Onko kellään mennyt sukset ristiin appivanhempien kanssa?
Hei! Miten suhtaudutte anoppiin ja/tai appeen jos he ovat olleet jollain tavalla epäystävällisiä. Pystyttekö jatkamaan tämän jälkeen normaalia suhdetta heihin? Meillä on sellainen tilanne, että mieheni vanhemmat eivät hyväksy minua, vaan ovat sanoneet miehelleni kaikenlaista ikävää minusta. Ovat haukkuneet selän takan ja naaman edessä. En tee heidän mielestään mitään oikein ja jopa esikoisen allergiakin oli minun vikaani. (!!!!) Tulin heidän kanssa oikein hyvin toimeen ennenkuin aloimme odottaa esikoista. Minun olisi pitänyt totella heitä kuin piika ennenvanhaan. Lapsi olisi pitänyt antaa heille hoitoon juuri silloin kun he haluavat. ( Hoitosuhde katkesikin kokonaan.) Oman kodin sisällä olemiseenkin tuli ohjeita. Kävivät saarnaamassa minulle aina silloin kun mieheni oli töissä. (Nyt mieheni on antanut heille porttikiellon kotiimme) Tarinaa tästä aiheesta riittäisi monen sivun verran, mutta tässä oli asian ydin. Vuosien haukkumisten jälkeen en halua olla enää missään tekemisissä mieheni vanhempien kanssa. Tästä johtuen lapsenikaan eivät kovin usein ole nähneet heitä. Koska en voi sietää appivanhempia, tuntuu inhoittavalta, että he saisivat nauttia lasteni seurasta. Heillä ei ole mielestäni tapaamisoikeutta. Tämä ajattelumalli on varmaankin väärin, siksi kysyn kaikilta, joilla on samantyyppisiä kokemuksia, että pitäisikö minun sietää enemmän.
Kommentit (14)
Vasta äskettäin selvisi, että anoppi, joka näyttelee hyvää kaveria tavatessamme, onkin ollut selän takana kaikkea muuta!
Juttu on pitkä ja kinkkinen, mutta tosiaan ei tee mieli antaa lasta heillä käymään. Meillä myös appiukko ja anoppi ovat niitä ihmisiä, jotka eivät omasta mielestään ole koskaan mitään väärää tehneet. Ovat täynnä omaa erinomaisuuttaan ahkeruuttaan.
Oma paremmuus ilmenee myös omituisilla tavoilla; heistä on naurunaihe mm. se kun apen veli eroaa, kun joku on kehitysvammainen, ärrävikainen tms.
Ärsyttää kun eivät _ikinä_ ole käyneet itse katsomassa vauvaa meillä, VAIKKA ON PYYDETTY, mutta on sitten vaatimuksia vauvan käyttämisestä anoppilassa.
Meillä puhuminen on turhaa. Olen sitä yrittänyt ja sopu on mukamas syntynyt puhelimessa, mutta sitten miehelleni on kuitenkin pitänyt urputtaa minusta ja kehua kuinka anoppi itse ei ole koskaan vastustanut omia appivanhempiaan.
Minusta appivanhempien pitäisi itsensäkin tuntea vastuunsa lapsen oikeudesta isovanhempiin pitämällä omalta osaltaan huolta että ovat lapsen äidin kanssa sovussa. Ei se voi olla yksipuolinen vastuu, sillä lapsella on oikeus myös olla joutumatta äidin ja mummon välisten sotkujen väliin, mikä väistämättä (useissa tapauksissa) seuraa jos tällaiset pahaa puhuvat mummot pääsevät rauhassa viettämään aikaa lasten kanssa.
olipa kiva kun eksyin pitkästä aikaa tänne palstalle. Oli tosi terapeuttista nimittäin lukea samassa tilanteessa olevien kirjoituksia. Mulla nimittäin anoppi myös arvostelee jatkuvasti niin lastenhoitoa (vauva haisee pahalle ja korvantaukset ovat muka likaiset ja liian lihavakin on...), kodinhoitoa (kaikki kupit on tosiaan väärissä paikoissa muka meilläkin ja uuden liinankin kysymättä levitti ja koriste-esineitään laitteli hyllyyn, lahjaksi tulee aina jotain pölyhuiskia), mun persoonaa (pitäisi olla joustavampi ja positiivisempi ja olen kuulemma jäänyt ihmisenäkin jotenkin raakileeksi ja olen liian läheinen vanhempieni kanssa jne), mun ulkomuotoa (kuulemma kohta lääkärikin puuttuu asiaan jos en laihduta raskauskiloja, joita oikeasti EI ole niin kauheasti...), mun ostelemisia (pikkuautoja ei saa kuulemma enää esikoiselle ostaa eikä Marimekkoon mennä tuhlailemaan)...Ja kun sanon vauvaa kullakseni, anoppi tokaisee että " on se minunkin kulta" . Itseään kutsui kerran mestarimummoksi (siis oikeasti..)
Mietin miten jaksan olla väleissä ihmisen kanssa joka saa mut tuntemaan itseni aina niin huonoksi kaikin puolin. Pitää itselleen oikein takoa päähän että olen akateeminen kolmekymppinen(en siis mikään bilepimu tms. epämääräinen äiti)ja pyöritän perhettä ihan ok vaikka joka nurkka ei aina olekaan puunattu...Musta oli tosi hyvin sanottu, että aikuisen pitäisi saada elää elämäänsä ilman arvostelua...
Olen kärsinyt anopista IHAN kauheasti ja välit ovat olleet poikki(kun kävi syyttelemään mua kehittymättömäksi ihmiseksi) mutta miehen painostuksesta ne piti luoda uudestaan (kiusallista) ja nyt anoppi olisi tuppautumassa meille VIIKOKSI auttelemaan...olen sopinut itselleni mahdollisimman paljon kodin ulkopuoleisia menoja että ei tarvitse sen ohjeita ja oikaisuja kuunnella...Pelkään silti pahinta ja olen ollut ihan hermona. Tämä rasittaa mun ja miehen suhdetta ihan tajuttomasti, mietin MIKSI mulle ei ole suotu hienotunteista anopia....
Haluaisin laittaa välit poikki mutta mieheni suuttuisi siitä totaalisesti. Lapset olen kyllä päästänyt miehen kanssa esim. anopin mökille mutta siitä olen ärtynyt kauheasti kun mukaan laittamiani ruokia ei olekaan syötetty ja lapset puettu joihinkin anopin ostamiin kirppariretkuihin. Eli sooloilee liikaa...Sitä en vielä pelkää että puhuisi minusta pahaa kun ovat niin pieniä että eivät ymmärrä....Mutta jotenkin kauhistuttaa ajatus että itselläni on poika ja jos sillä on joskus vaimo joka ei voi sietää minua jostain syystä (vaikka olen kyllä vannonut että en IKINÄ arvostele enkä neuvo tai kanna kamalia roiniani vaan annan lahjakortteja tms. kivaa ) enkä näkisi itse lapsenlapsiani. Vauvahulluna ihmisenä tämä tuntuisi ihan kamalalta. Siksi yritän jotenkuten sietää anoppia hyvin harvakseltaan mutta VAIKEAA se on!!
laittaisitteko minulle sähköpostiviestiä osoitteeseen quutamo6@hotmail.com - kiinnostuin tästä aiheesta, että välit on appivanhempien/vanhemman kanssa " kokonaan" poikki, ja haluaisin vaihtaa ajatuksia siihen liittyen. Kerron sähköpostissa lisää!
ja kiitos ideasta. Olen joskus ajatellut, että sen voisin vielä kestää, että mieheni veisi lapset aina joskus kylään anoppilaan. (lasten parhaan vuoksi) Mielipiteet ja esimerkit toisilta perheiltä vastaavissa tilanteissa antavat tukea. Yksin asian pohtiminen on raskasta ja tekee epävarmaksikin siitä mikä on oikein ja mikä väärin. (varsinkin jos stressiä on kestänyt kauan)!
Hyvää syksyä vastaajalle ja kaikille toisillekin!
Meillä sama juttu. En olisi koskaan uskonut että joutuisin tällaiseen tilanteeseen. Mutta tulen tosiaan appivanhempien kanssa niin huonosti toimeen, etten ole heidän kanssaan paljon tekemisissä. Kun soittelevat en avaudu ollenkaan meidän asioistamme. En kutsu kylään ja käyn heillä korkeintaan muutaman kerran vuodessa (joka toinen joulu, pääsiäisenä, joskus synttäreillä jne.) Mieheni käy muutaman kerran vuodessa lapsemme kanssa.
Ikävää, mutta en jaksa ottaa vastaan asiatonta kritiikkiä (esim. siitä, missä kaapissa säikytän mitäkin astioita) jatkuvasti. Yritin monta vuotta, mutta olen todennut, että kun ei ole mitään yhteistä ja kritiikkiä tulee jatkuvasti + puhetta selän takia (no, appivanhempani nyt puhuvat kaikista selän takana paitsi toisistaan ja omista lapsistaan, joten en sinänsä ota henkilökohtaisesti), niin päätin, että tähän suhteeseen en enää satsaa.
Tietysti on ikävää että lasten suhde isovanhempiin kärsii jonkun verran (kun eivät näe niin usein), mutta pientan lasten kanssa nyt vain on niin, että jos et tule vanhempien kanssa toimeen, niin ei lapsiakaan silloin näe usein. Kun lapset ovat vanhempia niin sitten tietysti on eri asia.
Itse en ajattele näin. Että olisi lasten parasta vierailla edes silloin tällöin ihmisten luona, jotka syvästi loukkaavat ja vievät heidän äitinsä voimavaroja. Kenties tilanne vaikuttaa myös parisuhteeseenne, ja tuskin positiivisesti? Jos appivanhemmat tekevät kaikkensa hajoittaakseen perheesi (siihen se voi johtaa), niin miksi lapsesi pitäisi olla tekemisissä kyseisten ihmisten kanssa. Eivät he ainakaan hänen parastaan kykene ajattelemaan?
Ymmärrän, että tilanne olisi vaikeampi riippuen lasten iästä. Jos lapsi on jo isompi ja kiintymyssuhde on jo ehtinyt muodostua, on tilanne eri. Mutta esim. omassa tapauksessani appivanhempani tapasivat esikoisemme ennen 9 kk:n ikää neljästi ja kuopusta eivät ole edes nähneet. Siksi en ymmärrä, miksi olisi lasten parasta tavata näitä ventovieraita ihmisiä (tosin tässä tapauksessa edes isänsä ei omia vanhempiaan tapaa).
Paljon voimia sinulle, tiedän miten raskasta tuo on!!
Itsellani ei ole oikein minkaalaista muistikuvaa omista isovanhemmistani isan puolelta. Aitini ei tullut heidan kanssaan hyvin toimeen ja siita syysta vierailut olivat vahaisia. Ukkini kuoli ollessani 9 ja mummi pari vuotta myohemmin. Minua tuo yhteyden puuttuminen on alkanut varsinkin omien lasten myota vaivata. Talla haluan sanoa, etta vaikka mielestasi isovanhemmilla ei olekaan tapaamisoikeutta, niin ala ota sita lapselta pois ilman todella painavaa syyta. Tuolla aikaisemmin jo ehdotettiinkin, etta miehesi voisi kayda tapaamassa vanhempiaan ilman sinua. Minusta se olisi hyva kompromissi. Olet jo tahan mennessa osoittanut olevasi se aikuisempi osapuoli olemalla menematta mukaan loan heittoon, joten toivottavasti voit viela vanya taman verran. Jaksamista.
Tuntui kuin joku olisi lukenut omia ajatuksiani kun luin kirjoitustasi.
Minulla on tällä hetkellä välit täysin poikki appivanhempien kanssa. Näin on ollut nyt melkein vuoden. Siitä voisi myös kirjoittaa sivutolkulla mutta jääköön toiseen kertaan... Meillä tämä on vaikuttanut erittäin negatiivisesti myös parisuhteeseemme. Olemme käyneet myös terapiassa yksin ja yhdessä ja ehkä tämä solmu tästä vielä aukeaa, siis minun ja mieheni välinen. Ja se joka on oman pääni sisällä...
Itse olin aluksi sitä mieltä, ettei appivanhemmat saa olla missään tekemisissä tyttäremme (2v.) kanssa. Sitten aloin ajatella asiaa lapsen kannalta. En halua, että hän joskus isompana murehtii sitä, ettei hän koskaan oppinut tuntemaan toisia isovanhempiaan. Päädyimme siihen, että mieheni ja tyttäremme käyvät kahdestaan mummolassa. Vaikka lapseni olisikin tekemisissä heidän kanssaan, ei minun silti tarvitse. Ei todellakaan ollut helppo päätös mutta omasta mielestäni se oli oikea. Jokainen tekee silti niin kuin sydän sanoo. Ja jos joskus kuulen että anoppilassa mustamaalataan minua lapsen kuullen, harkitsen varmasti vielä uudemman kerran päätöstäni.
Voimaa teille kaikille samassa tilanteessa oleville. Sitä tarvitaan päivä toisensa jälkeen.
Hei,
meillä tuntuu tilanne luisuvan kovasti siihen suuntaan, että minun vanhempani eivät hyväksy miestäni eivätkä meidän elämänvalintojamme. Olen nyt raskaana (vasta viikko sitten tein testin) eikä minun oikein tee edes mieli kertoa vanhemmilleni raskaudesta... No, kirjoitan tästä varmaan lähiaikoina pidemminkin. On surullinen, harmistunut ja äimistynyt tilanne (miten tämä näin saattoi mennä?) ja tuntuu, että tarvitsee asian setvimiseen vähän keskustelukumppaneita.
Jotkut toivat esiin oman suhteensa isovanhempiinsa vertailukohtana. Se tuntui valaisevalta. Minun molemmat isoäitini kuolivat aika nuorina, pari vuotta ennen kuin synnyin, enkä siis ole tuntenut heitä lainkaan. Nyt aikuisena olen usein kovasti miettinyt, millaiset äidit ovat kasvattaneet minun vanhempani - tuntuu että vanhempiaan olisi helpompi ymmärtää jos olisi tuntenut heidän vanhempansa. Isäni ja varsinkaan äitini eivät kerro äideistään oikein mitään.
Eli tuo systeemi, että lapset vierailevat isänsä kanssa silloin tällöin mummolassa, tuntuu ehkä parhaalta vaihtoehdolta tässä vaiheessa. Mutta voisin kuvitella, että jos itse olisin sinun tilanteessasi, toivoisin, että lapset eivät paljon jäisi keskenään isovanhempiensa kanssa, vaan isä olisi " katsomassa perään" suunnilleen koko ajan. Olisi tosi väärin ja ikävää, jos lapset saisivat kuunnella äitinsä mustamaalaamista.
Voimia kovasti sinulle ja koko perheellenne.
Oli kovin valaisevaa lukea kokemuksianne ja ajatuksianne minun tilanteestani. Toiset kertoivat myös suhteestaan omiin isovanhempiinsa joka tosiaan antaa uuden näkökulman minulle. Pieniltä (1- ja 5-vuotiailtamme) ei vielä saa ihan samanlaista mielipidettä, kuin jo isoksi kasvaneilta. Itse jäin miettimään sitä olisinko lojaali vanhemmilleni vai haluaisinko kaikesta huolimatta tutustua ilkeisiin isovanhempiin. Varmaan haluaisin tutustua, mutta suhde ei kehittyisi läheiseksi. Pieni lapsi vaistoaa paljon ympäristöstään.
Jos mieheni haluaa viedä lapset appivanhemmilleni, niin hän voi viedä. Mutta koska luottamukseni heihin on mennyt, niin mieheni pitäisi olla lasten lähettyvillä. Juuri minun mustamaalaaminen olisi asia, jonka jälkeen tulisi tapaamisille loppu. Sitä ei miehenikään hyväksyisi. Onneksi, muuten ei olisi hyvää ennustetta liitollemme. Yhdessa vaiheessa tämä asia tosiaan rassasi välejämme. En ollut vielä oikein varma onko mieheni täysin takanani vai ymmärtääkö liian hyvin vanhempiaan. Nyt olemme puhuneet asian selväksi. Ei voi liikaa korostaa miten tärkeää se puhuminen onkaan..
Jos puolestaan minun vanhempani olisivat töykeitä miehelleni, niin heidän kanssaan minun olisi helpompi keskustella asiasta. Kysyisin vanhemmiltani, että haluavatko elää meidän kanssamme sovussa ja lämpimissä väleissä. Ensiksi kehottaisin heitä pyytämään anteeksi mieheltäni. Sen jälkeen katkaismaan " napanuoran" ja lupaamaan, että antavat perheeni elää omaa elämää ilman arvostelua, kuten muidenkin aikuistan kuuluu saada elää.
Kun luin toisten kokemuksista, tuntui tosi ihmeelliseltä miten paljon samanlaisia kokemuksia toisilla on. Ja miten hyvin henkilö, jota en ole edes tavannut, pystyy ymmärtämään minua niin hyvin. :-)
...paitsi välit ovat menneet ainoastaan anoppiin, appeen on lämpimät ja hyvät välit. En kestä anoppiani ollenkaan. Hän yrittää tavatessamme näytellä minulle hyvää ystävää, mutta selän takana puhuu minusta ja meidän lasten kasvatuksesta paljon pahaa ja soittelee miehelle haukkumapuheluita. Haukkumisen kohde on aina lastenkasvatus tai kodinhoito ja välillisesti usein myös minä, koskaan ei kuitenkaan miehelleni hauku minua suoraan. Tietää kai miten läheinen suhde meillä on ja tavallaan ei näin anna tilaisuutta miehelleni puolustaa minua. Ja näin on myös vaikea suuttua hänelle, koska hänhän ei oikeastaan sanonut mitään minusta... Usein kuuntelen näitä puheluita vierestä (anopin tietämättä) ja kihisen raivosta. Välit ovat niin huonot, että menen täysin lukkoon tavatessamme. En kerro mitään elämästämme ja pyrin pitämään tapaamiset mahdollisimman vähissä. Tuo lause " Koska en voi sietää appivanhempia, tuntuu inhoittavalta, että he saisivat nauttia lasteni seurasta" kuulostaa aivan minun ajatuksiltani. En anna mieheni vierailla anoppini luona lasten kanssa ilman minua, sillä haluan olla paikalla vahtimassa, ettei hän pääse liian lähelle lapsiani tai saa nauttia heistä liikaa. Lapsellista, tiedän. Ikinä ei anoppi ole hoitanut lapsiamme, eikä tulekaan hoitamaan. En voisi koskaan jättää lapsiani yksin hänen luokseen. Entä lasten oikeus toisiin isovanhempiinsa? En voi sille mitään, että mielestäni ei ole lapsilta paljon pois, vaikkeivat he tutustuisikaan koskaan kunnolla isänäitiinsä.
Onko kohdallasi myös niin, että appivanhempasi eivät kuitenkaan mitään väärää ole tehneet; siis omasta mielestään...?
Itselläni pahasti sukset ristissä anopin kanssa; sanonut ilkeästi kerta kerran jälkeen yms. inhoittavaa käytöstä, mutta ihmettelee vaan, ettei hän ymmärrä miksi asiat ovat näin ja olisi nyt kivaa olla sovussa....
Argh!
Viimeksi ollut erimielisyys meni katkoon asti.
Vuoden verran ei pidetty ollenkaan yhteyttä, sitten anoppi pyysi vasta anteeksi käytöstään.
Nykyään ku nähdään appiporukoita, pikkasen on " ääni muuttunu kellossa"
Teki ihan hyvää antaa niitten kärvistellä, kuulostakoot jonkun korvaan miten pahalta tahi lapselliselta 8-)
Voiko asiaa ratkaista niin, että miehesi vierailee lasten kanssa anoppilassa ja sinä jäät pois matkasta? Itse en olisi missään tekemisissä moisten kanssa. Eräässä tuttavaperheessäni toimitaan näin. Tosin siihenkin tuli katkos, kun selvisi, että anoppilassa mustamaalasivat lapsille heidän äitiään...