Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen niin onnellinen, ettei minulla ole lapsia!
26.02.2015 |
Nuorena rakastin silloista poikaystävääni niin paljon, että olisin halunnut tehdä hänen kanssaan lapsia. Jälkikäteen ajatellen kyseessä oli vain epätoivoinen tarve sitoutua mieheen täydellisesti, ei oikeasti halu saada lasta. En vielä tuntenut itseäni, enkä tiennyt yhtään millainen elämä minulle sopisi tai millaista elämää haluaisin jatkossa viettää. Onneksi (?) poikaystäväni petti ja jätti, vaikka se silloin kovasti sattuikin.
Nyt olen muuttanut isoon kaupunkiin ja minulle on auennut täysin uusi maailma. Teen mielenkiintoista työtä ja vapaa-ajallani minulla on mielenkiintoisia harrastuksia. Elämässäni on ihania ystäviä ja tuttavia, jotka nauttivat samanlaisesta elämästä kuin minä. Kirsikkana kakun päällä minulla on ihana miesystävä ja meillä on paljon aikaa toisillemme - ja näin on jatkossakin, sillä emme lapsia aio hankkia. Kyllä nyt katuisin, jos olisin jäänyt kotikaupunkiini ja alkanut elää perinteistä perhe-elämää ensimmäisen poikaystävän kanssa (varsinkin, koska olisi todennäköisesti jättänyt, vaikka meillä olisikin ollut lapsi).
Ymmärrän, että oma elämäni saattaa kuulostaa kovinkin tyhjältä sellaisesta, jolla on tarve hoivata jälkikasvua ja joka rakastaa rutiineja sekä normaalia arkea. Siksi onkin niin tärkeää, että tuntee itsensä ja toiveensa elämältä ennen kuin lapsen tekoon ryhtyy. Olen niin onnellinen nykyisessä elämässäni ja toivotan yhtälaista onnea kaikille, jotka tänne asti jaksoitte lukea, oli teillä sitten lapsia tai ei. :)
Kommentit (62)
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 10:41"]
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 09:49"]
Siinä vaiheessa, kun muilla on lapsenlapsia -- on rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, sukujouluja jne. -- sinä katselet tyhjää tuoppia ravintolassa.
Elämän täytteeksi tuskin riittää itsensä viihdyttäminen pidemmän päälle. Ne ihkuilemasi kaupungin riennot alkavat kyllästyttää kovinkin pian, vaikka nyt uutuus viehättää tuppukylästä tullutta.
Nykyisessä työssäni vanhusten parissa, olen huomannyt, että mikään ei katkeroita ihmistä niin tehokkaasti kuin lapsettomuus. Valitettavasti! Useinhan lapsettomuus on tahatonta. Pidemmän päälle lapsettomuus johtaa usein yksinäisyyteen ja tarpeettomuuden tunteeseen, eriasteiseen syrjäytymiseen ikäpolvien ketjusta ja aidosta rakkaudesta ja läheisyydestä.
Vaikka miehesi kanssa pysyisittekin yhdessä, mikä sekin on huomattavasti epätodennäköisempää kuin perheellisillä, tilastojen valossa hän kuolee kymmenisen vuotta aikaisemmin kuin sinä. Ystävyyssuhteetkin kariutuvat usein lapsia hankkineiden ja lapsettomien väliltä. Eletään vain niin eri arvomaailmassa.
[/quote]
No ensinnäkään en koskaan katsele tuoppia näin absolutistina, mutta en nyt tartu siihen. :) En myöskään biletä - oma käsitykseni onnistuneesta ajanvietosta on ajan viettäminen kivojen ihmisten kanssa.
Mielestäni lapsia ei saa tehdä vanhuuden turvaksi - silloin on tehty lapset vääristä lähtökohdista. Jos minulla olisi lapsi, pidättäisin hänellä oikeuden pitää yhteyttä juuri niin paljon kuin hän haluaa, enkä ikinä olettaisi, että lapseni minua joutuisi hoitamaan. Oma erinomainen äitini sanoi jo minun ollessani lapsi, että soittaa itsensä sitten aikanaan vanhainkotiin, jos sellaiselle joskus on tarvetta (vaikka toki soittaisin hänen puolestaan, jos ei itse kykenisi). Se jos, mikä on minusta ehdotonta rakkautta.
Minulla on tuntea todella ihania ihmisiä, joiden uskon kyllä pysyvän elämässäni. Ja vaikka eläisin vanhemmaksi kuin kukaan heistä, en usko, että voisin koskaan katua, että jaoin elämäni heidän kanssaan.
En muuten edes pidä kovin todennäköisenä, että minulla on edessä vuosien vanhainkotiaikaa: suvussani ollaan kuoltu pääsääntöisesti syöpään noin 60-80-vuotiaina ja minulla saattaa hyvinkin olla sama edessä. Pyrin elämään tässä hetkessä. :)
[/quote]
Tässä siis ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 09:49"]
Siinä vaiheessa, kun muilla on lapsenlapsia -- on rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, sukujouluja jne. -- sinä katselet tyhjää tuoppia ravintolassa.
Elämän täytteeksi tuskin riittää itsensä viihdyttäminen pidemmän päälle. Ne ihkuilemasi kaupungin riennot alkavat kyllästyttää kovinkin pian, vaikka nyt uutuus viehättää tuppukylästä tullutta.
Nykyisessä työssäni vanhusten parissa, olen huomannyt, että mikään ei katkeroita ihmistä niin tehokkaasti kuin lapsettomuus. Valitettavasti! Useinhan lapsettomuus on tahatonta. Pidemmän päälle lapsettomuus johtaa usein yksinäisyyteen ja tarpeettomuuden tunteeseen, eriasteiseen syrjäytymiseen ikäpolvien ketjusta ja aidosta rakkaudesta ja läheisyydestä.
Vaikka miehesi kanssa pysyisittekin yhdessä, mikä sekin on huomattavasti epätodennäköisempää kuin perheellisillä, tilastojen valossa hän kuolee kymmenisen vuotta aikaisemmin kuin sinä. Ystävyyssuhteetkin kariutuvat usein lapsia hankkineiden ja lapsettomien väliltä. Eletään vain niin eri arvomaailmassa.
[/quote]
No ensinnäkään en koskaan katsele tuoppia näin absolutistina, mutta en nyt tartu siihen. :) En myöskään biletä - oma käsitykseni onnistuneesta ajanvietosta on ajan viettäminen kivojen ihmisten kanssa.
Mielestäni lapsia ei saa tehdä vanhuuden turvaksi - silloin on tehty lapset vääristä lähtökohdista. Jos minulla olisi lapsi, pidättäisin hänellä oikeuden pitää yhteyttä juuri niin paljon kuin hän haluaa, enkä ikinä olettaisi, että lapseni minua joutuisi hoitamaan. Oma erinomainen äitini sanoi jo minun ollessani lapsi, että soittaa itsensä sitten aikanaan vanhainkotiin, jos sellaiselle joskus on tarvetta (vaikka toki soittaisin hänen puolestaan, jos ei itse kykenisi). Se jos, mikä on minusta ehdotonta rakkautta.
Minulla on tuntea todella ihania ihmisiä, joiden uskon kyllä pysyvän elämässäni. Ja vaikka eläisin vanhemmaksi kuin kukaan heistä, en usko, että voisin koskaan katua, että jaoin elämäni heidän kanssaan.
En muuten edes pidä kovin todennäköisenä, että minulla on edessä vuosien vanhainkotiaikaa: suvussani ollaan kuoltu pääsääntöisesti syöpään noin 60-80-vuotiaina ja minulla saattaa hyvinkin olla sama edessä. Pyrin elämään tässä hetkessä. :)