lastentarhanopettajat

En enää suosittele ammattia tai työpaikaksi päiväkotia.

Olen valmistunut LTO:ksi vuonna -91 ja aivan hirveä muutos työssä sen jälkeen.

Nykyään ryhmissä todella paljon lapsia, joiden vanhemmat tai vanhempi kotona. Heidän vaatimukset ovat paljon isommat kuin töissäkäyvien.

Pienten puolella hoito ja aika menee suurimmaksi osaksi vain perushoitoa valitettavasti.

Työ ei ole enää sitä mitä on aikoinaan ollut.

Ryhmissä nykyään yllättävänkin paljon LS-lapsia ja heidänkin työstämiseen menee todella paljon aikaa.

Vanhemmat luulevat, että pystymme hoitamaan vain heidän lapsensa muista ei väliä.

Silti lapset antavat mulle mielekkyyden tehdä työtä ja osaksi jopa sen takia kun suurin osa vanhemmista on ulkoistanut hoidon meille.

Me työntekijät odotamme viikonloppua, vanhemmat eivät ole kiitollisia perjantaista ollenkaan kun pitää olla oman lapsen kanssa.

Raskas työ, työtehtäviä liikaa ja aivan sairaan huono palkka!

No, mä oon vaihtamassa alaa. Kaks vuottaa päiväkodissa riitti.

Samaa mieltä kuin edelliset, sen suhteen, että työ on haastavaa, stressaavaa ja paineita tulee monelta suunnalta! Työssä antoisinta on lapset tietenkin! :) Lapset ovat aitoja ja huumorilla&iloisella asenteella pärjää pitkälle! Pidän työssäni siitä, että meillä on tällä kaudella ollut innostava projektityö lasten kanssa :) Työn miinukset ovat ikävä kyllä palkkaus ja kuten edellä olevatkin mainitsivat monesti ryhmät ovat haastavia juurikin sen takia, että ryhmissä on hyvin erilaisista lähtökohdista olevia lapsia ( erityistä tukea tarvitsevia, ls ja s2).  Itse olen ollut pitkään päiväkodissa töissä ja nautin työstäni edelleen! :)

Kiitos kokemuksista. Oon ajattelut että lapsista ja heidän kasvunsa seuraamisesta saa positiivista energiaa työhön. Tukeeko työyhteisö/päiväkodin johtaja hyvin ls jutuissa? Tunnetteko saavanne tukea? ap

Lapsista saa positiivista energiaa aina silloin, kun kaikki aika ja keskittyminen ei mene niiden ongelmalasten ohjaamiseen ja tilanteiden setvimiseen. Yhä useammin tuntuu, että ainakin 80% työpäivästäni menee erityistä tukea tarvitseviin lapsiin. 

Meillä ainakin on ihana johtaja, jolta saa tukea ja myötätuntoa tilanteisiin, mutta minkäs teet, kun avustajia ei saa ilman diagnooseja, ja diagnooseja ei saa, kuin ehkä eskari-ikäisille. Siihen asti vain seuraillaan ja kokeillaan eri menetelmiä ja tehdään testejä, vaikka jo 2-vuotiaan VASUun olisi ensimmäisen kerran kirjattu huoli jostain tukea tarvitsevasta osa-alueesta.

Riippuu tosi paljon ryhmästä missä on töissä, työkavereista, lapsista ja vanhemmista. Jos hyvät työkaverit, niin auttaa jaksamaan! Lapset yleisesti ottaen positiivinen voimavara, mutta tosiaan erityislapsosia nykyään melkein joka ryhmässä, mutta ei silti välttämättä mitään lisäresursseja. Kiire syö työmotivaatiota, usein ei oteta tai saada sijaista, jos joku poissa ja sillon päivät menee "selviytymismodella". Vanhempia löytyy moneen lähtöön, valtaosa heistäkin mukavia, mutta toki joukkoon mahtuu myös haastavia tapauksia. Kuten sanottu, palkkaus koulutukseen ja työn vaativuuteen nähden naurettava. Itse oon saanu työskennellä ihanassa ryhmässä mukavien työkaverien kanssa, ja sillon työ mielestäni 90% ajasta tosi kivaa.

Itse valmistuin 1990-luvulla, ja huomasin lähes heti että tulipa valittua ala väärin. Lapsista kyllä pidän ja ihmisläheisestä alasta ylipäätään, mutta en koe laitosmaista ja naisvaltaista päiväkotia mielekkääksi työyhtisöksi. Lisäksi liian suuret ryhmät, vaativat ja vaikeat vanhemmat, erityislapset, hirveä melu ja huono palkka, kaikki nämä vaikuttivat että lähdin ihan muualle töihin, nytkään palkka ei ole suuri, mutta ei tarvitse ottaa ihmisistä vastuuta eikä olla kiinni samoissa ongelmissa joka päivä. Nykyisessä työssäni voin jättää kaikki työasiat työpaikalle eikä tarvitse kotona miettiä eikä suunnitella mitään töihin liittyvää. Mulle tämä vapaa-ajan täysi vapaus työasioista on ihan ehdoton juttu. Oikeastaan se on koko jaksamiseni perusta!