Krooninen masennus - mikään ei kiinnosta, elämä valuu hukkaan.

Elän kuin unessa.
Minulla ei ole voimia, ei annettavaa elämässä. Olen kouluttautumassa uudelle alalle, tehnyt ennen runsaasti töitä.
Yli voimavarojen ja tunnollisesti. Halusin olla paras ja siihen pyrin, miltein olisin onnistunut jos en olisi uupunut. Tämä myös ihmissuhteissa.

Elämä on aivan helvettiä.
Kaikki veemäiset ihmissuhteet olen heittänyt menemään. Onneksi. Oikeastaan elän lähes täysin yksin. Joskus harvemmin olen yhteydessä lapsuudenperheeseeni.
Taustalla pahoja traumoja, väkivaltaisia suhteita, alkoholismia läpi elämän, siinä kasvanut ja siihen itsekin joutunut, pullon vangiksi.
Alkoholinkin heitin helvettiin.

Mikään ei kiinnosta. Ei opinnot, ei ihmiset, ei seksi (sen ajatteleminenkin saa minut vain raivon partaalle), ei läheisyys. Ei ole harrastuksia. En usko itseeni.
Koen olevani täydellisen epäonnistunut, ruma ja kamala ihminen joka ei osaa mitään tarpeeksi hyvin pärjätäkseen elämässään. Olen naurettavan typerä. Hävettää olla minä.
Olen vihainen, tahdon vain pois. Samalla tahtoisin, että joku kuulisi minut mutta en jaksaisi enää huutaa, en jaksa hakea apua.
En usko ihmisiin ja hyväntahtoisuuteen.

Masennus kestänyt ainakin 13-vuotiaasta saakka. Eli 15 vuotta. Joskus parempien kausien, joskus hyvin huonojen kausien lanssa.
Kärsimystä tämä on mutta yritän unohtaa eläväni.
Menen vain eteenpäin miltein tuntematta enää mitään tai kiinnostusta elämää kohtaan. Hoidan velvollisuudet ja tulen kotiini takaisin makaamaan. En saa mistään kiinni.