Tietääkö masentunut olevansa masentunut?

Jos on ennenkin ollut niin tietää mutta jos on ekaa kerta niin eihän silloin voi tietää miltä masennus tuntuu.

Ei välttämättä. Minulle selvisi masennukseni luettuani ensin masennuksesta. Tajusin, että oireethan sopivat myös minuun. Myöhemmin ymmärsin, että olen myös ahdistunut ja että masennus ja ahdistus ovat kuuluneet elämääni niin kauan kuin muistan. Minulla ei siis ole minkäänlaista käsitystä, millaista on elämä ilman masennusta. 

Mä tajusin olleeni masentunut jo vuosia noin vuosi sitten. Diagnoosinkin olen sittemmin saanut.

Eli ei välttämättä.

Tajusin kun luin aiheesta. Olin huomannut aikaisemminkin olevani vähän alavireessä, mutta olin varma että johtuu väsymyksestä (joka johtui valvomisesta, joka taas johtui masennuksesta ja ahdistuksesta). Eli mielestäni kyllä, masentunut voi tietää olevansa masentunut, mutta silti ei auta vaikka vannoisi itsellensä "ryhdistäytyvänsä", koska se masennus lyttää ne ajatukset. On se katala sairaus.

No toki olen tajunnut, kun ihan ekaksi yritin itsemurhaa, että ei päättelyyn paljoa vaadittu. Ja jatkossa tietenkin oli se tunne kuinka ei vaan jaksa ja kaikki ns. ei ole ihan kotona. Sekä lukuisat muut itsari yritykset/melkein onnistumiset.

Olen ollut n. 17 vuotiaasta lähtien enemmän ja vähemmän masentunut. Lapsen saamisen (-96) jälkeen masennus alkoi pahentua ja jatkuikin vuoteen 2011 asti, jolloin tunsin vihdoin parantuneeni ja jätin lääkkeet ja terapian pois. Tosin käytin nukahtamislääkkeitä viime uuteen vuoteen saakka ja nyt näyttää siltä, että nekin voi heittää pois. Vihdoin olen vapaa masennuksesta. Aina välillä kuitenkin pieni ääni päässä sanoo "ehkä joskus sairastut uudelleen", mutta yritän hätistää sen pois. Paniikkihäiriötä on jonkun verran, mutta ei mun tarvitse tehdä sille mitään.

Ajattelin itsemurhaa 24/7. Mikään ei kiinnostanut. En jaksanut hoitaa minulle rakkaita koiria, suunnittelin niiden poisantamista. En jaksanut mitään eikä millään ollut mitään väliä. Makasin ja nukuin niin paljon kuin pystyin. Vahingoitin itseäni syömättömyydellä ja yritin palelluttaa itseni pakkasessa, että saisin keuhkokuumeen tms. Itkin koko ajan. Diagnoosi vakava raskauden aikainen masennus, johon sain terapiaa ja lääkityksen. Ei auttanut.

Musta tuntuu etten vieläkään tiedä. Diagnoosi on, kaikki oireet ja piirteet täsmäävät, kaverit ja vanhemmat ja työympäristö on tätä mieltä. Itse en vain jotenkin tahdo uskoa sitä ja uskottelenkin itselleni, että satun vain olemaan alavireinen ja negatiivinen ihminen. Tälläistä on ollut yli kuusi vuotta (olen nyt 18). Syön lääkkeitä.

Mitä merkitystä sillä sitten olisi?
Elämään kuuluu kaikilla ahdistusta ja apeutta, so?
Pitäisikö sitä heti jäädä sohvalle makoilemaan kun alkaa ahdistaa?
Vain wt- porukka on tehnyt tästä tukien nostelusta ja sohvalla kieriskelystä itselleen ammatin.

Ei välttämättä tiedä. Netistä löytyy varmaan GDS 30-testi millä voi saada suuntaa antavan vastauksen. Sama testi on lääkäreiden käytössä

Masennus ja alavireisyys on ihan eri asia. 

yleensä masentunut huomaa olevansa masentunut. maanis-depressiivisyydestä kärsivä, yleensä ei...

vierestä useampaan otteeseen havainnoinut.

Mitä se tieto autuaaksi ketään tekee, jos ei meinaa heittäytyä yhteiskunnan elätiksi?

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 09:10"]

Mitä se tieto autuaaksi ketään tekee, jos ei meinaa heittäytyä yhteiskunnan elätiksi?

[/quote]No tietenkin jos huomaa olevansa masentunut, voi mennä lääkäriin, saada hoitoa ja parantua.

Mieheni ei aluksi tajunnut olevansa masentunut, vaikka muut sen näkivätkin. Hän vain kuvitteli olevansa kaikin puolin huono ihminen, joka ei osaa mitään, eikä onnistu missään ja luuli että muutkin ajattelisivat näin hänestä. Pakotin miehen lääkäriin ja pari viikkoa lääkkeiden aloituksen jälkeen alkoi maailma kirkastua. 3 kk sairasloman jälkeen palasi töihin onnistuneesti.

Nykyisin tajuaa masennuksen oireet ja tietää jos masennus alkaa hiipiä päälle.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 07:55"]

Mitä merkitystä sillä sitten olisi? Elämään kuuluu kaikilla ahdistusta ja apeutta, so? Pitäisikö sitä heti jäädä sohvalle makoilemaan kun alkaa ahdistaa? Vain wt- porukka on tehnyt tästä tukien nostelusta ja sohvalla kieriskelystä itselleen ammatin.

[/quote]

Useimmat tietämättään masentuneet ihmiset ovat kyllä mukana työelämässä. He eivät tunnista tilaansa masennukseksi, koska tila on sen verran lievä, että  heillä ei ole täällä mainittuja itsetuhoajatuksia, eivätkä he ole "kotona makaamassa", kuten sanoit.  He ovat itse asiassa yleensä  mielestään hyviä työntekijöitä, niitä työpaikan "realistisia totuudenpuhujia".  Oikeasti se masentuneen ihmisen kyynistynyt asenne työhön ja esim. kyvyttömyys nähdä, mitkä hänen mielessään jatkuvasti pyörivistä kriisiskenaarioista ovat sen verran todennäköisiä, että niihin johtaviin tekijöihin kannattaa puuttua, laskevat työntekijän itsensä ja myös koko työyhteisön työtehoa.

Ja kyllä, puhun kokemuksesta, onneksi tunnistin oman masennustaipumukseni jo työuran alussa, ja minulla oli tuolloin myös esimies, joka osasi ohjata ajatuksiani oikeille kehille. Mutta tuon "piilomasentuneilta" työkavereilta en ole välttynyt.

Vierailija kirjoitti:

Masennus ja alavireisyys on ihan eri asia. 

Mutta masentunut on yleensä alavireinen.

Tiedän että olen masentunut, en tunne itseäni minkään arvoiseksi ja itseni vahingoittaminen/tappaminen pyörii mielessä useita kertoja päivässä.

Itse en tiennyt.

Asiat olivat näennäisesti "hyvin". Kävin vuorotöissä, töissä aina kaikki sanoivat, että "sä oot aina niin iloinen." Joo, olinhan mä töissä ihan iloinen, mutta vapaa-ajalla en kokenut olevani kuin alavireinen.

Pahimpina aikoina pääsin töistä, nukuin 4h siitä päiväunia, söin mättöä ja makasin mitään tekemättä, kun taas seuraavana päivänä "iloisena töissä" ja kaikki päivät menivät siitä vähän samaan tahtiin. Mikään ei oikein innostanut.

Mietin usein kuolemaa, että olisipa mukava, kun olisi haudan pohjalla jo, olen parhaat päiväni nähnyt. Ajattelin ihan oikeasti, että se on normaali tunne, niin ajattelevat kaikki.

Itkin usein, kun tulin lapsuuden perheen luota kotiin. Itkin, koska koin suurta yksinäisyyttä ja vähän sellasta, ettei musta ole mihinkään, paitsi töissä ja parhaimpien kavereiden kanssa. Ajattelin, että muutkin itkevät, muttei se taida ihan paikkaansa pitää.

Oli mulla harrastuksiakin, salilla käynti ja näin, ja toki iloahan nekin toivat. Ja toki ystävät tms.

Nukkuminen oli vähän niin ja näin, joko nukuin liikaa tai en ollenkaan. Siitä huolimatta en vain ajatellut olevani masentunut, ajattelin, että kaikki ovat alakuloisia ja väsyneitä kaiken aikaa.

Masennuksesta paraneminen, noh, ehkä se tapahtui vähän pikkuhiljaa. Huomasin, että en halua missään nimessä kuolla, ja jopa pelkäsin, että kuolen, kun elämä alkoi olla koko ajan aika kivaa. Suurin syy tähän on vähän siirappinen, mutta löysin mielitietyn, jonka kanssa elämänhalu palasi.

Tragikoomista, mutta ajattelin siihen asti, että mä olen vain erakko, olen vain mitään sanomaton ja mun on paras olla itsekseni, 30-vuotiaaksi asti. Kun löysinkin sellaisen kivan tyypin, kenen kanssa on oikeasti kivaa, kenen kanssa oikeasti on muuten aika hauskaa. On ihana suunnitella elämää ja tietää, ettei se pois siitä lähde. Että se tykkää musta näin, tällaisena ja pitää mua omissa silmissään kauniina ja ihanana ja ihmeellisenä. Se on jännä tunne. Että onkin jotain jollekkin, muillekkin kuin ystäville ja perheelle. Ja että voit pelata vaikka vain Yatzya, nauraa maha kippurassa ja vieressä hipsutella tuntitolkulla, kun yhdessäolo on kivaa.

Toki en sano, että kumppani yksin elämästä tekee hyvää. Oli mulla pohja kunnossa (kiva työ ja harrastukset ja ystävät), mutta kyllä se suurin kirsikka kakun päälle on. Erakkoihminenkin yleensä voi löytää kaltaisensa ja elämänilo voi nousta.

Olen tunnistanut ensimmäisen masennuksen, toisella kertaa tunnistin vielä nopeammin ja paraninkin, tai paremminkin annoin itseni parantua muutamassa kuukaudessa.

Toisaalta puolitoista vuotta sitten en onnistunutkaan tunnistamaan, ei vaan mikään tekeminen huvittanut. Vasta pohdittuani lääkärille mahdollista masennusta, lääkäri laittoi minut tekemään masennustestin, ja sainkin keskivaikean masennuksen diagnoosin. Nyt on lääkkeet eikä itsekseen paraneminen onnistukaan.

Eli saattaahan sen itsekin havaita, muttei välttämättä.

https://masennustesti.fi/

Vierailija kirjoitti:

Mitä se tieto autuaaksi ketään tekee, jos ei meinaa heittäytyä yhteiskunnan elätiksi?

Diagnoosi voi auttaa ymmärtämään itseään, olemaan oikeassa suhteessa itselleen armollinen ja toisaalta yrittää luoda itselleen rutiineja, jotka auttavat paranemisessa. Harva sinne masennukseen haluaa jäädä vellomaan. Vasta lääkärin diagnoosin jälkeen voi saada tarpeellisia lääkkeitä.