ihmeitä. HIV epidemian alkuaikoina oli vallalla selkeä käsitys, että tauti johtaa vääjäämättä kuolemaan. No on sellaisia ihmisiä, vaikkakin hyvin vähän, jotka pitää infektion todella hyvin kurissa, vaikkakaan ei parannu siitä. Yhtään itsestään parantunutta potilasta ei ole toistaiseksi raportoitu (yksi sakasalainen parantui leukemiaansa tehdyllä luuydinsiirrolla jossa luovuttaja oli HIVlle vastustuskykyinen)

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 22:30"][quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 21:20"]Eräs mummo puhui minulle, että haluaa kuolla. Kysyin onko jokin huonosti, onko kipuja tms. Sanoi että ei ole. Risti sitten kätensä ja pyysi Taivaan Isältä, että ottaisi hänet jo pois. 15 minuutin kuluttua hän oli kuollut. Ei ollut mitenkään akuutisti sairas tämä mummo. 

Toinen oli keski-ikäinen laajasti etäispesäkkeitä lähettänyttä syöpää sairastava nainen. Hänet todettiin täysin terveeksi, mitään merkkejä syövästä ei ollut enää. Lapsen tytär oli kuulemma rukoillut hänen paranemistaan uskovien ystäviensä kanssa. 
[/quote]
Yööörgghhh. Hihhulit pois sairaaloista!
[/quote] No vittuakos tieteen saavutukset teille kuuluu, kun kuitenkin paranette satuja lukemalla ja lääkärien onnistuessaan kiitätte olematonta ukkoa.

kyllähän juttuja voi kertoa vaikka vaitiolovelvollisuus olisikin toki nimiä ei saa kertoa..

Eli jos joku parantuisi HIVstä epäilisin vahvasti, että joko alkuperäinen testaus olisi mennyt pieleen (se tehdään useampaan kertaan) tai, että parantumista ei ole todistettu riittävän hyvin. Mutta jos joku vedenpitävästi todistaisi jonkun parantuneen HIVstä, niin se olisi todella kiinnostavaa. Mutta ei siinä ihmettä kukaan järjissään oleva epäilisi vaan jotain mielenkiintoista poikkeavuutta joko viruksessa tai potilaassa tai molemmissa.

Lähes tajuttomia mummoja ja pappoja jotka tulevat syömättöminä ja juomattomina kuolemaan vanhainkotiin ja kuntoutuvat käveleviksi, no toiset elävät pari kuukautta ja toiset vuosia.

Ja sitten niitä kauhutarinoita muutaman päivän kotona lattialla kaatuneina maanneita vanhuksia pahimmassa tapauksessa näitä iltapäivälehtien kuoleen puolison kanssa eläneitä.

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 22:44"]

kyllähän juttuja voi kertoa vaikka vaitiolovelvollisuus olisikin toki nimiä ei saa kertoa..

[/quote]

Entä jos joku oikeasti tunnistaa tapauksesta itsensä?

[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 22:44"]

kyllähän juttuja voi kertoa vaikka vaitiolovelvollisuus olisikin toki nimiä ei saa kertoa..

[/quote]

Ei voi kertoa. Riittää, että tarina on niin yksityinen ja erityinen, että sen voi paikallistaa ja edes omainen tunnistaa. On kauheata, että ammattilaiset eivät tajua tätä.

Meille aikoinaan hoitsukoulussa opetettiin, että "vaikka kuinka olisi jännää harjoittelupäivän jälkeen bussissa kaverille puhua siitä kuinka pistit ensimmäistä kertaa ja kuinka potilas siihen reagoi, niin nämä asiat EIVÄT kuulu muiden korville. Aina takanasi voi istua juuri sen potilaan tytär ja kaupan kassajonossa juuri sen potilaan äiti".

Opin sen, etten kanna työasioita kotiin enkä ystäville, en sano yksinkertaisesti mitään mistään kenellekään. Jos painetta kertyy, se on työnohjauksen asia. Sellaisella ammattietiikalla onkin mahdollista työskennellä vaativissa paikoissa.

Vastaaja 4 ja 6, jolla on monia hyviä tarinoita vain omina muistoina.

Itsekin olen useamman saattohoitoon tulleen potilaan potilaan kotiutumista todistanut. Eräskin rouva oli ollut täysin liikkumaton, puhumaton, syömätön, juomaton jo ties kuinka kauan, ja tuli osastolle kuolemaan siltä varalta että tarvitsee kipupumpun. No eipä tarvinnut, parin kuukauden kuluttua kiipeili jo vuoteen laitojen yli itse vessaan ja puhui niin että huonekaveritkin häiriintyivät.